Täydellistä jatkojohtoa etsimässä

Sähkötöpseleitä ei ole koskaan liikaa, ei edes tarpeeksi. Toimistolla on suuri määrä erilaisia pienlaitteita, joista jokainen vaatii oman muuntajansa. Erityisen paljon niitä on videotyöasemassa, jossa pitää olla mm. monta tietokonetta, pari isoa näyttöä, kamera, valot, videomikseri jne. Mikään määrä jatkojohtoja ja jakorasioita ei tunnu riittävän.

Ratkaisu olisi EU:n ajama universaali USB-C. Jos sama laturi kävisi kaikkiin laitteisiin (pois lukien isot tietokoneet), töpselien sijaan tarvittaisiin vain muutama tehokas USB-C-muuntaja ja riittävän monta USB-porttia. Siihen on kuitenkin vielä matkaa. 

Onneksi jatkojohdot ovat kuitenkin kehittyneet. Clas Ohlson sekä tavaratalojen sähköosastot ovat täynnä erilaisia laajennuksia, joilla pistorasioiden määrä moninkertaistuu. Kaikissa on virtakytkin, osassa myös USB-A ja jopa USB-C portteja. Täydellistä mallia en kuitenkaan ole vielä löytänyt. Harvassa on esimerkiksi kiinnitysmahdollisuutta pöydän alle vaakatasoon. Pohjassa saattaa olla yksi reikä seinäkiinnitystä varten, mutta ylösalainen asennus vaatisi neljä ruuvipaikkaa.

Monissa jatkojohdoissa paino on sanalla jatko: seinään menevä kaapeli on turhan pitkä, kun tarkoitus on vain lisätä työpöydällä olevien vastakkeiden määrää. Joskus riittäisi yksi metri, vanhaa jakorasiaa laajennettaessa jopa 10 senttiä. 

Innovatiivinen Gelian malli.

Yksi parhaista on löydöistä on Gelia, jonka löysin S-marketista. Siinä on kaksi usb-porttia ja innovatiivinen rasiajärjestelmä, jossa yhteen reikään mahtuu tavallisen pistokkeen sijaan kaksi ohutta maadottamatonta virtajohtoa. En tiedä, onko tämä ihan standardinmukainen tai edes sallittu ratkaisu, mutta kuva näyttää sen käytännöllisyyden.

Kaksi ohutta pistoketta yhteen vastakkeeseen.

Jakorasiaan mahtuu siis kuusi isoa tai kaksitoista ohutta pistoketta. Mutta tämäkään ei ratkaise kaikkia ongelmia, sillä osa laitteista käyttää kiinteää muuntajaa, joka usein peittää osan naapuripaikasta ja estää sen käytön täysikokoiselle pistokkeelle.

Irrotuskin on helppoa.

Gelian mallissa on ajateltu jopa jatkojohdon oman pistokkeen irrotusta, sillä sitä varten on sormeen menevä lenkki.

Edes Gelia ei sovellu hyvin pöydän alapintaan kiinnitettäväksi. Siinä on kyllä kaksi plus-merkin muotoista reikää, mutta ruuvin kantoja on vaikea saada niistä läpi. 

Clas Ohlsonilta löytyy "seinäkiinnike jatkojohdolle" (36-3293), joka on ilmeisesti tarkoitettu rasian kiinnittämiseen pystysuoraan. Rautojen ote on kuitenkin niin tiukka ja varustettu pienillä kynsillä, että se pitää rasian paikoillaan myös ylösalaisin. Varmimmaksi vakuudeksi voi vielä laittaa toisen raudan vastakkaisesta suunnasta, joskin silloin sijoitus täytyy miettiä tarkkaan, jottei se peitä pistokkeen reikää. 

Jatkojohdon seinäkiinnike.

Kiinnikepaketti maksaa noin 5 euroa ja siinä on neljä rautaa sekä kahdeksan niihin sopivaa ruuvia. Yhdellä paketilla saa siten sopivasti kiinnitettyä yhden jatkojohdon.

Seinäkiinnike käytössä sähköpöydän alapintaan kiinnitettynä.

Vielä varoituksen sana: vanhat jakorasiat ovat niin leveitä, ettei raudan aukeama riitä. Nykyisiin kapeampiin malleihin leveys riittää hyvin. Clas Ohlsonilla on jopa malleja, joissa muovikuori on pyöristetty jokaisen vastakkeen ympärillä (kuva yllä), jolloin ohuin kohta on jopa liian kapea kiinnitysraudalle ja vaatii siksi toisen kiinnikkeen rasian yläpuolelle.

Kuvan vasemmassa reunassa näkyy miehekkään kokoinen ja massiivinen 10-reikäinen jakorasia, jossa on kunnolliset neljä kiinnityskohtaa. Kaikkia vastakkeita ei kuitenkaan pysty käyttämään, koska viereisen paikan muuntaja vie tilaa naapurin puolelta, ja viereen asennettu laajennus tarvitsee sekin yhden paikan. 

Ei ihme, että paikat loppuvat aina kesken.

Pilkku tuottaa ongelmia Office-sovellusten tiedostonimissä Onedrivella

Tässä on kiinnostava ilmiö: jos tallentaa Wordistä, Excelistä tai Powerpointista tiedoston Onedrivelle, nimessä oleva pilkku näkyy väärin. Ei mikään iso ongelma, mutta kiinnostava kuitenkin. Miksi pilkku ei kelpaa?

Vielä kiinnostavammaksi se muuttuu kun huomaa, ettei kyse ole Onedrivesta vaan Office-sovelluksista.  Ne näyttävät tiedostonimen väärin, mutta Onedriveen nimi tallentuu oikein pilkun kera. Muilla sovelluksilla, kuten Muistiolla, pilkkunimiä voi tallentaa normaalisti. Pilkkunimiä voi myös avata normaalisti Wordillä, mutta silloinkin pilkku näkyy ikkunapalkissa väärin.

Word näyttää tiedostonimen pilkun muodossa ^J.

Voisi kuvitella, että kyse on yksinkertaisesta bugista, mutta tämä on ollut alusta lähtien ja kyse on pikemminkin dokumentoidusta ominaisuudesta. Muut ongelmalliset merkit ovat #, joka näkyy ^N, & näkyy ^0 ja ~ näkyy ^F.

Ilmiö näyttää liittyvän automaattiseen tallennukseen, joka jostain syystä hämmentyy näistä neljästä merkistä. Jos Word-tiedoston tallentaa pelkkänä tekstinä, nimi ei muutu - koska silloin myös automaattinen tallennus putoaa pois käytöstä. Pilkulliset nimet toimivat ongelmitta myös omalla levyasemalla, koska silloin automaattista tallentamista ei voi käyttää.

Erikoisena yksityiskohtana ilmiö esiintyy vain henkilökohtaisella Onedrivella, ei bisnes-versiolla. Microsoftin dokumentaatio on kuitenkin vaillinnainen ja osin jopa virheellinen. Tiedostonimi ei muutu, se vain näkyy ohjelmassa väärin.

Vielä yksi kysymys jää ilmaan: miksi pilkku korvautuu juuri ^J -tekstillä. Yleensä ^J tarkoittaa Control-J eli aakkosten 10. kirjainta. Pilkun koodi on  44 (heksana 2C). Mikään yksittäisen bitin nollaus ei siis voi olla syynä. Ja miksi nimissä ylipäätään voisi olla ohjausmerkkejä, jos pilkun kaltainen välimerkki on kielletty?

Aivan kuin oikea Macbook Air (AR-malli)

Apple mainostaa uutta M3-versiosta Macbook Airista omalla sivullaan lisätyn todellisuuden mallina. 

Sivu aukeaa vain iPhonella.

Puhelimella avattuna sivu näyttää laitteen, jota voi pyöritellä ja zoomata eri kulmista. Malli on erittäin tarkka, aivan kuin valokuva. 

Pelkkä virtuaalinen malli.

Vain staattinen näyttö paljastaa, ettei kyse ole oikeasta koneesta. Ehkä jo seuraavassa versiossa näyttökin saadaan elämään. 

Vielä aidommaksi laite muuttuu, kun sen sijoittaa omalle pöydälle. Kokeilin näkymää sekä toimistotalon aulassa että kauppakeskuksen kahvilassa. Seuraavat kuvat on otettu ruutukaappauksina iPhone 14:n näytöltä.

Aivan kuin oikea laite.

Yllä olevasta kuvasta kuka tahansa luulisi, että laite on todellinen. Laitteen koon voi itse säätää sormilla vetämällä, sen jälkeen mittasuhteet säilyvät kun puhelinta viedään kauemmaksi (kaikki pienenee) tai tuodaan lähemmäksi (kaikki suurenee). Kuvan pöytää voi myös kiertää ympäri, jolloin läppäriä voi tarkastella vaikka takaapäin.

Aivan kuin oikea tämäkin.

Toimii tietenkin myös pystynäytössä.

Pystykuva.

Vaikutelma oli niin todellinen, että kuvat otettuani tuli mieleen laskea läppärin kansi ja ottaa laite mukaani. Mutta mitään ei tietenkään ollut. M3-mallin toimitukset alkoivat vasta pari päivää myöhemmin.

Ihan kaikissa tilanteissa AR-vaikutelma ei toimi. Tässä kuvassa grafiikan ero kameranäkymään on ilmeinen.

Läppäri näyttää grafiikalta.

Objektia voi tietenkin myös siirtää niin paljon, että AR-lumous särkyy.

Virtuaalinen esine törmää reaalimaailman esineeseen.

Tekniikassa on vielä muutakin parannettavaa, sillä kuva ei ulotu täysin sormien väliin.

"Huijaus" paljastuu sormien väleistä.

Ostamme ehkä turhan helposti kaikenlaisia tavaroita, joiden todellinen käyttöikä jää lyhyeksi. Itse olen pärjännyt reissukäytössä 2018 vuoden Macbook Airilla ja vaihtanut siihen itse akun, mutta ennen pitkää päivitys on edessä. 

Monista muista teknoleluista ja ehkä vaatteistakin virtuaalinen kokemus voisi riittää. Kun sitä on tarpeeksi pyöritellyt eri kulmista ja leikkinyt omistavansa sen, esineen voi hävittää napin painalluksella ilman ympäristöhaittoja tai kierrätyksen vaivaa.

Vielä kun tässä läppärin kantta voisi liikutella ja näytölle saisi jotain elämää niin täydestä menisi. Ehkä pärjään vielä hetken vanhalla reissukoneella.

Lämpökamera ja yleismittari Mustool MT13S

Lämpökamera on näppärä laite, jolla voi paikallistaa esimerkiksi putkien sijaintia seinässä tai lämpövuotoja ovissa ja ikkunoissa. Ulkona ne paljastavat eläimet, joita ei pimeydestä muuten erottaisi.

Oikeat lämpökamerat ovat kalliita. Fluken käsimallin (sensorin koko 640x480) tarjoushinta on n. 17 000 euroa, pienemmän mallin (320x240 pikseliä) saa kolmella ja puolella tonnilla.

Kiinasta löytyy kaikkea ihmeellistä aina älypuhelimeen liitettävistä lämpökameroista alkaen. Tilasin itse erillislaitteen Mustool MT13S, joka toimii itsenäisenä laitteena (sensori 192x192 pikeliä) ja maksaa Suomeen toimitettuna alle 200 euroa. Bonuksena tulee yleismittari. 

Laite on muovisen tuntuinen, mutta aivan soiva peli. Akku ladataan usb-c-portista, joten paristoja ei tarvita. Näytöstä saa pieniä BMP-kuvatiedostoja (155 kt), joita sisäiseen muistiin mahtuu muutama kymmenen. Tulevat ihan ensimmäiset digikamerat mieleen. Käyttöohjetta ei oikeastaan ole, joten tärkeimmät toiminnot selviävät kokeilemalla.

Mitä tällä sitten voi tehdä? Arnoldsin kahvilassa se näytti kahvin lämpötilaksi 55,3 C, mikä voi hyvin pitää paikkansa, koska kahvissa oli maitoa. Näytön yläreunassa näkyy mittauspiste (kuvan keskellä) sekä laitteen automaattisesti etsimä kuumin ja kylmin kohta (15 C ja 56 C). 

Kahvikupin lämpötilamittaus.

Jääpalat vesilasissa näyttivät nollaa astetta, mutta lämpötila-arvo voi riippua kohteen emissiivisyydestä. Sitä voi säätää mittarin asetuksista. Omat kokeiluni tein oletusarvolla 0,95.

Absoluuttisia arvoja tärkeämpiä ovat lämpötilaerot. Niissä sensori vaikuttaa todella herkältä. Peitolle hetkeksi asetettu käsi jätti selvän jäljen.

Käsi oli tässä.

Matolle jäävät askeleet ovat myös aavemaisia, vaikka ne haalistuvat nopeasti lämpötilaerojen tasottuessa. Autojen moottori erottuu kuitenkin tunteja sammuttamisen jälkeen.

Auto hehkuu lämpöä vielä pitkään moottorin sammuttamisen jälkeenkin. Taustalla ilmalämpöpumppuja.

Eniten hyötyä kamerasta on lämpövuotojen etsinnässä. Lattialämmityksen putkisto piirtyy näkyviin selvästi, samoin lämpöpatterien putkitus seinän sisällä. Ulko-oven reunasta löytyi kaksi tummaa aluetta, joista kylmä ilma pääsi sisään.

Tietokonemonitori ja sen muuntaja takaapäin.

Kodin sisätilojen skannaus tunnisti kaikki laturit ja sähkölaitteet. Jokainen niistä hehkui näytöllä keltaisena tai jopa punaisena. Tämän jälkeen on helppo ymmärtää, miksi elektroniikka lämmittää huonetta ja miksi turhat laitteet neuvotaan sammuttamaan kokonaan. Toisaalta laite skaalaa herkkyyttä automaattisesti, jolloin pienetkin aste-erot korostuvat ja värit vaihtuvat levottomasti kun laitetta hieman käännetään.

Vertasin laitetta vanhaan digitaaliseen yleismittariini ja yllätyin, miten tarkasti ne antoivat samoja tuloksia. AA-akun jännitteeksi molemmat kertoivat 1,297 volttia. Pariston jännitteen 1,320 arvossa oli tuhannesosavoltin ero. Verkkojännitteen MT13S kertoi tarkemmin (233,5 vs. 232 V) ja näytti jopa vaihtojännitteen taajuuden (välillä 49, välillä 50 Hz). Yhden ohmin vastus näkyi molemmilla 1,1 ohmin arvoisena.

MT13S ei osaa mitata virtaa, mikä on yllättävää. Ehkä se olisi vaatinut erillisen pistokkeen. Ainakin vanhassa yleismittarissa virtamittausta varten mittapää pitää vaihtaa toiseen pistokkeeseen. Molempiin muuten kävivät samat mittajohdot, joten niiden liitin lienee standardoitu.

Onko muistikortin nopeudella merkitystä Canon 6Rm2 sarjakuvauksessa?

Sirkusta kuvatessani aloin pohtia muistikortin ja raw-tyypin nopeuden merkitystä. Kuinka kauan kameran punainen merkkivalo palaa kertoen, että kuvien tallentaminen muistiin on yhä kesken? En muistanut nähneeni yhtään testiä aiheesta. Media testaa yleensä vain sarjakuvauksen huippunopeutta, mutta mitä pidempään kuvien kirjoitus kortille kestää, sitä vähemmän huippunopeudesta on iloa.

Vaikka punainen valo palaa, kameralla voi kuvata jo uusia sarjoja. Puskurin vapaa tila on kuitenkin pienempi, joten käytännössä kirjoitusnopeudella on kyllä merkitystä. 

Canon R6m2:lla huomasin myös, että kuvauksen jälkeen punaisen valon palaessa näyttö ei päivity, ellei paina välillä laukaisinta puoliväliin. Vaihtoehtona on kääntää jotain kameran kolmesta rullasta. Takaseinän Q-painike ei kuitenkaan reagoi painalluksiin, mikä voi hämätä kuvaajaa.

SDXC-kortteja on useita tyyppejä. UHS-I-standardin kortin maksiminopeus on 104 megabittiä sekunnissa. UHS-II-korteissa nopeus yläraja on 312 megabittiä sekunnissa. Jälkimmäiset kortit tunnistaa toisesta nastarivistöstä -- ja tuplasti kalliimmasta hinnasta. Mutta kannattaako siitä maksaa?

Testasin asiaa käytännössä. Asetin kameraan ISO 200 ja 1/250, aukko jäi kameran valittavaksi, objektiivina oli RF 35 mm. Testasin kuvausta sekä H- että H+ tiloissa. Pysäytin kuvauksen puskurin täyttyessä, jolloin sarjatuli lakkasi, ja käynnistin ajanoton, joka loppui punaisen merkkivalon sammuessa. Kortit olivat Transcend 128 GB (UHS-I, 80 MB/s) ja Kingston 128 GB (UHS-II, 300 MB/s). Kuvien määrän laskin R6m2:n näppärällä toiminnolla, joka poistaa yhdellä painalluksella kaikki sarjan kuvat, mutta kertoo sitä ennen kuvien määrän. Kameran akku oli ladattu täyteen ennen aloittamista.

Sarjakuvauksen tallentamiseen kuluva aika kahdella eri muistikortilla.

Taulukon perusteella täysin sähköinen suljin täyttää puskurin nopeammin, jolloin kirjoittaminen kestää hieman pidempään. Pakatussa craw-tilassa kuvia mahtuu puskuriin lähes tuplasti, mutta kirjoitusaika pitenee saman verran. Tämän perusteella on siis sama, ammutaanko raw- vai craw-kuvia. 

Yllättäen UHS-II-kortista ei näytä olevan mitään hyötyä still-kuvauksessa. Ilmeisesti kirjoittamisen pullonkaula ei ole väylän tai kortin nopeudessa vaan kameran omassa prosessorinopeudessa. 

Eron ollessa näin pieni heräsi epäily, oliko UHS-II-kortti mahdollisesti viallinen? Kopioin 90 craw-tiedostoa tietokoneen ssd-levyltä samoille muistikorteille kortinlukijaa käyttäen. Erot olivat dramaattiset: UHS-I-kortti tallensi kuvat 65 sekunnissa (keskimäärin 0,72 sekuntia/kuva) ja UHS-II-kortti yli kolme kertaa nopeammin 19 sekunnissa (0,21 sekuntia/kuva).

Nämä tulokset ovat tietenkin vain suuntaa-antavia. Varsinkin craw-kuvissa kuvan sisältö voi vaikuttaa pakkauksen vaatimaan aikaan. Muistikorteissa voi olla valmistajakohtaisia eroja ja myös kortin täyttöaste voi vaikuttaa. Testikortit olivat noin puoliksi täynnä.

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei suuri sarjakuvanopeus vielä kerro koko totuutta, mikäli ampuu useita sarjoja peräkkäin ja pullonkaulana on sulkimen sijaan tallentamisen nopeus.

Uusi kamera, uusi sirkus

Sirkus on ehkä paras paikka testata kameran kykyjä. Suuria valaistuseroja ja nopeaa liikettä. Tarkennus on sentään helppoa, koska esitykset tapahtuvat kaukana katsojista. Lisäksi esitykset ovat ensi kertaa nähtyinä niin yllättäviä, ettei niihin osaa ennakolta varautua kameraa säätämällä.

Juuri se hetki, kun Aleksi Martinin ampuma nuoli lävistää ruusun varren.

Tämän syksyn Sirkus Finlandia -näytökseen otin ensi kertaa Canon R6 mark II:n. Vielä vuosi sitten kamerana oli 10 vuotta palvellut Canon 5D mark III (sama kamera kaksi vuotta sitten). Ja olihan niillä tosiaan eroa. Uuden kameran herkkyys ja dynamiikka ovat ihan toisella tasolla, sarjakuvaus samoin.

Yllä olevassa nuolikuvassa oli vähän onneakin mukana, sillä sarjakuvausnopeus oli säädetty hitaimpaan arvoon, mutta yksi laukauksista osui juuri oikeaan hetkeen.

Lusesita Farrell tulitempussaan.

Aiemmin olen pannut merkille, että R6m2:n akku kuluu nopeammin kuin 5Dm3:ssa. Tällä kertaa otin 790 kuvaa, minkä jälkeen akkua oli vielä 61 prosenttia. Objektiivina oli yli 10 vuotta moitteettomasti palvellut 70-200 F 2,8 II. Jostain syystä edellisenä iltana juhlissa salamalla ja lähinnä EF 24-70 II sekä RF50 1.2:lla kuvatut otokset söivät akun liki tyhjäksi, vaikka kuvamäärä jäi pienemmäksi.

R6m2:ssa raw-kuvat näyttävät puhtaammilta ja paremmilta kuin vanhassa kamerassa, aivan kuin jälkikäsittelyä ei tarvitsisi lainkaan. Juhlissa ihmiset tunnistava tarkennus pääsi oikeuksiinsa ja väärin tarkentuneita kuvia oli tuskin lainkaan, kun ne vanhalla kameralla himmeästi valaistussa salissa olivat toistuva ongelma.

Sitten jotain negatiivista. Vaativia kuvaussessioita on ollut sen verran vähän, että Fv-moodin opettelu on jäänyt vähiin. Pimeässä katsomossa on myöhäistä opetella kameran hienouksia. Painikkeiden löytäminen on työlästä eikä Canonin ergonomia aina herätä kiitosta. Ammattilainen ehkä muistaa, että Fv-moodin auto-asetus palautetaan painamalla kuvan poistopainiketta, mutta yritäpä etsiä sitä pimeässä.

Enkä vieläkään ole keksinyt, miten Auto ISO palautetaan käyttöön M-tilassa, jos ISO-säätöpyörään on koskettu. 

Kesällä kirkkaassa auringossa ja nyt syksyn hämärässä on tullut vastaan myös ärsyttävä ilmiö, joka toistuu aina kun kameran pistää päälle tai se herää virransäästötilasta (johon se menee todella nopeasti akun säästämiseksi). Kestää muutamia sekunnin osia, ennen kuin kenno (tai näyttö) löytää oikean valaistustason ja kuva alkaa näkyä. Aika ei ole pitkä, mutta nopeissa tilanteissa se harmittaa.

Mutta arvioi itse, ovatko tämän syksyn sirkuskuvat parempia kuin kaksi vuotta sitten. Objektiivi on sama, vain runko on vaihtunut. Sirkus Finlandia 2023 -kuvat ovat täällä.

Canon R6m2 web-kamerana

Canon R6 mark II:ssa on hyödyllinen ominaisuus: sisäänrakennettu tuki webcam-käytölle. Jos haluaa hyvälaatuisen kameran videoneuvotteluihin, mikä olisikaan parempi kuin oikea järjestelmäkamera? Kun vielä kytkee automaattisen silmätarkennuksen päälle, saa hyvälaatuista videokuvaa jossa tausta sumentuu kivasti ja tarkennus seuraa kasvojen liikkeitä. 

Ominaisuus otetaan käyttöön työkalu-valikon USB-sovellus-kohdasta:

USB-sovelluksen valinta.

Vaihtoehtoja on kolme: kuvien siirto ja etäohjaus, videoneuvottelu ja Canonin oma puhelinsovellus.

Videoneuvottelu.

Kun kamera sen jälkeen yhdistetään Maciin tai Windows-koneeseen, se tunnistaa videokameran UVC (USB Video Class) ja UAC (USB Audio Class) standardien mukaisin laitteina, joten mitään ajureita ei tarvita. Ei siis tarvitse asentaa Webcam Utility -apuohjelmaa, joka saa muutamat vanhemmat mallit toimimaan verkkokameroina.

Kokeilin toimintoa sekä Macissä että Windowsissa. Jostain syystä yhdistäminen vaati pari yritystä, ennen kuin kamera lähti toimimaan oikein, mutta sen jälkeen käyttö olikin helppoa. Itse tosin käytän Canon R -kameraa videoneuvottelussa hdmi-portin kautta, koska signaali menee videomikseriin. Sisäänrakennetusta webcam-toiminnosta on iloa sellaiselle, joka kytkee kameran suoraan tietokoneeseen. Silloin kuvan digitointi ja kuvan pakkaus usb-väylään tapahtuu kamerassa.

Usb-liitäntä siirtää myös äänen kameran mikrofonista. Ainoa rajoitus on siinä, ettei kameraa voi ladata usb-portin kautta videokäytön aikana. Onneksi akku sentään jaksaa monen tunnin neuvottelut, ei välttämättä täyttä työpäivää kuitenkaan. 

Nikonin uudessa mallissa tämä on ratkaistu laittamalla kameraan kaksi usb-porttia, jolloin toista voi käyttää lataukseen samaan aikaan kuin kuva siirtyy toisesta portista ulos. Toivottavasti myös Canon lisää tuleviin kameroihinsa kaksi usb-porttia.