Retrokone Macintosh Classic

Tällä kertaa kaivoin varastostani Macintosh Classic -mallin, joka tuli myyntiin syksyllä 1990. Sitä pidettiin aikoinaan halpamallina, jossa ei ollut aiempiin verrattuna mitään uutta, mutta kokonaisuus oli edullinen. 

Klassinen "kottaraispönttö" muotoilussa.

Hiiri kytkeytyy näppäimistöön ja näppäimistö koneeseen ADB-portilla, aikoinaan edistyksellinen ratkaisu. Kaiken lisäksi ketjutuksen voi tehdä oikealta tai vasemmalta, joten se palvelee myös vasenkätisiä.

Yhden näppäimen hiiri oli Jobsin lempilapsi, "ihminenkin osoittaa yhdellä sormella". Osoittaa vain, ettei edes Jobs ollut kaikessa oikeassa. Lisäksi valikot, jotka pysyvät auki vain kun hiiri on pohjassa, on rasittava ja kuormittaa kättä.

2 megatavun keskusmuisti.

Näytön koko ja tarkkuus lähinnä naurattavat tämän päivän 4K-näyttöihin tottuneita: yhdeksän tuumaa ja 512 × 342 pikseliä, eikä edes värejä. 4K-näytön pikselimäärä on yli 47-kertainen. Näyttö oli pieni jo tuon ajan standardilla, mutta varmaan miellytti Jobsin visuaalista silmää.

Alkuperäisessä pönttö-Macissa oli vain korppuasema, tässä on sentään jo 30 megan kiintolevy. Siihen mahtuisi siis yksi järjestelmäkameran raw-kuva. 

Kalenteri loppuu 31.12.2019.

Tämäkin Mac on vanhentunut, mutta yllättävällä tavalla. Sen kelloa ei pysty säätämään vuotta 2019 kauemmaksi. Tekijät kai ajattelivat, ettei kenelläkään ole tarvetta avata konetta enää 30 vuotta myöhemmin. Niin suppea on inhimillinen aikaperspektiivi tulevaan.

Sama ongelma vaivasi myöhemminkin julkaistuja laitemalleja, kunnes se korjattiin System 9 -versiossa. Vanhempiin on olemassa harrastajien itsensä tekemä SetDate-apuohjelma, jolla päiväykset jatkuvat 2042 asti. Sen jälkeen tulee sitten ylipääsemättömiä ongelmia.

Koneen mukana tulleiden ohjekirjojen määrä ja perusteellisuus hämmästyttää. Kun nettiä ei vielä ollut saatavilla, ohjeet piti antaa kirjallisesti kirjojen muodossa. Olihan niiden tuottaminen yksi Macien vahvuuksista (desktop publishing). Kirjan lopussa mainitaan, että taitto on tehty Microsoft Wordillä ja grafiikat Adobe Illlustratorilla. 

Ylimmässä kuvassa näkyvät Macintosh Classic Käyttöönotto, kierreselkäinen Perusteet sekä yli 400-sivuinen kierreselkäinen käsikirja. Kaikki tietenkin suomeksi käännettynä. On siinä ollut iltalukemista! Ja tämä kaikki siis koneesta, jonka tärkein myyntivaltti oli helppokäyttöisyys.

Mitäs nämä ovat?

Mutta mitäs ihme painikkeita koneen kyljestä löytyy? Nyt täytyy ottaa käsikirja esille. Ohut kirjanen "Macintosh Classic Ominaisuudet ja tekniset tiedot" kertoo, että kyseessä on "Ohjelmoijan kytkin". Se on tarkoitettu vain ohjelmoijien käyttöön. "Jos et kehitä ohjelmia, älä käytä kytkintä." Toinen painike on uudelleenkäynnistyskytkin (siis buutti), toinen "keskeytyskytkin", jota on käytetty debuggeriohjelman kanssa.

Enpä muista toista konetta, jossa olisi varauduttu debuggerin käyttöön erillisellä mekaanisella kytkimellä.

Näppäimistöä etsimässä

Tekniikkaa on vaikka minkälaista, mutta sellainen perusasia kuin näppäimistö tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle. Nimenomaan langallinen näppäimistö, ei langaton. En halua langatonta, koska haluan vaihtaa koneelta toiselle KVM-kytkimellä, enkä liioin luota langattomien näppäimistöjen tietoturvaan.

Kalliita näppäimistöjä on kyllä tarjolla, mutta ne ovat värivaloilla koristeltuja ja tarkoitettu pelaajille tai muuten vain nörteille. Missä ovat yksinkertaiset, kirjoittamiseen sopivat usb-näppäimistöt?

Kymmensormijärjestelmässä näppäimistön tuntuma on kriittinen tekijä. Näppäinten liikeradan täytyy olla juuri sopivan pehmeä ja selkeä. Yksinkertainen asia, joka on kuitenkin ilmeisen vaikea toteuttaa. 

Käytin pitkään vanhaa Keytronicin valkoista näppäimistöä, joka oli ihan täydellinen, mutta sen PS/2-liitäntä alkoi olla aikansa elänyt eikä sopinut KVM-käyttöön. Piti olla usb-liitäntä. 

Lopulta palasin Microsoft keyboard 600 -malliin, joka oli palvellut kotikoneessa jo vuosia. Niin monta vuotta, että osa näppäinhatuista oli kulunut tunnistamattomiksi. Se ei ollut mikään ongelma 10-sormijärjestelmässä, mutta näppäimistö oli muutenkin niin kulunut ja likainen, etten kehtaa edes julkaista sen kuvaa.

Valitettavasti Microsoft usb-näppäimistöä ei enää ole myynnissä. En ainakaan löytänyt suomalaisella asettelulla olevaa mallia mistään. Onneksi Tori.fi pelasti päivän ja ostin parikin vähän käytettyä, melkein kuin uutta näppäimistöä.

Onko muilla ollut samanlaista ongelmaa, miten olette sen ratkaisseet? Mikä on hyvä näppäimistö silloin, kun tarkoitus on kirjoittaa eikä pelata, ja yhteyden pitää käyttää usb-liitäntää? Suosituksia otetaan vastaan.

Canon R6 Mark III ensivaikutelmia

Ostin aikoinaan R6 Mark II:n heti sen ilmestyessä marraskuussa 2022, joten nyt oli sopiva hetki vaihtaa se uudempaan III-malliin. Canonin pitäisi lopettaa uusien kameroiden toimittaminen marraskuussa, joka ainakin Suomessa on vihonviimeinen aika valokuvausta ajatellen.

Canon R6 Mark III

Tuskin koskaan kameran päivittäminen uuteen malliin on tarjonnut itselleni niin vähän uutta, ainakaan still-kuvaukseen. Ehkä juuri siksi myös vanha II-malli säilyy ainakin toistaiseksi myynnissä. Ulkoisesti kameroissa ei ole juuri mitään eroa, napit ovat täysin entisillä paikoillaan ja kotelo on millin tarkkuudella sama. Vain painoa on tullut noin 30 grammaa lisää.  

III-tekstin lisäksi uuden mallin tunnistaa lähinnä COLOR-tekstistä, joka on ilmestynyt vanhan RATE-painikkeen alle. Toinen paljastava yksityiskohta on tally-merkkivalo EOS-tekstin yläpuolella, mutta se jää helposti huomaamatta.

COLOR paljastaa, että kyse on III-mallista.

Kennon koko on nyt 32,5 megapikseliä (6959x4639) aiemman 24 sijaan (6000x4000), mutta itselleni ero on merkityksetön. Mieluummin olisin ottanut vielä pienen parannuksen kohinaan kuin lisää tarkkuutta. Etsimen ja takanäytön mitat ja pikselimäärät ovat täsmälleen samat kuin ennenkin.

Videopuolella on monia teknisiä parannuksia, kuten tally-merkkivalo (palaa punaisena kun videointi on käynnissä, alkaa vilkkua kun tila uhkaa loppua tai kamera ylikuumentua), mahdollisuus tallentaa 60P raw-kuvaa 7K-tarkkuudella suoraan muistikortille sekä Open Gate, josta saa rajattua pysty- ja vaakakuvaa samanaikaisesti. Kenno on kuitenkin perinteistä tyyppiä, ei pinottu kuten R5 mark II:ssa. Erillisellä mikrofonilla saa videoon neljä äänikanavaa.

HDMI-ulostulo on vihdoin normaalikokoinen liitin, joten erillistä kaapelia tai välikappaletta ei enää tarvita. Ilmeisesti HDMI-lähetystila tekee kamerasta optimaalisen webcam-kameran, sillä virtaa syötetään USB-portin kautta mikä mahdollistaa pitkätkin videoneuvottelut ilman Canonin omaa virtalähdettä. (Tarkistin: USB-laturiin kytkettynä akun varaustila ei laskenut tunnin HDMI-käytön aikana).

Erikoisin uusi ominaisuus on mahdollisuus tallentaa kameran muistiin kasvoja, joita tarkennus priorisoi. Tästä on hyötyä nopeissa tilanteissa lehti- ja urheilukuvaajille, joissa kamera poimii pääministerin tai suomalaisen juoksijan isommasta joukosta, mutta R6m3 on kuitenkin prosumer-runko ja siinä ominaisuus tuntuu liioittelulta.

Aivan kuin suunnittelijat olisivat ajatelleet, että vielä jotain uutta täytyy lisätä, jotta kolmonen erottuu paremmin kakkosesta. Laitetaan siis kasvotunnistus, koska sen voi toteuttaa ohjelmallisesti, eikä se nosta valmistuskustannuksia.

Yksi parhaista uudistuksista on CFexpress-korttipaikka.

Korttipaikoissa on oleellinen parannus. Ykköspaikka on nyt nopea CFexpress ja kakkospaikkaan laitetaan perinteinen SD-kortti. Kirjoitusnopeuden ero korttien välillä on tuntuva. Toisaalta nyt pitää hankkia uusi kortinlukija, koska vanhat mallit eivät tätä tyyppiä lue. Kuvia voi ladata myös kaapelilla USB-portin kautta, mutta erillisen lukijan käyttö on nopeampi varsinkin silloin, kun on ampunut sarjatulella kortin täyteen.

Sarjatuli onkin nopea. Sain 664 craw-kuvaa H-nopeudella (40 kuvaa sekunnissa) ennen kuin kuvaukseen tuli pieni katkos. Vaikuttavaa. Aiemmassa II-mallissa pääsin 66 kuvaan, sen jälkeen  kamera jäi odottamaan puskurin tyhjentämistä, joka saattoi kestää pari minuuttia. Ne ovat pitkiä minuutteja, kun ympärillä tapahtuu.

Itse olen pettynyt, ettei Canon lisännyt vieläkään GPS-toimintoa R6-runkoon. Yhtä paljon olisin kaivannut katseohjausta, joka on R5:ssä ja R3:ssa, mutta ehkä se olisi nostanut valmistuskustannuksia liikaa. Kaupallisista syistä kaikkia herkkuja ei halutakaan tarjoa halvemmissa malleissa, jotta selvä tasoero säilyy.

Wifi-tekniikka ei tue 6 GHz taajuutta, vaikka lähes 1,5 vuotta sitten esitelty R5m2 tukee. Jostain syystä myös Bluetooth on vanhempaa versiota. 

Ominaisuuksien lisääntyessä Canonin valikkorakenne alkaa tulla tiensä päähän, toimintoja on monissa alavalikoissa jo maksimimäärä. Lisäksi yhä vain ärsyttää suomenkielisten sanojen tarpeeton lyhentäminen, vaikka tilaa olisi.

Pienenä yksityiskohtana ihmetyttää, miksi ulkoisen mikrofonin liitin on ylhäällä, lähellä suojaavan läpän tyveä, joka tekee kytkemisen hankalaksi. Paremman alapaikan on saanut etälaukaisimen liitäntä, vaikka sille lienee vähemmän käyttöä.

Lightroomin nykyinen versio käsittelee raw-kuvia ongelmitta, onhan niissä sama tunnistekin (.CR3). Jostain syystä Windowsin valokuvat-ohjelma näyttää kuvan hyvin, mutta hetken päästä sen päälle ilmestyy magentahuntu. Jokin on ilmeisesti kuitenkin muuttunut. 

Kas, macOS 15.6.1 ei avaa R6m3:n craw-kuvia lainkaan.

Kun kokemuksia eri ominaisuuksista kertyy enemmän, käsittelen niitä tässä blogissa.

Ohjehinta on 3129 euroa. Ostajan kannattaa miettiä, ovatko parannukset II-malliin verrattuna tuhannen euron arvoisia.

Linux ja komentorivin lumo

Windows 10 -päivitysten loppuminen sai minut kokeilemaan jälleen Linuxia. Aiemmat kokeilut ovat päättyneet pettymykseen, kun aina jotain on jäänyt toimimatta. Irlantilainen Zorin 18 vaikutti kuitenkin lupaavalta, vaikka asennus vanhaan Dellin työasemaan kärsikin pahasta ongelmasta. Ilmeisesti näytönohjaimen bugi hyydytti koko koneen, pakottaen katkaisemaan virrat.

Sen jälkeen asensin Zorinin HP:n pieneen työasemaan (jonka ostin pilkkahintaan vuosi sitten Tuurin kyläkaupasta käytettynä, mainio peli) sekä kahteen vanhaan HP-läppäriin. Kaikissa kolmessa koneessa secure boot tuotti ongelmia, joista muuten helppokäyttöinen asennusohjelma ei varoittanut. No, niistä selvittiin, ja Zorin pyörii lupaavasti.

Ei Linux sentään ihmeisiin pysty. Neljän gigatavun muistilla ohjelmat jumittavat ajoittain. Kahdeksalla ja 16 gigalla kaikki pelaa vauhdikkaammin kuin Windowsissa, tai siltä ainakin näin uuden asennuksen jälkeen tuntuu.

Jos jotain on Linuxissa sekavaa niin se on sovellusten asentaminen. Zorinissa on oma graafinen "sovelluskauppa" tai sitten käytetään apt install, flatpak tai jotain muuta komentoa. Termit kuten "repo", "canonical", "apt", "snap", "flatpak", ".rpm" ja ".deb" riittävät hämmentämään sellaista, joka on vaihtanut Linuxiin kyllästyttyään Microsoftin sanelupolitiikkaan.

Joistakin sovelluksista löytyy Linux-versiot nettisivulta Windowsin tapaan, mikä helpottaa siirtymistä, etenkin kun sivu tunnistaa selaimen käyttöjärjestelmän ja tarjoaa Linux-versiota automaattisesti.

Chromen asennus onnistuu myös nettisivulta.

Komentoriviltä asentaminen sopii kokeneelle käyttäjälle, ja sekin on kehittynyt kovasti aiemmasta. Hämmästyin huomatessani, että komentoriviasennus paitsi asentaa ohjelman, myös lisää sen oikealle paikalleen työpöydän käynnistysvalikkoon. 

Käyhän se asentaminen näinkin...

Ruudulla vierivät ilmoitukset ja varmistavat kysymykset herättävät vähän epäilyä, menikö kaikki oikein. Pitää vain luottaa nörttien automatiikkaan.

Kai tässä kaikki meni riittävän oikein...?

Spotifyn asennuksessa Zorin tarjoaa itse toimivaa asennustapaa.

Spotify-asennus.

Aika mainiota, että apt neuvoo käyttämään snapia asentamiseen, ja sen jälkeen kaikki onnistuikin. Spotify lähti toimimaan ihan kuten Windowsissa. 

Tavallaan komentorivi on Linuxin helmi. Ah, pääsee jälleen kirjoittamaan komentoja ja niille valitsimia (switches), kuten MS-DOS-aikaan PC:llä. Asennusohjelmat tuovat mieleen 80-luvun, kun kysymys [Y/n] tarkoittaa, että Y on oletusarvo ja sen voi valita ihan vain Enteriä painamalla. Olinkin ihan unohtanut. 

Hieman yllättäen Zorin-versiossa ei ole perinteisiä Unix-työkaluja, vaan ne pitää kaikki hakea erikseen. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, koska kyseessä on peruskäyttäjälle tarkoitettu windowsmainen versio.

Nettityökalut pitää asentaa erikseen.

Sikäli kuitenkin yllättävää, että Windowsissa traceroute on sentään aina ollut vakiona.

Todella vahvat retro-fiilikset tulivat tästä iperf3:n asetusikkunasta:

iperf3-asetukset kuin vanhassa DOS-ohjelmassa.

Aivan kuin 80-luvulla DOS-maailmassa, värejä ja fonttia myöten.

Kiinalaisia ilmanlaatumittareita

Sisäilman mittaaminen on aina kiinnostanut minua, varsinkin kun huomasin miten olo kävi tukalaksi pienessä luentosalissa hiilidioksimäärän noustessa. 

Olen hankkinut mm. Foobot-mittarin, Netatmon ja useampia Kiinan ihmeitä suoraan netistä tilaamalla. Muutamalla kympillä saa mittarin, jossa on vaikuttava määrä numeerisia ja graafisia näyttöjä. Ilman mittaaminen saattaa Kiinassa olla hyvinkin tarpeen, sillä saasteita on niin paljon. Meillä Suomessa ulko- ja sisäilma ovat poikkeuksellisen puhtaita, eikä mittareilla yleensä ole kuin kuriositeettiarvoa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä...

Isomman kahdesta mittarista tilasin muutama vuosi sitten, en edes muista nimeä. Siinä on kiitettävän isot numerot, mutta sillä on huono muisti. Jos laite on yli vuorokauden ilman usb-sähköä, se hukkaa päivämäärän ja kellonajan. Pienemmän tilasin pari viikkoa sitten. Silläkin on ikävä taipumus sammua.

Ilmanlaatua voi seurata vaikka lentomatkan aikana.

Laatu on hyvä, mutta ilma on kovin kuivaa.

Lentokoneen ilma vaihtuu koko ajan, joten laatu pystyy hyvänä ja lämpötilakin mukavasti +25 C. Sen sijaan kosteus laskee koko lennon ajan, kuva on useamman tunnin lennon jälkeen. Ulkoa otettava korvausilma on korkeuden vuoksi hyvin kuivaa, jolloin se kuivattaa myös limakalvoja ja altistaa kehoa flunssatartunnoille.

Halpismittarien tarkkuus herättää epäilyjä. Miten tarkka tieto HCHO (formaldehydi, mikrogrammaa kuutiometrissä) tai TVOC (haihtuvat hiilivedyt) mahtaa olla? Vertailukohdan puuttuessa on mahdoton sanoa, mutta kun kaksi mittaria laittaa rinnakkain ja niiden tulokset ovat kaukana toisistaan voi päätellä, ettei niistä kumpikaan ole oikeassa.

Kolme erilaista ilmamittaria.

Oikeanpuolimmainen ilmankosteusmittari on kauan sitten Suomesta hankittu. Se näyttää vain lämpötilan ja kosteuden, joita molempia pidän luotettavina. Keskellä oleva punainen MT29 on uusin hankinta. Se mittaa perustietojen lisäksi eri kokoisia pienhiukkasia sekä hiilimonoksidia.

Ilmankosteus on kaikissa melkein sama (34-36 %), samoin lämpötila (25,9-27 C). Formaldehydin määrässä on kuitenkin 8-kertainen ero (0,008 vs. 0,001) ja haihtuvissa hiilivedyissä 10-kertainen ero (0,092 vs. 0,009). Näin suurista heitoista voi päätellä, että lukemilla on lähinnä viihdearvoa. 

Punaisen mittarin hiukkaspitoisuudet (PM2.5, PM1.0 ja PM0.3) jäävät tässä ilman vertailua. Puhalsin tietokoneen sisältä pölyä mittarin lähelle, samoin kokeilin pölynimurin poistoilmaa, mutta lukemissa ei ollut juurikaan muutosta. 

Erityisesti arveluttaa CO-tieto, joka on koko ajan 000 ppm. Vein mittarin käynnissä olevan polttomoottoriauton pakoputken viereen, jolloin kaikki muut numerot kyllä hyppäsivät ylöspäin, mutta CO näytti edelleen 000.

Hotellihuoneen ilma osoittaa kohonnutta TVOC-pitoisuutta, sikäli kun numeroihin on luottamista.

MT29 mittari on veikeä otus, koska siinä on myös wifi-yhteys. Googlen sovelluskaupasta löytyy SmartLife-älykotisovellus, joka muistuttaa Applen ja Googlen vastaavia. Ohjelmaa voi kokeilla vierastilillä, mutta kaikki hyödylliset ominaisuudet vaativat rekisteröinnin pilvipalveluun.

MT29-laite SmartLife-pilvipalvelussa.

Näyttöön voi lisätä erilaisia älylaitteita, jolloin niitä on helppo hallita. Yksi tuetuista laitteista on juuri tämä, jolloin tiedot näkyvät mobiilisovelluksessa ja niille voi määritellä erilaisia hälytyksen raja-arvoja. 

Oman mittarin voi myös linkittää pilvipalvelun kautta toisiin puhelimiin, jolloin useammat ihmiset voivat seurata lukemia omilta puhelimiltaan.

Ihan kiva, mutta jos mittauksiin ei ole luottamista, ei niiden seurannastakaan ole paljon iloa. Pitäisi varmaan matkustaa aasialaiseen suurkaupunkiin kokeilemaan, millaisia lukemia se näyttää kadulla.

Lisäys 13.11.2025: Lentokoneen ilmanlaadussakin voi olla vakavia ongelmia.

TP-Link TL-SG108 8-porttinen 2.5G-kytkin

Otsikon sanahirviö kuvaa seuraavan askeleen, jos pienen toimiston tai kodin 8-porttisen gigabittikytkimen haluaa vaihtaa nopeampaan. Tuloksena on 8-porttinen 2.5G-nopeudella toimiva kytkin, jossa data liikkuu 2500 megabitin nopeudella.

Yhden gigabitin nopeus on nykyisin perustaso, jonka laitteet ovat edullisia ja gigabittinen verkkokortti löytyy kaikista uusista läppäreistä ja pöytäkoneista. Nopeuden nostaminen kasvattaa kuluja eksponentiaalisesti.

2.5G-taso on vielä suhteellisen helppo saavuttaa, mutta 10G-taso on sitten ihan eri maailma. Päätin siis alussa pysähtyä 2.5G:hen. TP-Linkin TL-SG108 on 100 euron hinnalla vielä järkevä hankinta. Laitteena se on jo selvästi isompi kuin gigabitin kytkimet, joista 8-porttisen mallin saa halvimmillaan 25 eurolla. 

8-porttiset kytkimet: ylempänä gigabitin malli, alempana 2,5 gigabitin malli.

Kokoero laitteiden välillä on melkoinen. Hallitsemattoman kytkimen asennus on kuitenkin helppoa: ei muuta kuin piuhat kiinni ja virtalähde seinään. Kaikki portit ovat samanarvoisia, eikä erityisiä priority-paikkoja ole. 

Värit kertovat linkkinopeuden.

Koska merkkivaloissa on vain kaksi väriä, jokainen portti on varustettu kahdella merkkivalolla. Vasemmanpuoleinen sytty, kun linkkinopeus on 2,5 gigabittiä. Oikeanpuolimmaiset palavat nopeudesta riippuen joko vihreänä (1 Gbps) tai keltaisena (100 Mbps).

Yksi pikku juttu: merkkivalot ovat selvästi isommat ja kirkkaammat kuin pienissä 1 gigan malleissa. Pimeässä huoneessa esimerkiksi kotiteatterikäytössä ne voivat vilkkua turhankin kirkkaina.

Bitti liikkuu mukavan vauhdikkaasti, kun vaihdoin myös pöytäkoneiden verkkokortit 2.5G-malleihin.

Nopeus 2,37 gigabittiä sekunnissa.

Ainakaan vielä 2,5 gigabitin nopeudelle ei ole kovin suurta tarvetta, mutta isojen tiedostojen siirto koneesta toiseen ja NASille vauhdittuvat tällä päivityksellä. Lisäksi sisäinen insinööri on tyytyväinen aina nähdessään tekniikan nousevan uudelle, modernille tasolle. Toiset virittävät mopoja tai autoja ilman, että huipputehoja pääsee käyttämään (ainakaan laillisesti).

Seuraava 10 gigabitin tasohyppäys onkin sitten jo vaikeampi. Verkkokorttien hinta moninkertaistuu, vaikka esim. uudet Mac Mini -työasemat voikin tilata 10-gigaisina eikä se nosta jo valmiiksi kallista laitehintaa kuin 100 eurolla. Ubiquitilla on kohtuullisesti hinnoiteltuja USB/Thunderbolt-malleja (esim. tämä 185 euroa), jos koneesta vain löytyy riittävän nopea portti.

Kahdeksan portin 10G-kytkimet ovat kuitenkin eri juttu. Niissä jo ei-hallittujen mallien hinta karkaa 500-1000 euron tienoille. Neliporttisia saa halvemmalla. Lisäksi tarjolla on kiinalaisia halpismalleja, mutta ne kuumenevat voimakkaasti ja tuulettimet pitävät pahaa ääntä, vaikkei dataa edes liikkuisi. Tältä osin tekniikka odottaa vielä kehittymistä.

TP-Linkin 8-porttinen malli TL-SX1008 olisi kohtuullisen hintainen (runsaat 400 euroa), mutta fyysisesti iso ja meluisa. Vastaava 5-portin malli TL-SX105 on äänetön (ei tuuletinta) ja maksaa "vain" 300 euroa. Netgear ProSAFE XS508M näyttää myös kiinnostavalta (435 e + alv), mutta siinäkin äänekäs tuuletin. Katsellaan...

Huawei BE7 wifi-reititin on halpa ja monipuolinen, mutta puutteitakin on

Kodin wifi-reititintä etsivälle on tarjolla lukuisia hyviä vaihtoehtoja. Useinkaan ei kannata tyytyä operaattorin valokuidun mukana toimitettavaan vakiomalliin, paitsi jos operaattori vastaa sitten myös etähallinnalla reitittimen päivityksistä ja muista asetuksista.

Verkkokauppa.comista tarttui mukaan heräteostoksena Huawei BE7, joka tarjoaa 69 euron hinnalla paljon reititintä: siinä on 2,5 G Ethernet-portti runkoverkkoa varten, uusin Wifi 7 -standardi ja näppärä mobiili hallintasovellus. Eikä laite näytäkään hullummalta.

Keskellä Huawei BE7, kuin Lumikki pimeässä metsässä.

Halvan hinnan huomaa, kun laitteen ottaa käteen. Se on ohutta muovia eikä paina juuri mitään, kuin tyhjäksi syötyä margariinirasiaa pitelisi. Edes virtakytkintä ei ole.

Takaseinästä löytyy WPS-painike ja neljä Ethernet-porttia. Vasemmanpuoleisessa on hädin tuskin erottuva teksti 2.5G. Ohjeen mukaan seinästä tulevan johdon voi kytkeä mihin tahansa näistä neljästä portista. En silti luottaisi automatiikkaan, vaan käyttäisin varmuuden vuoksi merkittyä porttia, jotta en tule vahingossa ohittaneeksi palomuuria.

Takaseinän neljä Ethernet-porttia.

Selaimella käytettävä hallintaohjelma on varsin selkeä. Kirjautumiseen tarvitaan pelkkä salasana, ei käyttäjätunnusta. Hyvä oivallus. Miksi tunnusta kysytään muuallakaan, eihän purkilla yleensä ole kuin yksi ylläpitäjä ja hänellä kaikki oikeudet? 5 ja 2,4 GHz verkot on oletusarvona yhdistetty, mutta ne voi määritellä myös erikseen. Reitittimen saa buuttaamaan itsensä säännöllisesti, päivittämään itsensä automaattisesti ja esimerkiksi sammuttamaan viikonloppujen ajaksi. Mesh-tuki valmistajan muihin laitteisiin löytyy myös, joten verkon peittoa voi kasvattaa hyvinkin laajalle. Hieman epätyypillisesti sisäverkon osoiteavaruus on 192.168.3.x. Tieto on merkitty selkeästi laitteen pohjaan.

Palomuuri on yksinkertainen, siinä ei ole mitään asetuksia eikä lokia. Erikseen mainitaan vain suojaus väsytyshyökkäyksiltä (salasanan arvaaminen brute-force). Ikävä kyllä vierasverkko on todellakin tarkoitettu vain vieraille - siinä on pakollinen ajastin, mutta ei juuri muita säätöjä.

Laitteen paras puoli on sen mobiilisovellus Huawei AI Life. Se näyttää havainnollisesti kytkeytyneet laitteet ja niiden siirtonopeudet.

Yhdistetyt laitteet.

Laitteista nähdään hetkellinen siirtonopeus, mutta harmi kyllä ei kumulatiivista siirtomäärää. Se auttaisi seuraamaan laitteiden salattua elämää ja voisi kertoa, mikäli jokin kodin laite on kaapattu DDos-hyökkäykseen.

Sonos-älykaiuttimen datasiirto 328,8/0,9 kbps.

Hallinta-asetuksista voi mm. alentaa lähetystehoa, ottaa WPS:n käyttöön ja hallita automaattista sammutusta. 

Wifin hallinta-asetukset.

Erityisenä bonuksena on verkon kuuluvuuden optimointi. 

Kuuluvuuden optimointi ja hallinta-asetukset.

Kentän voimakkuutta voi käydä mittaamassa eri puolilla taloa. 

Kuuluvuuden näyttö graafisesti.

Kuvan talo on valmis malli, mutta ohjelmassa on sisäänrakennettu editori, jolla seiniä voi siirrellä sekä huoneita lisätä ja poistaa - kuin sisustusohjelmalla ikään.

Oman pohjapiirroksen tekeminen vaatii vähän vaivaa.

Kun piirros on valmis, puhelimella käydään mittaamassa kenttävoimakkuus eri huoneissa ja niiden perusteella ohjelma sitten piirtää kuuluvuuskartan, joka auttaa purkin optimaalisessa sijoittelussa.

Kentän mittaaminen.

Kokeilussa Wifi7 ylsi mainioihin siirtonopeuksiin. Kodeissa 2,5 G valokuidut ovat vielä harvinaisia, mutta sellaisen omistajalle purkki on mitä mainioin. Yleensä vastaavista laitteista saa maksaa moninkertaisen hinnan.

Ellei Huawein nimi pelota, tästä saa edullisesti helppokäyttöisen wifi-reitittimen moneen käyttöön.