perjantai 9. marraskuuta 2018

Kodak DC20 - kerrassaan surkea digikamera

Toimiston muuton yhteydessä törmäsin vanhaan digikameraan. Se oli lajinsa ensimmäisiä, puoliksi lelu, mutta kuitenkin Kodakin valmistama ja mallimerkintä DC20. Kodakin ammattilaiskamerat olivat DCS-sarjaa, kuluttajamallit DC:tä.

Kodakia käytetään usein malliesimerkkinä yrityksestä, joka ei ajoissa tajunnut bisneksen muuttumista, ja jonka digitalisaatio sen vuoksi tuhosi. Arvio on epäreilu, sillä Kodak oli yksi ensimmäisiä digikameroiden valmistajia ja siten hyvinkin kaukonäköinen. Ilmeisesti eväät kuitenkin loppuivat, sillä Kodak luopui kameroista jossain vuosituhannen vaihteen tienoilla. Itselläni oli kesällä 1998 hankittu Kodak DC260, jossa oli muistikortti, kahden megapikselin tarkkuus (1536x1024) ja 38-115 kinovastaava objektiivi.

Mutta palataan siihen kerrassaan huonoon digikameraan. Se näytti tältä:

Kodak DC20 edestä.
Edestä katsottuna kamera on normaalin pokkarin näköinen. Takapuoli paljastaa laitteen iän ja kaikki puuttuvat ominaisuudet:

Kodak DC20 takaa.
Totta se on: ei LCD-näyttöä, muistikorttipaikkaa eikä painikkeita. Akun sijaan litium-paristo. Etsin oli optinen. Päällä vain kolme painiketta, joista yksi oli laukaisin ja toinen virtakytkin.

Tekniset speksit ovat sanalla sanoen vaatimattomat. Sisäiseen yhden megatavun muistiin mahtui kerralla peräti kahdeksan kuvaa (alemmalla tarkkuudella 16). Kuvan maksimitarkkuus oli 493x373 pikseliä (erikoista, että molemmat luvut ovat parittomia). Kiinteän optiikan kinovastaavuus oli 47 milliä ja valovoima F4.

Koska muistikorttia ei ollut ja usb-tekniikka oli vasta kehitteillä, kuvat piti siirtää tietokoneelle sarjaportin kautta. Tätä varten kameran mukana tuli erikoiskaapeli, jonka toisessa päässä oli sarjaportin liitin ja toisessa audiokäytöstä tuttu miniplugi. Erikoinen yhdistelmä, jollaista on turha kysyä tämän päivän tietokonekaupoista.

Tilasin kameran tuoreeltaan kesällä 1996 Cyberian Outpost -verkkokaupasta Yhdysvalloista (ei enää olemassa). Hinta oli 299 dollaria. Suomeen toimitettuna kokonaishinnaksi tuli noin 300 euroa. Verkkotilaus kannatti, sillä kun kameran myynti Suomessa alkoi syyskuussa 1996, sen hinta oli 500 euron luokkaa (tuohon aikaan hinnat olivat tietenkin markkoina).

Valitettavasti yhtään kameralla otettua kuvaa ei ole enää tallella. Kameran virittäminen käyttöön vaatisi melkoista askartelua, sillä kuvien siirto sarjaportin kautta vaati erillistä apuohjelmaa.

Softa on tallella.
Ohjelma toimitettiin peräti cd-levyllä (ei korpulla!) ja toimisi varmaan vielä tänäkin päivänä, jos jaksaisi nähdä vaivaa.

Kukapa olisi tuolloin uskonut, että 20 vuoden päästä jokaisella on moninverroin parempi kamera omassa puhelimessa. Nokia oli vasta aloittelemassa kasvuaan kömpelöillä gsm-malleilla. 

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Canon 14 mm vs. Samyang 14 mm

Olen viime aikoina saanut paljon iloa todella leveästä laajakulmasta. Ostin ensin edullisen Samyangin 14-millisen, ja vaikka se tuotti säätämisen jälkeen hyviä maisemakuvia, halusin kuvata myös läheltä, jolloin automaattitarkennusta jäi kaipaamaan.

Samyangin alkeellisuus on tavallaan hienoa. Aukon suurentaminen kirkastaa kuvaa tuntuvasti jo etsimessä. Lisäksi on vapauttavaa, kun voi kuvata ilman tarkennuspisteitä ja keskittyä vain sommitteluun. Mutta monissa tilanteissa automaattitarkennus tulee silti tarpeeseen.

Unelmien laajakulma olisi Sigman 14 F1.8, mutta sen paino ja hinta (n. 1700 euroa) eivät houkutelleet. Laajakulmaa tarvitsee usein matkoilla, joten keveys on etu. Ja siinä Samyangia on mahdoton ohittaa. Vaikka se katoaisi matkalla, vahinko ei ole kovin suuri.

Canonin 14 mm F2,8 II-mallia liikkuu käytettynä runsaalla tuhannella eurolla, ohjehinta 2200 euroa tuntuu kohtuuttomalta. Löysin sopivan käytetyn ja pääsin vertailemaan sitä Samyangiin.

Nykyaikaiset objektiivit ovat niin hyviä, että eroja joutuu hakemaan kuvia suurentamalla. Tässä suhteessa Canonin ja Samyangin vertailu on kiitollista puuhaa: erot suorastaan hyppäävät silmille. Nyt ei tarvita monimutkaisia mittauksia, paljas silmä kertoo ihan riittävästi.

Seuraavat kuvat on otettu Canon 5Dm3:lla raw-tilassa ja muunnettu jpeg-muotoon pienentäen ilman mitään muokkauksia. Samyangin tarkennusrengas käännetty ääretön-asentoon.

Canon 14 mm F2,8
Canon 14 mm F5
Canon 14 mm F10
Samyang 14 mm F2,8
Samyang 14 mm F5
Samyang 14 mm F10
Heti näkyy, että Samyangin objektiivi on selvästi laajakulmaisempi kuin Canonin. Samyangin vinjetointi on paljon voimakkaampaa ja kuvan pohjaväri selvästi kellertävä. Terävyydessä ei ole moittimista täydelläkään aukolla.

Geometriavirheissä sen sijaan on. Rakennuksen kyljet kaartuvat selvästi. Samyangin kuva paranee oleellisesti Lightroomissa. Seuraavassa kuvapari täydellä 2,8-aukolla mutta automaattisilla sävy- ja geometriakorjauksilla ajettuna.

Canon 14 mm F2,8 Lightroomin automaattisilla korjauksilla
Samyang 14 mm F2,8 Lightroomin automaattisilla korjauksilla
Käsittelyn jälkeen kuvat ovat paljon lähempänä toisiaan. Käsin säätämällä kuvaa voisi vielä parantaa, nämä kuvat ovat suoraan automatiikan jäljiltä.

Objektiivien sävyero käy hyvin ilmi sisällä otetuista vertailukuvista:

Canon 14 mm F5
Samyang 14 mm F5
Jostain syystä Samyangin kuvista pienellä aukolla (suuri F-arvo) tulee Canon 5Dm3:lla joskus selvästi ylivalottuneita, suurilla aukoilla kannattaa (pieni F-arvo) vinjetointia korjata ylivalotuksella jo kuvauksen aikana. Canonilla näitä ongelmia ei ole.

Lisää testikuvia ja isommat versiot ovat sivulla https://petterij.kuvat.fi/kuvat/Testikuvia+eri+laitteilla/Canon+ja+Samyang+14-milliset/

Kuvien perusteella on helppo nähdä, että yleiskäyttöisenä laajakuvaobjektiivina Canonin versio on selvästi parempi. Hinta/laatu-suhteessa Samyang on kuitenkin ehdoton ja tähtikuvaajien joukossa se onkin erittäin suosittu vähäisen coma-ilmiön vuoksi. Nykyisin Samyangin 14-millistä liikkuu paljon käytettynä, hinta 250-300 euron luokkaa. Käytetyn ostamisessa on tietenkin aina riski, Samyangin laadunvalvonta jättää ilmeisesti toivomisen varaa ja yksilöerot voivat olla suuria.

Objektiivit sivulta nähtynä.
Molemmat ovat "mulkosilimiä" ja niissä on terälehtimäinen vastavalosuoja.
Samyangissa on vain manuaalinen tarkennus.
Kummatkin ovat hauskoja laseja, jotka houkuttelevat luovaan kokeiluun.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Canon 1D X Mark II ja valokuvauskoneen kuljettaja

Canon julkisti pari vuotta sitten 5Dm4-mallin, mutta se tuntui m3-mallin päivitykseltä, eikä tarjonnut riittävästi uutta hintaansa nähden. Löysin Canonin parhaan ammattirungon 1D X Mark II:n (jatkossa lyhyemmin 1Dx) vähän käytettynä edullisesti, joten tartuin siihen. Miltä iso ammattirunko tuntuisi 5Dm3:n jälkeen?

Lyhyesti: 1Dx on lehti- ja luontokuvaajille järeä työkalu, mutta tavallisessa kuvauksessa sen edut jäävät pitkälti hyödyntämättä. Ei niinkään yllättävä lopputulos. Mutta silti 1D-kamerassa on sitä jotain.

Kameroiden suorituskykyä ja kuvanlaatua on verrattu ammattilehdissä, joten tässä kirjoituksessa on vain joukko vapaamuotoisia havaintoja siitä, miltä 1D-runko tuntuu 5D:een verrattuna.

1Dx on Canonin huippumalli, jonka lähtöhinta on 6595 euroa (juuri nyt Rajalan tarjouksessa 5480 euroa). Ero 5Dm4:ään (3399, tarjouksessa 2749) on tuntuva. Yhden 1Dx:n hinnalla saa lähes kaksi 5D:tä, vaikka kuvanlaatu ja tekniset ominaisuudet ovat liki samat. Kenenkään ei kannata ostaa 1Dx:ää huvin vuoksi, ostajat tietävät tarvitsevansa juuri sen.

1D X Mark II on iso ja vaikuttava laite.
1Dx:n kanssa tuntee itsensä valokuvauskoneen kuljettajaksi. En tiedä, keneltä termi on alunperin tullut, yhden lähteen mukaan keksijä olisi Ilpo Lukus. Joka tapauksessa kamera tuntuu kädessä vakuuttavalta ja hyvältä. Sitä on ilo käyttää.

Runkojen kokoero on melkoinen.
Kokoero 5Dm3:een näkyy hyvin, kun kamerat asetetaan rinnakkain. Vaikka 5D:ssä on suurempi objektiivi (24-70 II), se näyttää lelulta 1Dx:n rinnalla. Tapahtumakuvaajalla on hyvä olla mukana kaksi kameraa, mutta molempien raahaaminen tuntuu kenen tahansa selässä.

Käyttöohje hymyilyttää. On kai lain sanelema pakko käydä läpi objektiivin kiinnittäminen ja valotusajan säätö, vaikka tämän kameran ostaja ei niitä ikinä lue. Kukaan ei osta tällaista laitetta ensimmäiseksi kameraksi.

Samainen käyttöohje väittää, ettei mikrofokus-säätöä yleensä tarvita. En tiedä 1Dx:stä, mutta ainakin 5Dm3:ssa säätö on hyvinkin tarpeen, myös Canonin omilla L-sarjan putkilla.

Ethernet on, mutta langatonta wlan-verkkoa ei.
Ominaisuuksiltaan 1Dx on kuin 5Dm4. Esimerkiksi tarkennuksen monet säädöt ovat käyttöohjeen perusteella molemmissa aivan samat. Vesivaaka ja sisäänrakennettu gps ovat molemmissa. Kohinoissa ei ole suurtakaan eroa, mikä on lievä pettymys. 5Dm3:ssa on vähän enemmän megapikseleitä (22 vs 20 MP), 5Dm4:ssä ero on jo tuntuvampi (30 vs 20 MP).

Toki erojakin on, esimerkiksi langallinen Ethernet-portti. Langaton wlan olisi kätevämpi, mutta se pitää ostaa lisälaitteella. Vaikka molemmissa on kosketusnäyttö, 1Dx:ssä se on paljon 5Dm4:ää rajoitetumpi. Valikkoja ei voi selata kosketuksella, mikä olisi helppo lisätä jälkikäteen firmware-päivityksellä, mutta silloin asiakkaiden into päivittää kamera aikanaan uuteen malliin vähenisi. Asiakkaan kannalta on harmillista, ettei Canon toteuta jälkikäteen edes sellaisia parannuksia, jotka olisivat teknisesti helppoja tehdä.

Molemmissa kameroissa on vahvasti kropattu 4K-videokuvaus, mikä nykymittapuun mukaan on pettymys. Pystykuvauskahva on sisäänrakennettuna ja sillä on oma joystick tarkennuspisteen siirtoa varten.

1Dx:ssä lähes kaikki turhat toiminnot ja tarpeettomat tilat voi poistaa ohjelmallisesti käytöstä, jolloin vain omaan kuvaustyyliin sopivat jäävät jäljelle. Se on kätevää, mutta vaatii valikkojen ahkeraa näpräämistä.

Kuka vielä tarvitsee valotuksen haarukointia?
Käyttöliittymä on suunniteltu mahdollisimman tehokkaaksi ja nopeaksi, jota ammattilainen pystyy käyttämään vaikka pimeässä tai rukkaset kädessä. Jotkin yksityiskohdat herättävät kuitenkin ihmetystä.

Vanha kummajainen on valotuksen haarukointi, jolla on oma painike. En keksi haarukoinnille muuta käyttöä kuin HDR-kuvat, mutta niitä varten kamerassa on valmis toiminto.

Ensimmäinen pykälä on Lock.
1Dx:ssä virtakytkimen ensimmäinen arvo on Lock ja vasta toinen pykälä antaa kompensoida valotusta. Järjestys tuntuu nurinkuriselta. Ainakin se on erilainen kuin 5D-sarjassa, jossa Lock pitää valita erillisestä vivusta.

Painikerivistössä on toisto, suurennus, poisto ja lukitus/puhemuistiinpano.

Poisto-painike on muiden joukossa.
Poisto-painike on muista poiketen hieman kovera, joten painikkeen tunnistaa sormella paremmin. Silti paikkeen sijoitus suurennuksen viereen tuntuu virhealttiilta. Eikö parempi paikka olisi kameran toisella reunalla, oikean käden kohdalla? Tai ainakin selvästi erillään muista?

Puhemuistiinpano on mainio toiminto. Sillä kuviin voi tallentaa lyhyen puhutun kommentin. Aivan loistava toiminto esimerkiksi henkilönimien tallentamiseen. Harmi, että Canon on varannut tämän toiminnon vain 1-sarjan ammattirunkoihin.

Akkukesto on yllättävän alhainen. Vaikka akku on fyysisesti iso, sain 24-70-lasilla (ei vakaajaa) saman verran kuvia kuin 70-200-millisellä (vakaaja) 5Dm3:ssa -- vaikka jälkimmäisen akku oli monta vuotta vanha ja 1Dx:n akku aivan uusi.

Painosta (1,53 kg vs 0,89 kg 5Dm4:ssä) huolimatta voisin ottaa kameran myös lomamatkalle. En kuitenkaan ota, sillä akkulaturi on epäkäytännöllisen iso. Siinä on kaksi paikkaa. Matkakäyttöön sopivaa, pienikokoista yhden akun laturia ei tietääkseni ole.

1Dx:n laturi on lähes yhtä iso kuin 5Dm3+objektiivi!
Suljinääni on turhan voimakas, jopa sarjakuvausnopeutta alentavassa hiljaisessa tilassa. Tässä suhteessa peilittömillä kameroilla on aina etulyöntiasema. 5Dm3:n ääni on siedettävä peilijärjestelmäksi.

1Dx on suunniteltu urheilu- ja luontokuvaukseen. Jos ei tarvitse konetuliaseen kaltaista nopeutta, 5D-sarja on parempi valinta.

Silti 1Dx:ssä on jotain mahtavaa -- kuten kestävyys. Oma 5Dm3 petti kerran kevyessä tihkusateessa; voisin kuvitella että 1Dx ei olisi pienestä sateesta tai matkan kolhuista säikkynyt.

Eikä mikään voita sitä tunnetta, kun pääsee kuljettamaan tällaista kameraa. 1Dx on laite, jonka omistamisesta voi nauttia ja jota voi ihailla teknisenä saavutuksena. Arkikuvaamiseen käytän silti yhä vanhaa 5Dm3-kameraa. Vähän tärkeämpiin tapahtumiin otan mukaan molemmat.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Robottiauton kyydissä Otaniemessä

Espoon Otaniemessä on tämän syksyn aikana liikkunut robottiauto, jonka kyytiin on otettu myös matkustajia. Auto on Renaultin pieni Twizy-sähköauto, tietotekniikkaa kehittää kotimainen Sensible 4.

Ulkoisesti robottiauto on sympaattinen ilmestys. Vain 2,34 metriä pitkä moderni kaupunkiauto näyttää juuri siltä, miltä itsenäisesti toimivan henkilökuljettimen odottaisikin näyttävän. Auto on kaksipaikkainen, mutta takamatkustajan tilat ovat ahtaat. Yli 180-senttisen on turha vaivautua.

Sympaattinen Twizy
Auton katolla on iso GPS-antenni, sillä paikkatiedon täytyy olla tarkka ja luotettava.

Katolla on GPS ja eteenpäin katsova videokamera.
Edessä on laserkeilain (lidar) ja videokamera. Takana on toinen lidar.

Robottiauto edestä.
Kun matkustaja kiipeää takaistuimelle ja kuljettaja eteen, matka voi alkaa. Ja kyllä -- tämä robottiauto tarvitsee kuljettajan. Ei siis pelkoa, että robottiautot veisivät autokuskien työt jo lähivuosina.

Robottiauton aivoina toimii tietokone, joka Linux-pohjaisella ohjelmistolla käsittelee lidarien tuottaman datan auton ympäristöstä ja ohjaa hallintalaitteita auton pitämiseksi oikealla kaistalla. Ratin kääntyminen itsestään ajon aikana on kieltämättä hauska näky.

On se robottiauto: ratti kääntyy itsestään.
Nopeus yltää enimmillään 30 kilometriin tunnissa, joten vauhti ei päätä huimaa. Autot ja pyöräilijät ohittavat robottiauton mennen tullen. Kyyti on kirjaimellisesti kylmää, sillä autossa ei ole lämmitystä eikä juuri äänieristystäkään. Olo on kuin mopolla ajaisi.

Yhä autonomisemmat autot kehittyvät nopeasti ja niiden ennustetaan mullistavan liikenteen. Kyyti Otaniemen teillä osoitti kuitenkin, miten kaukana todellisuus on lennokkaista visioista. Kuljettajaa tarvitaan, koska auto ei vielä tunne liikennemerkkejä, liikennesääntöjä eikä tunnista muita autoja.

Esteen kohdatessaan se vetää jarrut kiinni, jolloin pysähtyminen on rajua. Esteeksi tulkitaan kaikki auton edessä riittävän lähelle tulevat kohteet. Kuljettajan tehtäväksi jää auttaa autoa risteyksissä, väistöissä ja pehmentää jarrutuksia hyvissä ajoin. Kun eteen tulee osittain jalkakäytävälle pysähtynyt auto, kuljettaja joutuu siirtymään käsiohjaukseen auton kiertääkseen.

Robottiauton kyvykkyyttä luonnehditaan viisiportaisella asteikolla, missä ylin viides taso vastaa täyttä autonomiaa. Twizy on jossain kolmos- ja nelostason välissä. Kehitystiimillä on vielä paljon työtä ennen kuin auto oppii havainnoimaan liikennettä ja pärjäämään kokonaan ilman ihmiskuljettajaa. Sade ei lidaria haittaa, mutta lumituisku ja talven liukkaus tuottavat vielä monta yllätystä.

Kesällä 2019 Otaniemessä pitäisi liikkua robottibussi, jossa ei ole enää kuljettajaa lainkaan. Epäilemättä bussi tulee kuitenkin olemaan kauko-ohjauksessa, sillä autonomiseen ohjaukseen ei vielä voi luottaa.

Robottiauto on kuin ensimmäinen NMT-puhelin. Kömpelö ja rajoittunut, mutta antaa kuitenkin esimakua mullistavasta tulevaisuudesta. 

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

iPhonen mittausohjelma

IOS 12 toi iPhoneen vihdoin jotain todella uutta: kameran kautta toimivan mittanauhan. Käyttö on yksinkertaista: kameralla näytetään alkupiste, josta mittanauhaa vedetään haluttuun loppupisteeseen. Pituus näkyy koko ajan puhelimen näytöllä. Siis näin:

Laatan leveysmittaus.
Toimiessaan ohjelma on kerrassaan mainio! Kun mittaus on tehty, jana ja lukema pysyvät oikeassa kohdassa vaikka puhelinta siirtää tai kääntää.

Mittausohjelmassa on muutama hauska jippo. Ensinnäkin alku- ja loppupisteitä voi siirtää sormella, jolloin näyttö zoomautuu automaattisesti tarkempaa sijoittelua varten. Toinen jippo liittyy pinta-alaan, jonka ohjelmalla voi mitata määrittelemällä alueen korkeuden ja leveyden. Kolmas hauskuus on kamerapainike, jolla mittaustuloksen saa helposti talteen kuvatiedostona.

Mittauksesta ei ole paljon iloa, mikäli tulos on epätarkka. Ohjelman antama tulos oli kuitenkin yllättävän tarkka, kokeilujen perusteella alle sentin.

51 cm täsmää hyvin mittanauhan antamaan tulokseen.
Alle sentin tarkkuus riittää moneen käyttöön, mutta ei läheskään kaikkeen. Kunnon rullamittaa tällä ei korvata, mutta joissakin tilanteissa sentin tarkkuus on riittävä.

101 cm pituus on täysin oikea.
Mittaohjelma käyttää IOS:n AR-laajennuksia, jotka toimivat iPhone SE:ssä miten kuten. Oletan, että uudemmissa malleissa toiminta on luotettavampaa ja parempaa.

iPhone SE:ssä toiminta on niin epäluotettavaa, ettei ohjelma sovellu kuin hupitarkoituksiin. Mittauksen alkamista joutuu joskus odottamaan toista minuuttia. Sen aikana ruudulla näkyy vain kehotus siirtää puhelinta:

Tämä ja toinen näyttö tulevat kiusallisen tutuiksi.
SE:ssä ohjelman toiminta oli satunnaista. Parhaiten se toimi noin metristä kahteen etäisyydellä. Pidemmillä etäisyyksillä mittaus ei näyttänyt mitään. Myös valoa pitää olla riittävästi. Niin ikään mittanauhan maksimipituus oli yhtä arpomista, joskus tulos näkyi mutta yleensä ei. Tässä pisin näkemäni tulos:

Kerran onnistui jopa yli viiden metrin mittaus.
Rajoituksistaan huolimatta mittanauha on mainio sovellus, jota jokaisen iPhonen omistajan kannattaa kokeilla. Jonain päivänä tällainen softa on kaikissa puhelimissa ja se myös toimii luotettavasti. Ihan vielä ei olla niin pitkällä.

Varoituksen sana: ainakin SE-mallissa ohjelma syö akun nopeasti, eikä akun kulutus lopu vaikka ohjelman yrittää sulkea. Tarkkaile siis akkua!

Joka tapauksessa AR-tekniikoista (Augmented Reality) on iloa muuallakin kuin pelisovelluksissa.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Fingbox vartioi kodin wlan-verkkoa

Fingbox on näppärä laite, jota käytin Kyberuhkia ja somesotaa -kirjani esimerkeissä. Pelkkä Fing -sovellus on sekin hyödyllinen, mutta lisälaitteen avulla paketista saa vielä paljon enemmän irti.

Pyöreä laite kytketään wlan-tukiaseman perään. Mukana tulee harmittavasti kolme erilaista virtapistoketta, joista vain yhdelle on Suomessa käyttöä. Valitin asiasta Twitterissä ja firman edustaja pahoitteli tuhlausta, mutta vetosi siihen että yritys on pieni ja kolmen virtapistokkeen paketti helpottaa logistiikkaa.

Fingbox Googlen wifi-tukiaseman perässä.
Laitteen ympärillä on vihreä kuori. Väriä vaihtavat led-valot kertovat verkon tilasta. Esimerkiksi yhteyden katkeaminen nettiin tai vieraan laitteen löytyminen verkosta ilmaistaan värivaloilla.

Fingbox avattuna.
Laitteen pohjassa on teksti "Designed in Italy". Sellaista ei it-laitteissa useinkaan tapaa.

Fingboxilla voi rajoittaa perheenjäsenten nettikäyttöä joko laitteen tai kellonajan perusteella. Älypuhelimissa rajoitus ei ole kovin tehokas, koska wlan-yhteyden katketessa käyttöä voi jatkaa mobiilidatalla. Tableteihin ja esimerkiksi pelikoneisiin rajoitus kuitenkin puree.

Fingbox tarkkailee wlan-verkkoon kytkettyjä laitteita. Kun uusi, tuntematon laite kytkeytyy, siitä lähettään ilmoitus sähköpostiin. Uusia laitteita ei pitäisi ilmestyä omistajan tietämättä, koska verkko vaatii salasanan liittymiseen.

Uusi laite on liittynyt kodin verkkoon.
Kuvassa uusi televisio kytkeytyy verkkoon salasanan saatuaan, joten ilmoitus on odotettu. Pyytämättä ja yllätyksenä tuleva ilmoitus kertoisi, että salasana on vuotanut tai joku ulkopuolinen on hakkeroinut tiensä verkkoon.

Myös vanhan laitteen putoaminen pois verkosta antaa ilmoituksen.

Sähköposti-ilmoitus kun laite putoaa verkosta.
Aiempi historia nähdään verkkopalvelusta (View in Fing):

Amazon Echon international-versio on pudonnut verkosta muutaman kerran.
Fingbox näyttää kuukausittaisen tilaston laajakaistan nopeudesta ja luotettavuudesta. DNA:n 4G-modeemilla syyskuun 2018 tulos oli tällainen:

Laajakaistan tilasto 9/2018.
Fingbox varoittaa myös, mikäli se havaitsee samalla SSID:llä (verkkonimellä) olevan tukiaseman. Päällekkäiset nimet voivat aiheuttaa hämmennystä tai olla suoranaisia evil twin -hyökkäyksiä.

Uusi verkko samalla SSID-nimellä voi olla tahallinen hyökkäys.
Mobiilisovellus näyttää, että kotiverkkoon on kytketty kaikkiaan 41 laitetta, joista 20 on parhaillaan aktiivisena:

Kaikki wlan-verkossa havaitut laitteet.
Jokaisen laitteen kohdalla voi valita ilmoitukset, tarkastella aiempia tapahtumia ja nähdä avoimet portit sekä pingata laitetta.

Älyjääkaapin asetukset.
Verkkoliikenteen määrä voi paljastaa, mikäli jokin laite on kaapattu palvelunestohyökkäykseen tai muuhun epäilyttävään toimintaan. Toisin kuin Googlen oma wifi-asema, Fingbox ei tilastoi kaikkia laitteita automaattisesti, vaan seurattavat pitää valita erikseen.

Valittujen laitteiden latausmäärät.
Valituista laitteista nähdään download/upload-datamäärät sekä hetkelliset nopeudet.

Valittujen laitteiden upload-datamäärä.
Fingbox on mainio apuväline kun halutaan seurata oman kotiverkon (tai miksei pienen toimistonkin) toimintaa ja varmistaa, ettei siellä ole ulkopuolisia tunkeutujia. Kyberturvallisuuden näkökulmasta laite on erittäin tervetullut, koska sillä voi valvoa myös kodin älykkäitä oheislaitteita ja niiden liikennettä.

Lisätietoja Fingboxin toiminnoista saa valmistajan sivulta https://www.fingbox.com. Hinta on 99 euroa.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Pitkien putkien lumo: Canon 400- ja 600-milliset

Canon EOS R -järjestelmän julkistuksen varjoon jäi muutamia pienempiä uutuuksia. Tai oikeastaan suurempia, ainakin jos koolla mitataan. Canon julkisti uudet III-versiot 400- ja 600-millisistä putkista.

Pitkissä putkissa on oma viehätyksensä. Ne ovat kuin Ferrari tai Lamborghini: epäkäytännöllisiä, kalliita ja harvalle tarpeellisia. Mutta silti niistä on kiva lukea ja haaveilla, että joskus pääsisi itsekin käyttämään.

Putkien toimitukset alkavat vasta joulukuussa, mutta julkistustilaisuudessa pääsin hypistelemään uutuuksia. Ne ovat tosiaan isoja -- jopa 1Dx-sarjan kamera putken perässä näyttää pieneltä.

Pitkien putkien mania.
Käyttöasennossa 600-millinen näyttää lähes singolta:

Objektiivi -- vai sittenkin sinko?
400-millisen valovoima on F2.8, 600-millisen F4. Merkittävintä molemmissa on niiden paino, tai pikemminkin sen puute. Uusi 400-millinen painaa vain 2,84 kiloa, 600-millinen 3,05 kiloa. Canon on pystynyt keventämään optiikoita tuntuvasti, sillä 400-mallin II-versio (2011) painoi 3,85 kg ja sitä edeltävä I-versio (1999) peräti 5,37 kiloa. Vajaassa 20 vuodessa paino on liki puolittunut. Kuvanlaatu on ilmeisesti parantunut ja vakaaja kehittynyt.

600-millisen painokehitys on samansuuntainen, sillä putket on aina julkistettu yhdessä. II-versio painoi 3,92 kg ja I-versio 5,36 kg. Uusien mallien pituudet ovat ennallaan eli 34,3 ja 44,8 senttiä.

Painolla on suuri merkitys luonto- ja urheilukuvauksessa, kun objektiivia joutuu kantamaan koko päivän kenttäolosuhteissa.

Painosta voi tehdä muitakin johtopäätöksiä. 400-millinen painaa puoli kiloa enemmän kuin vastaava F2.8 300-millinen (2,35 kg). Moni luontokuvaaja on vaihtanut 400-milliseen DO-lasiin (F4) sen keveyden (2,1 kg) vuoksi. Eroa jää siis vielä, mutta valovoimasta pitää maksaa. DO-versio on myös tuntuvasti lyhyempi (23,3 cm).

Ruuvasin pikaisesti putket omaan 5Dm3-runkoon ottaakseni muutaman testikuvan. 400-millisellä oli helppo kuvata käsivaralta, 600-millisellä se oli paljon hankalampaa. Ilmeisesti painopisteen siirtyminen kauemmaksi lisää rasitusta, sillä painoero ei asiaa selitä.

Huoneessa ei ollut monta kohdetta kuvattavaksi, mutta hyllyltä löytyi sentään tällainen:

Canon 400 mm F2.8 III (F2.8, ISO 3200, 1/160 s.)
Alkuperäinen kuva on jpeginä ja sitä on pienennetty, joten kuvanlaadusta ei voi tehdä sen suurempia johtopäätöksiä. Ainakin kontrasti on erinomainen ja kuvanvakain tehokas.

Vastaava kohde 600-millisellä:

Canon 600 mm F4 III (F4, 1/100, ISO 3200)
200 milliä lisää tuo kohteen vähän lähemmäksi, mutta ero ei ole kovin suuri ja valovoima putoaa aukolla. Käsivaralta otettuna 1/100 s. kuva on terävä, mikä 600-milliselle on melkoinen saavutus.

Valmistajan mukaan kuvanvakaimen teho on nyt 5 suljinaikaa aiemman 3,5 sijaan.

Vielä pari räpsyä keittiöhenkilökunnasta:

Canon 600 mm F4 III (F4, 1/80 s, ISO 3200)
Canon 600 mm F4 III (F4, 1/80 s, ISO 3200)
Käsivaralta 1/80 s. valotuksella kuvat ovat mainoita.

Uusien putkien julkistaminen kertoo ainakin sen, että Canon odottaa EF-kiinnityksen säilyvän urheilu- ja luontokuvaajilla vielä pitkään. 200-millinen F2 (2008) kaipaisi kipeästi päivitystä edes II-versioon. Erittäin suosittu 300-millinen F2.8 II on vuodelta 2011, joten luultavasti siitäkin on tulossa III-versio. Joko siinä mahtaisi olla RF-kiinnitys, ainakin rinnakkaismallina? Kiinnostavaa nähdä.

Uusien putkien hinnat ovat 13 549 ja 14 589 euroa -- urheiluautojen luokkaa siis. Vanhat II-mallit maksavat nyt 11 829 ja 11 900 euroa, joten keveydestä saa maksaa tuntuvasti lisähintaa. 400-millinen DO maksaa "vain" 7 500 euroa, joten se on houkutteleva vaihtoehto kaikille, joille F4 riittää.

Mutta aina voi uneksia, mihin rahansa käyttäisi, jos vaikka lottovoitto osuisi kohdalle (tai Onecoinit pääsisi vihdoin myymään - vitsi, vitsi).