Lisävarusteiden kiinnittäminen ja video--stillkuva -vaihto ihmetyttävät (Canon R6m3)

Tutkimusmatka Canon R6m3 ihmeelliseen maailmaan jatkuu. 

Käyttöohjeessa mainitaan lisävarusteista (verkkoversiona sivu https://cam.start.canon/fi/C022/manual/html/UG-01_Preparations_0090.html): "lisävarusteiden käyttämiseen kameran kanssa tarvitaan erikseen myytävä monitoimisen lisävarusteluistin sovitin AD-E1".

Ote käyttöohjeesta.

En ole tätä kohtaa aiemmin lukenutkaan ja siksi olen käyttänyt vanhaa GPS-vastaanotinta GP-E2 ilman mitään sovitinta, ja hyvin se on toiminut.

Lisätietoja sovittimesta löytyy Canonin sivulta https://www.canon.fi/cameras/shoe-adapter-ad-e1/. Kaupassa hinta näyttää olevan 70-80 euroa. Sivun mukaan sovitin "takaa täydellisen hallinnan" aiempiin Speedlite-salamalaitteisiin. Enpä ole tiennyt tätäkään ja siksi olen käyttänyt Canonin salamia ilman sovitinta ihan hyvin tuloksin. Sivun teksti viittaa sääsuojaukseen: "sovitat perinteiset Speedlite-salamalaitteet, joissa on sääsuojattu kiinnitys, kameroihin, joissa on monikäyttöinen salamakenkä. Sääsuojaus takaa pölyn ja säänkestävyyden". OK, mutta opaskirja sanoo että salamia "ei voi kiinnittää suoraan" mikä on nähdäkseni puppua.

Nettisivun kohta "Tarkat tekniset tiedot" lisää vielä hämmennystä kertomalla, että kyseeessä on Kiinnitysalusta ja että "Yhteyshenkilöiden määrä: 15". Hah.

Outo juttu.

Toinen outo juttu: mikä on toistopainikkeen jälkeen näytöllä vilahtava teksti "Video <--> stillkuva -vaihto"? Teksti tulee näkyviin, kun painaa toistopainiketta ensimmäisen kerran virran kytkemisen jälkeen. Uusilla painalluksilla sitä ei enää näytetä. Mikä ihme tämä on?

Mitä tämä teksti tarkoittaa, saako sen pois?

Yritin etsiä vastausta ohjekirjasta, mutta turhaan. Tekstihaku ei tuottanut tulosta, ei liioin perustoiminnoista kertovien sivujen selaaminen. Googlaus ei tehnyt yhtään viisaammaksi.

Lopulta vaihdoin kameran kielen englanniksi nähdäkseni alkuperäisen version (se on "Movie <--> still switching"). Netistä hakemalla huomasin, etten ollut todellakaan ainoa asiaa ihmetellyt. R6m3:n lisäksi sama teksti näkyy R5m2:ssa. 

Etsin kamerasta turhaan painiketta, jossa olisi kaksi kaarevaa nuolta ja kolmio. Takaseinästä löytyy toistopainike kolmiolla, tarkoittiko ilmoitus että sen painaminen vaihtaa tilaa edestakaisin?

Tässä kohdassa myönnän virheeni: onhan painike olemassa! Symboli lukee pienellä punaisen rec-painikkeen vasemmalla puolella. Mutta edelleenkään sen painaminen ei tee muuta kuin käynnistää videoinnin (vaikka kamera on still-kuvaustilassa). Still-kuvia katsottaessa (kuten yllä valokuvassa) se ei näytä tekevän mitään. 

Ilmeisesti teksti kertoo, että kamera käynnistää sisäisesti videokoodekkinsa, vaikka muistikorteilla ei videoita olisikaan. Ja edelleen ilmeisesti videot ovat nyt omassa kansiohaarassaan, kun ne ennen olivat sekaisin still-kuvien kanssa. Niiden katselu onnistuu vaihtamalla kamera ensin videotilaan.

Miten painike ja ilmoitus liittyvät asiaan on edelleen itselleni arvoitus.

Uteliaalle insinöörille tällaiset jipot ovat vain kiinnostavaa tutkittavaa, mutta tavalliselle kuvaajalle saattaa herätä epäilys, että kameroista on tullut liikaa tietokoneita. Olisipa edes käyttöohje, josta asiat voisi käydä lukemassa.

Canon R6m3 - onko sähköisellä ja mekaanisella sulkimella eroa kohinassa?

Canon R6 mark III on niin monipuolinen, että sen toiminnassa riittää uteliaalle opiskeltavaa ja kokeiltavaa. Luultavasti IV-malli ilmestyy ennen kuin kaikki toiminnot ovat tulleet tutuiksi.

Sulkimessa on kaksi mahdollisuutta (termit Canonin valikkoteksteistä): "mekaaninen" (äänekäs) ja "elektroninen" (äänetön). Näiden välimuotona on vielä "Elektr 1. verho". Äänetön suljin on mukava, mutta kennon lukemiseen kuluva aika voi näkyä nopeassa liikkeessä vääristyminä. Pystysuorat viivat kallistuvat ja esimerkiksi linnun siipien kärjet taipuvat. Sähköinen suljin ei liioin toimi salaman kanssa.

Kuvanlaadun ero on bittisyvyydessä. Mekaaninen suljin tallentaa kuvan 14-bittisillä väreillä, sähköinen vain 12-bittisillä. Mahtaako ero olla näkyvä?

Tein epätieteellisen kokeen asian selvittämiseksi. Kuvasin ISO 1600 -tilassa saman näkymän mekaanisella ja sähköisellä sulkimella sekä -2EV alivalotuksella että +2EV ylivaloituksella. Korjasin valotusta Lightroomissa, kohinanpoisto ja profiilikorjaukset poiskytkettyinä. Alivalotuksissa käytetty Lightroomin automatiikan valitsemia arvoja, ylivalotuksissa korjausta piti hieman lisätä, joten käytin molemmille arvoa -1 EV.

Seuraavat kuvat on kaapattu Lightroomin 100 % näkymistä.

Mekaaninen suljin -2EV, korjaus +2,33 EV

Sähköinen suljin -2EV, korjaus +2,26 EV

Mekaaninen suljin +2EV, korjaus -1 EV

Sähköinen suljin +2EV, korjaus -1 EV

Silmämääräisesti on mahdotonta nähdä eroa kohinassa mekaanisen ja sähköisen sulkimen välillä. Ilmeisesti 12 ja 14 bitin värisyvyyksien ero on lopulta hyvin pieni ja peittyy muiden tekijöiden alle. Ehkä säätämällä värejä äärimmilleen erot alkaisivat näkyä.

Bittisyvyys ei näytä vaikuttavan kohinaan, mutta entä väreihin? Vedin Lightroomissa vibrance- ja saturation-säätimet lähes tappiin ja kopioin säädön kuvasta toiseen. Lopputulos oli kohinan huomioiden käytännössä sama, tai ainakaan eroa ei huomannut silmämääräisesti.

Entä tiedostojen koko? 14-bittisten pikselien pitäisi viedä noin 15 % enemmän tilaa kuin 12-bittisten pikselien. CR3-tiedostokokojen erot CRAW-pakatuissa kuvissa ovat kuitenkin vain luokkaa 100 kilotavua. Alivalotetut kuvat ovat 16,7 Mt ja ylivalotetut 26 Mt, joten prosenteissa ero on yllättävän pieni. Yllättäen myöskään häviöttömästi pakatun RAW-tiedoston koko ei riipu sulkimen toiminnasta ts. 12 ja 14 bitin värit tuottavat käytännössä samankokoiset tiedostot.

Lisäys 2.2.2026: Testasin vielä ulkona otetuilla kuvilla ISO 200, jotta kameran oma kohinanpoisto ei pääse vaikuttamaan asiaan. RAW-kuvatiedostot ovat odotetusti lähes tarkalleen kaksinkertaisia CRAW-kuviin verrattuina. Mekaaninen vs. sähköinen suljin ei vaikuta juurikaan tiedostokokoon. Erillisen pakkausohjelman käyttö ei myöskään kutista RAW/CRAW-tiedostoja lisää, joten formaatin sisäinen pakkaus on riittävän hyvä.

Ilmeinen johtopäätös on, että vaikka kamera käsittelisi sulkimen tilasta 12- tai 14-bittisiä värejä, puuttuvat 4 tai 2 bittiä ovat ilmeisesti kohinaa, ja ne tallennetaan tiedostoon. Olisi loogisempaa jättää ne pois tai tallentaa nollina, jos halutaan pitää kiinni kaksi tavua/kuvapiste periaatteesta, jolloin silloin vähisempi värisyvyys heijastuisi tiedoston kokoon.

Käytännön tasolla sillä, mikä sulkimen tyyppi on käytössä, ei näytä olevan merkitystä (paitsi salaman toimimattomuus ja rolling shutter -efekti nopeassa liikkeessä).

Video 8 -kasettien digitointi Digital8-kameralla

Kuvasin 1990-luvun alussa sen ajan hyvällä videotekniikalla Video 8 -kasetteja. Kuvan tarkkuus oli silloista VHS-tasoa, eli nykymittapuun mukaan kovin vaatimatonta. Oli kuitenkin ilahduttavaa nähdä, että yli 30 vuotta laatikossa odottaneet kasetit toimivat yhä. Kuka pystyy sanomaan vastaavaa nyt kännykällä kuvattavista videoista? Niiden tiedostot ovat paljon isompia ja häviävät ajan virtaan. Kasetit olivat konkreettisia ja siksi helppoja säilyttää.

Ensin ajattelin käyttää vanhaa Fujtechin usb-liitäntään kytkettävää Videograbberia, jolla luin 2000-luvun alussa satakunta VHS-kasettia tiedostoiksi. Se oli kuitenkin manuaalista puuhaa, eikä kaappariin enää saanut Windows 10/11-ajureita. Olisi pitänyt hankkia uusi kaappauslaite.

Digital8-kamera Sony DCR-TRV510E

Kaapista löytyi vanha työjuhta, Digital8-kamera, joka sekin toimi. Nämä kamerat ovat aliarvostettuja, niitä kannattaa haalia nyt käytettyinä, sillä ne digitoivat Video 8- ja paremmat Hi8-kasetit sisäisesti DV-signaaliksi, jonka saa ulos Firewire-liitännällä (ieee 1394). Kamera tekee muunnoksen paremmalla laadulla ja bonuksena kaappausta voi ohjata tietokoneelta.

Tässä vaiheessa pari sanaa Sonyn kamerasta. Se on uskomaton japanilaisen insinööritaidon näyte. Nappuloita ja säätimiä on joka reunalla. Tämän lukemiseen on tosiaan tarvittu ohjekirja! Nykyisin kuvataan vain puhelimella ja kaikki toiminnot tehdään ohjelmallisesti. Tämä edustaa vanhaa maailmaa, mutta tekee sen ylpeästi.

Pieni osa painikkeista.

Firewire on tutumpi Mac-käyttäjille, mutta myös monissa pc-läppäreissä on aiemmin ollut tämä liitäntä. Se löytyi myös vanhasta Windows XP -koneesta, joka oli 20 vuotta sitten palvellut mediatoistimena. Ja mikä parasta, XP:hen saa Microsoftin Movie Makerin, joka sopii mainiosti kasettien digitointiin. Se kelaa nauhan alkuun ja tallentaa kaiken yhdeksi AVI-tiedostoksi, joka on sisäisesti DV-pakattu ja aukeaa kaikilla videoeditoreilla (kuten OpenShot, jota itse käytin leikkeiden poimimiseen). 

Taikasana on "DV OUT", joka löytyy pienestä liittimestä kameran etuseinästä.

Haittapuolena on DV-tiedostojen iso koko. 60 minuutin kasetista tulee 13 gigatavua, 90-100 minuutin kaseteista lähes 20 gigatavua. Levytila on halpaa, mutta tiedostojen siirto ulos XP-koneesta olikin hankalaa.

Yritin siirtää niitä usb-tikuille tai usb-asemille, mutta XP ei tunnistanut asemia. Nekin, mitkä tunnistettiin, antoivat kopiointivirheen. Ehkä 13 gigatavun tiedostot olivat liian isoja FATille, eikä ex-FAT toimi XP:ssä ilman kikkailuja.

Formatoin muistitikun NTFS:lle, ja silloin kopiointi onnistui, mutta yhden tiedoston kopiointiin kului lähes tunti. Liian hidasta ja työlästä. Entäpä verkon kautta?

Dropbox ei toiminut, enkä uskaltanut lähteä kokeilemaan enempää, jotta 20 vuotta vanhat tiedostot eivät kopioituisi nykyisille koneille. XP löysi kotiverkosta koneita, mutta ei pystynyt kytkeytymään niiden levyjakoihin. Niinpä niin, SMBv1 on poistettu käytöstä, eikä XP osaa nykyistä SMBv2:ta. 

SMBv1 saa käyttöön myös nykyisissä Windowseissa.

Otin yhden läppärin ja lisäsin vanhan v1-tuen siihen. Kun videot on siirretty, tuki kannattaa poistaa, koska se on tietoturvariski. 

Sitten jaoin yhden Dropbox-kansion sen kautta niin, että kun XP-koneesta kopioi AVI-tiedoston levyjakoon, se lähti synkronoitumaan läppäristä pilveen ja löysi sitä kautta tiensä myös toimiston NAS-asemalle. 

MovieMaker kaappaa koko kasetin yhdeksi tiedostoksi. Kuva näkyy koko ajan ikkunassa, vaikka tässä se onkin musta.

Vielä hienompaa olisi ollut laittaa MovieMaker kirjoittamaan suoraan levyjakoon, mutta verkon mahdolliset häiriöt olisivat keskeyttäneet kasettien lukemisen, joten en ottanut riskiä.

AVI-tiedostojen 13 ja 20 gigatavun koot vaativat kärsivällisyyttä, vaikka kotona olikin gigabitin lankaverkko ja valokuitu talosta ulos samaa tasoa. Lopulta isot tiedostot alkoivat kuitenkin siirtyä, mutta vieläkin tuli ihmeellisiä ilmoituksia AVI-tiedostojen indeksoinnista, joka tuntui hyydyttävän synkronoinnin ja antoi jopa virheilmoituksen VLC:llä katsottaessa.

Jostain syystä VLC valittaa puuttuvasta indeksistä.

Mahdollisesti indeksointi liittyikin Windows-koneiden omaan indeksointiin, joka oletuksena kattaa myös Dropbox-kansion. Kun poistin kansion indeksointiasetuksista, siirto alkoi vihdoin pelittää kuten piti ja VLC näytti tiedostot mukisematta.

Nyt pitää vielä konvertoida DV-pakatut tiedostot MP4-pakkaukseen, jolloin 13-20 gigatavun videotiedostot kutistuvat alle gigatavuun, ja sekin on turhan suuri koko kuvan laatuun verrattuna. Mutta tärkeintä ovat muistot. Ne heräävät henkiin huonommallakin kuvanlaadulla.

Aikaisempia tekstejä videoiden digitoinnista: DV-kasetit (7/2025)

Retrokone Macintosh Classic

Tällä kertaa kaivoin varastostani Macintosh Classic -mallin, joka tuli myyntiin syksyllä 1990. Sitä pidettiin aikoinaan halpamallina, jossa ei ollut aiempiin verrattuna mitään uutta, mutta kokonaisuus oli edullinen. 

Klassinen "kottaraispönttö" muotoilussa.

Hiiri kytkeytyy näppäimistöön ja näppäimistö koneeseen ADB-portilla, aikoinaan edistyksellinen ratkaisu. Kaiken lisäksi ketjutuksen voi tehdä oikealta tai vasemmalta, joten se palvelee myös vasenkätisiä.

Yhden näppäimen hiiri oli Jobsin lempilapsi, "ihminenkin osoittaa yhdellä sormella". Osoittaa vain, ettei edes Jobs ollut kaikessa oikeassa. Lisäksi valikot, jotka pysyvät auki vain kun hiiri on pohjassa, on rasittava ja kuormittaa kättä.

2 megatavun keskusmuisti.

Näytön koko ja tarkkuus lähinnä naurattavat tämän päivän 4K-näyttöihin tottuneita: yhdeksän tuumaa ja 512 × 342 pikseliä, eikä edes värejä. 4K-näytön pikselimäärä on yli 47-kertainen. Näyttö oli pieni jo tuon ajan standardilla, mutta varmaan miellytti Jobsin visuaalista silmää.

Alkuperäisessä pönttö-Macissa oli vain korppuasema, tässä on sentään jo 30 megan kiintolevy. Siihen mahtuisi siis yksi järjestelmäkameran raw-kuva. 

Kalenteri loppuu 31.12.2019.

Tämäkin Mac on vanhentunut, mutta yllättävällä tavalla. Sen kelloa ei pysty säätämään vuotta 2019 kauemmaksi. Tekijät kai ajattelivat, ettei kenelläkään ole tarvetta avata konetta enää 30 vuotta myöhemmin. Niin suppea on inhimillinen aikaperspektiivi tulevaan.

Sama ongelma vaivasi myöhemminkin julkaistuja laitemalleja, kunnes se korjattiin System 9 -versiossa. Vanhempiin on olemassa harrastajien itsensä tekemä SetDate-apuohjelma, jolla päiväykset jatkuvat 2042 asti. Sen jälkeen tulee sitten ylipääsemättömiä ongelmia.

Koneen mukana tulleiden ohjekirjojen määrä ja perusteellisuus hämmästyttää. Kun nettiä ei vielä ollut saatavilla, ohjeet piti antaa kirjallisesti kirjojen muodossa. Olihan niiden tuottaminen yksi Macien vahvuuksista (desktop publishing). Kirjan lopussa mainitaan, että taitto on tehty Microsoft Wordillä ja grafiikat Adobe Illlustratorilla. 

Ylimmässä kuvassa näkyvät Macintosh Classic Käyttöönotto, kierreselkäinen Perusteet sekä yli 400-sivuinen kierreselkäinen käsikirja. Kaikki tietenkin suomeksi käännettynä. On siinä ollut iltalukemista! Ja tämä kaikki siis koneesta, jonka tärkein myyntivaltti oli helppokäyttöisyys.

Mitäs nämä ovat?

Mutta mitäs ihme painikkeita koneen kyljestä löytyy? Nyt täytyy ottaa käsikirja esille. Ohut kirjanen "Macintosh Classic Ominaisuudet ja tekniset tiedot" kertoo, että kyseessä on "Ohjelmoijan kytkin". Se on tarkoitettu vain ohjelmoijien käyttöön. "Jos et kehitä ohjelmia, älä käytä kytkintä." Toinen painike on uudelleenkäynnistyskytkin (siis buutti), toinen "keskeytyskytkin", jota on käytetty debuggeriohjelman kanssa.

Enpä muista toista konetta, jossa olisi varauduttu debuggerin käyttöön erillisellä mekaanisella kytkimellä.

Näppäimistöä etsimässä

Tekniikkaa on vaikka minkälaista, mutta sellainen perusasia kuin näppäimistö tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle. Nimenomaan langallinen näppäimistö, ei langaton. En halua langatonta, koska haluan vaihtaa koneelta toiselle KVM-kytkimellä, enkä liioin luota langattomien näppäimistöjen tietoturvaan.

Kalliita näppäimistöjä on kyllä tarjolla, mutta ne ovat värivaloilla koristeltuja ja tarkoitettu pelaajille tai muuten vain nörteille. Missä ovat yksinkertaiset, kirjoittamiseen sopivat usb-näppäimistöt?

Kymmensormijärjestelmässä näppäimistön tuntuma on kriittinen tekijä. Näppäinten liikeradan täytyy olla juuri sopivan pehmeä ja selkeä. Yksinkertainen asia, joka on kuitenkin ilmeisen vaikea toteuttaa. 

Käytin pitkään vanhaa Keytronicin valkoista näppäimistöä, joka oli ihan täydellinen, mutta sen PS/2-liitäntä alkoi olla aikansa elänyt eikä sopinut KVM-käyttöön. Piti olla usb-liitäntä. 

Lopulta palasin Microsoft keyboard 600 -malliin, joka oli palvellut kotikoneessa jo vuosia. Niin monta vuotta, että osa näppäinhatuista oli kulunut tunnistamattomiksi. Se ei ollut mikään ongelma 10-sormijärjestelmässä, mutta näppäimistö oli muutenkin niin kulunut ja likainen, etten kehtaa edes julkaista sen kuvaa.

Valitettavasti Microsoft usb-näppäimistöä ei enää ole myynnissä. En ainakaan löytänyt suomalaisella asettelulla olevaa mallia mistään. Onneksi Tori.fi pelasti päivän ja ostin parikin vähän käytettyä, melkein kuin uutta näppäimistöä.

Onko muilla ollut samanlaista ongelmaa, miten olette sen ratkaisseet? Mikä on hyvä näppäimistö silloin, kun tarkoitus on kirjoittaa eikä pelata, ja yhteyden pitää käyttää usb-liitäntää? Suosituksia otetaan vastaan.

Canon R6 Mark III ensivaikutelmia

Ostin aikoinaan R6 Mark II:n heti sen ilmestyessä marraskuussa 2022, joten nyt oli sopiva hetki vaihtaa se uudempaan III-malliin. Canonin pitäisi lopettaa uusien kameroiden toimittaminen marraskuussa, joka ainakin Suomessa on vihonviimeinen aika valokuvausta ajatellen.

Canon R6 Mark III

Tuskin koskaan kameran päivittäminen uuteen malliin on tarjonnut itselleni niin vähän uutta, ainakaan still-kuvaukseen. Ehkä juuri siksi myös vanha II-malli säilyy ainakin toistaiseksi myynnissä. Ulkoisesti kameroissa ei ole juuri mitään eroa, napit ovat täysin entisillä paikoillaan ja kotelo on millin tarkkuudella sama. Vain painoa on tullut noin 30 grammaa lisää.  

III-tekstin lisäksi uuden mallin tunnistaa lähinnä COLOR-tekstistä, joka on ilmestynyt vanhan RATE-painikkeen alle. Toinen paljastava yksityiskohta on tally-merkkivalo EOS-tekstin yläpuolella, mutta se jää helposti huomaamatta.

COLOR paljastaa, että kyse on III-mallista.

Kennon koko on nyt 32,5 megapikseliä (6959x4639) aiemman 24 sijaan (6000x4000), mutta itselleni ero on merkityksetön. Mieluummin olisin ottanut vielä pienen parannuksen kohinaan kuin lisää tarkkuutta. Etsimen ja takanäytön mitat ja pikselimäärät ovat täsmälleen samat kuin ennenkin.

Videopuolella on monia teknisiä parannuksia, kuten tally-merkkivalo (palaa punaisena kun videointi on käynnissä, alkaa vilkkua kun tila uhkaa loppua tai kamera ylikuumentua), mahdollisuus tallentaa 60P raw-kuvaa 7K-tarkkuudella suoraan muistikortille sekä Open Gate, josta saa rajattua pysty- ja vaakakuvaa samanaikaisesti. Kenno on kuitenkin perinteistä tyyppiä, ei pinottu kuten R5 mark II:ssa. Erillisellä mikrofonilla saa videoon neljä äänikanavaa.

HDMI-ulostulo on vihdoin normaalikokoinen liitin, joten erillistä kaapelia tai välikappaletta ei enää tarvita. Ilmeisesti HDMI-lähetystila tekee kamerasta optimaalisen webcam-kameran, sillä virtaa syötetään USB-portin kautta mikä mahdollistaa pitkätkin videoneuvottelut ilman Canonin omaa virtalähdettä. (Tarkistin: USB-laturiin kytkettynä akun varaustila ei laskenut tunnin HDMI-käytön aikana).

Erikoisin uusi ominaisuus on mahdollisuus tallentaa kameran muistiin kasvoja, joita tarkennus priorisoi. Tästä on hyötyä nopeissa tilanteissa lehti- ja urheilukuvaajille, joissa kamera poimii pääministerin tai suomalaisen juoksijan isommasta joukosta, mutta R6m3 on kuitenkin prosumer-runko ja siinä ominaisuus tuntuu liioittelulta.

Aivan kuin suunnittelijat olisivat ajatelleet, että vielä jotain uutta täytyy lisätä, jotta kolmonen erottuu paremmin kakkosesta. Laitetaan siis kasvotunnistus, koska sen voi toteuttaa ohjelmallisesti, eikä se nosta valmistuskustannuksia.

Yksi parhaista uudistuksista on CFexpress-korttipaikka.

Korttipaikoissa on oleellinen parannus. Ykköspaikka on nyt nopea CFexpress ja kakkospaikkaan laitetaan perinteinen SD-kortti. Kirjoitusnopeuden ero korttien välillä on tuntuva. Toisaalta nyt pitää hankkia uusi kortinlukija, koska vanhat mallit eivät tätä tyyppiä lue. Kuvia voi ladata myös kaapelilla USB-portin kautta, mutta erillisen lukijan käyttö on nopeampi varsinkin silloin, kun on ampunut sarjatulella kortin täyteen.

Sarjatuli onkin nopea. Sain 664 craw-kuvaa H-nopeudella (40 kuvaa sekunnissa) ennen kuin kuvaukseen tuli pieni katkos. Vaikuttavaa. Aiemmassa II-mallissa pääsin 66 kuvaan, sen jälkeen  kamera jäi odottamaan puskurin tyhjentämistä, joka saattoi kestää pari minuuttia. Ne ovat pitkiä minuutteja, kun ympärillä tapahtuu.

Itse olen pettynyt, ettei Canon lisännyt vieläkään GPS-toimintoa R6-runkoon. Yhtä paljon olisin kaivannut katseohjausta, joka on R5:ssä ja R3:ssa, mutta ehkä se olisi nostanut valmistuskustannuksia liikaa. Kaupallisista syistä kaikkia herkkuja ei halutakaan tarjoa halvemmissa malleissa, jotta selvä tasoero säilyy.

Wifi-tekniikka ei tue 6 GHz taajuutta, vaikka lähes 1,5 vuotta sitten esitelty R5m2 tukee. Jostain syystä myös Bluetooth on vanhempaa versiota. 

Ominaisuuksien lisääntyessä Canonin valikkorakenne alkaa tulla tiensä päähän, toimintoja on monissa alavalikoissa jo maksimimäärä. Lisäksi yhä vain ärsyttää suomenkielisten sanojen tarpeeton lyhentäminen, vaikka tilaa olisi.

Pienenä yksityiskohtana ihmetyttää, miksi ulkoisen mikrofonin liitin on ylhäällä, lähellä suojaavan läpän tyveä, joka tekee kytkemisen hankalaksi. Paremman alapaikan on saanut etälaukaisimen liitäntä, vaikka sille lienee vähemmän käyttöä.

Lightroomin nykyinen versio käsittelee raw-kuvia ongelmitta, onhan niissä sama tunnistekin (.CR3). Jostain syystä Windowsin valokuvat-ohjelma näyttää kuvan hyvin, mutta hetken päästä sen päälle ilmestyy magentahuntu. Jokin on ilmeisesti kuitenkin muuttunut. 

Kas, macOS 15.6.1 ei avaa R6m3:n craw-kuvia lainkaan.

Kun kokemuksia eri ominaisuuksista kertyy enemmän, käsittelen niitä tässä blogissa.

Ohjehinta on 3129 euroa. Ostajan kannattaa miettiä, ovatko parannukset II-malliin verrattuna tuhannen euron arvoisia.

Linux ja komentorivin lumo

Windows 10 -päivitysten loppuminen sai minut kokeilemaan jälleen Linuxia. Aiemmat kokeilut ovat päättyneet pettymykseen, kun aina jotain on jäänyt toimimatta. Irlantilainen Zorin 18 vaikutti kuitenkin lupaavalta, vaikka asennus vanhaan Dellin työasemaan kärsikin pahasta ongelmasta. Ilmeisesti näytönohjaimen bugi hyydytti koko koneen, pakottaen katkaisemaan virrat.

Sen jälkeen asensin Zorinin HP:n pieneen työasemaan (jonka ostin pilkkahintaan vuosi sitten Tuurin kyläkaupasta käytettynä, mainio peli) sekä kahteen vanhaan HP-läppäriin. Kaikissa kolmessa koneessa secure boot tuotti ongelmia, joista muuten helppokäyttöinen asennusohjelma ei varoittanut. No, niistä selvittiin, ja Zorin pyörii lupaavasti.

Ei Linux sentään ihmeisiin pysty. Neljän gigatavun muistilla ohjelmat jumittavat ajoittain. Kahdeksalla ja 16 gigalla kaikki pelaa vauhdikkaammin kuin Windowsissa, tai siltä ainakin näin uuden asennuksen jälkeen tuntuu.

Jos jotain on Linuxissa sekavaa niin se on sovellusten asentaminen. Zorinissa on oma graafinen "sovelluskauppa" tai sitten käytetään apt install, flatpak tai jotain muuta komentoa. Termit kuten "repo", "canonical", "apt", "snap", "flatpak", ".rpm" ja ".deb" riittävät hämmentämään sellaista, joka on vaihtanut Linuxiin kyllästyttyään Microsoftin sanelupolitiikkaan.

Joistakin sovelluksista löytyy Linux-versiot nettisivulta Windowsin tapaan, mikä helpottaa siirtymistä, etenkin kun sivu tunnistaa selaimen käyttöjärjestelmän ja tarjoaa Linux-versiota automaattisesti.

Chromen asennus onnistuu myös nettisivulta.

Komentoriviltä asentaminen sopii kokeneelle käyttäjälle, ja sekin on kehittynyt kovasti aiemmasta. Hämmästyin huomatessani, että komentoriviasennus paitsi asentaa ohjelman, myös lisää sen oikealle paikalleen työpöydän käynnistysvalikkoon. 

Käyhän se asentaminen näinkin...

Ruudulla vierivät ilmoitukset ja varmistavat kysymykset herättävät vähän epäilyä, menikö kaikki oikein. Pitää vain luottaa nörttien automatiikkaan.

Kai tässä kaikki meni riittävän oikein...?

Spotifyn asennuksessa Zorin tarjoaa itse toimivaa asennustapaa.

Spotify-asennus.

Aika mainiota, että apt neuvoo käyttämään snapia asentamiseen, ja sen jälkeen kaikki onnistuikin. Spotify lähti toimimaan ihan kuten Windowsissa. 

Tavallaan komentorivi on Linuxin helmi. Ah, pääsee jälleen kirjoittamaan komentoja ja niille valitsimia (switches), kuten MS-DOS-aikaan PC:llä. Asennusohjelmat tuovat mieleen 80-luvun, kun kysymys [Y/n] tarkoittaa, että Y on oletusarvo ja sen voi valita ihan vain Enteriä painamalla. Olinkin ihan unohtanut. 

Hieman yllättäen Zorin-versiossa ei ole perinteisiä Unix-työkaluja, vaan ne pitää kaikki hakea erikseen. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, koska kyseessä on peruskäyttäjälle tarkoitettu windowsmainen versio.

Nettityökalut pitää asentaa erikseen.

Sikäli kuitenkin yllättävää, että Windowsissa traceroute on sentään aina ollut vakiona.

Todella vahvat retro-fiilikset tulivat tästä iperf3:n asetusikkunasta:

iperf3-asetukset kuin vanhassa DOS-ohjelmassa.

Aivan kuin 80-luvulla DOS-maailmassa, värejä ja fonttia myöten.