perjantai 20. syyskuuta 2019

Ainolan oudot valokuvausehdot

Museoissa on usein valokuvauskieltoja, joista on ymmärrettäviä (ei salamaa, ei jalustaa) ja osa käsittämättömiä. Järvenpään Ainolassa, Sibelius-museossa, törmäsin uuteen variaatioon, jollaista en ole ennen nähnyt:
Valokuvaaminen Ainolassa.
"Jos kuvia julkaistaan (Facebook, Instagram, Youtube yms.), tulee julkaistaessa mainita kuvauspaikka". Kuvausohjeiden noudattaminen on museon sisäänpääsyn ehto. And same in English.
Mikähän ajatus ohjeen kirjoittajalla on ollut mielessään? Sosiaalinen media on museoille ym. erinomaista mainosta, eikä julkaisijoiden tapana ole jättää kuvauspaikkaa mainitsematta -- pikemminkin päinvastoin. Sääntö tuntuu turhalta ja sen valvonta mahdottomalta. 

Jos lupaa noudattaa ehtoa päästäkseen sisään, mutta myöhemmin julkaisee kuvan unohtaen mainita paikan, onko syyllistynyt johonkin? Miten Ainolan henkilökunta voisi rangaista tällaisesta "rikkomuksesta"?

Siltä varalta, että ohje koskee myös blogeja eikä lukija ole vielä sitä asiayhteydestä ymmärtänyt, niin mainitsen nyt selvästi: ko. teksti on kuvattu Ainolan ovella olevasta taulusta. Siis Ainolasta, Suomen Järvenpäästä, Sibeliuksen pitkäaikaisesta kodista, joka on nyt muutettu museoksi. Hieno paikka muuten, kannattaa käydä (avoinna toukokuusta syyskuuhun).

Viime lauantaina Presidentinlinna ja monet muut kohteet olivat avoinna yleisölle. Kuvauskieltojen taulu oli selkeä ja looginen.
Selkeät kuvauskiellot, ei tarvita pitkiä tekstejä eikä ehtoja.
Uutena oli vain selfie-keppien käytön kieltäminen, mikä väkijoukon huomioiden oli kaikkien yhteinen etu.

Vielä yksi asia, joka sivuaa aiempaa kirjoitustani kameroiden monimuotoisuudesta. Linnassa korviin osui tuttu ääni, kuin lankapuhelimen kilinä vuosikymmenten takaa. Oli pakko kääntyä katsomaan.

Todellakin: filmikamera!
Ääni tuli sulkimen laukaisua seuraavasta filmin siirtymisestä. Nuoret eivät varmaan ääntä edes tunnistaisi, yhtä vähän kuin lankapuhelimen pirinää.

On hämmentävää nähdä, että näin digikameroiden ja älypuhelinten aikakaudella joku tuo vielä presidentinlinnaan wanhanaikaisen filmipokkarin. Mutta meitä on moneksi

lauantai 7. syyskuuta 2019

Airthings Wave Plus ja radon-mittaus

Suomessa on monia alueita, joissa maaperästä nouseva radioaktiivinen radon-kaasu aiheuttaa terveysriskin. Riski on suurin talon alimmissa kerroksissa ja talvella, jolloin luonnollinen ilmanvaihto on vähäisintä.

Nykyään radon-pitoisuuden voi mitata myös digitaalisella laitteella. Norjalaisen Airthingsin Wave Plus oli yksi ensimmäisistä, nyt markkinoilla on muitakin. Bonuksena laite mittaa Foobotin tavoin myös VOC-yhdisteitä, lämpötilaa, ilmankosteutta ja hiilidioksidin määrää.

Käyttöönoton jälkeen radon-mittaustulosten vakiintuminen kestää viikon, ja tarkkuus paranee 10 prosenttiin vasta kuukauden käytön jälkeen. Ei siis mikään pikamittauslaite.

Laite toimii kahdella AA-paristolla. Pohjalevy on paikoillaan magneetilla, joten laitteen voi ruuvata seinään ja irrottaa helposti paristojen vaihtamista varten.

Hauska ominaisuus on värivalo, joka syttyy kun käsi viedään laitteen päälle. Punainen rengas kertoo huonosta laadusta, keltainen kohtalaisesta ja vihreä hyvästä. Asteikko on karkea ja ominaisuus turha, lähinnä demokäyttöön tarkoitettu.

Yleensä mittarit kytketään kodin wifi-verkkoon, mutta tämä käyttää bluetoothia. Se kerää havaintopisteet muistiinsa ja siirtää ne puhelimen kautta pilveen, kun puhelin tulee riittävän lähelle. On hieman vaikea ymmärtää ideaa, mutta ehkä tässä on ajateltu varastorakennuksia, kellareita yms. joissa wifi-verkko ei kuulu. Sisäinen mittausväli on viisi minuuttia, eli tunnissa saadaan 12 arvoa kaikista kuudesta suureesta.

Paristot kestävät pitkään. Tässä tilanne 4 kuukauden käytön jälkeen.
Android-versio sovelluksesta ei koskaan toiminut kunnolla. iPhone-versio toimii, mutta tietojen siirtoväli on yllättävän pitkä. Siirto näytti tapahtuvan vain muutaman kerran vuorokaudessa, vaikka puhelin oli koko ajan mittarin läheisyydessä. Tiedot voi kuitenkin päivittää manuaalisesti, jolloin puhelin näyttää tuoreimmat lukemat.

Radon-mittaustulokset mobiilisovelluksen näytöllä.
Pilvipalvelusta voi seurata arvojen muuttumista halutulla ajanjaksolla. Omassa kokeilussa kodin ja toimiston työhuoneissa mittari näytti muutamia outoja VOC-piikkejä, joiden syy jäi epäselväksi.

Erikoisia VOC-piikkejä.
Ensimmäisenä jokainen tarkistaa oman huoneensa ja talon mahdollisen kellarin. Jos ongelmaa ei ole, mittarilla voi seurata VOC-yhdisteiden ja CO2-tason määrää. Tsernobyl-elokuvan katsottuaan on kiinnostavaa seurata radon-tasoja myös yläkerroksissa. Toimistotalon yläkerroksissa sain 30-50 Becquerelin lukemia kuutiometrissä. Se osoittaa konkreettisesti, miten ilmassa on aina säteilyä.

Radon-mittauskäyrä viikon ajalta.
Oheinen radon-kuva on tilanteesta, jossa mittari siirrettiin kodista toimistotalon yläkerrokseen ja tuotiin takaisin.

Nykyiset ohjearvot uusille taloille ovat enintään 200 Bq/m3 ja vanhoille taloille 300 Bq/m3. Lisätietoa radonista saa säteilyturvakeskuksen radon-sivulta.

STUKin sivulla on kiinnostava lista mitatuista radon-arvoista Suomen kunnissa ja jopa postinumeroalueittain. Listan perusteella eniten 1000 Becquerelin raja-arvojen ylityksiä on mitattu Tampereen Kalevassa (60 %), Lahden Metsäkankaalla (49 %), Tampereen Pispalassa (35 %) sekä Kouvolan Enäjärvellä (33 %) ja Tampereen Länsi-Amurissa (33 %). Kaikkien mittausten keskiarvo näyttää olevan 185 Bq/m3.

Wave Plus on valmistajan kallein malli ja hinta 269 euroa on turhan kova pelkkään radon-mittaukseen. Yksinkertaisempi Wave-malli tekee saman 199 eurolla. 

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Taskuun sopiva Lexar SL100 Pro ssd-asema

Nyt riitti kiintolevyjen hajoaminen. Viimeinen niitti oli korean ja litteän Porsche Design -levyn hajoaminen, vaikka sitä ei ollut juuri edes käytetty. Asema seisoi pari vuotta hyllyllä odottamassa, ja alkoi antaa virheitä jo muutaman varmuuskopion jälkeen.

Onneksi ssd-levyjen koot ovat nousseet mukavasti ja hinnat laskeneet. Nekään eivät ole ikuisia, mutta ainakaan ei tarvitse pelätä mekaniikan pettämistä.

Rajala Cameran kesätarjouksesta löysin Lexarin 1 teratavun ssd-levyn. Pienikokoinen, nopea ja kohtuuhintainen levy vaikutti lupaavalta. Rajalan tarjoushinta oli 229, ohjehinnaksi kerrottiin yli 400 euroa. Taisi olla vähän liioittelua, sillä 229 on myös Verkkokauppa.comin ja Gigantin normihinta.

Joka tapauksessa ostin ensin yhden aseman ja sitten vielä toisen, koska ensi vaikutelma oli kerrassaan lupaava.

Lexar SL100 Pro ei ole koolla pilattu.
Uutena tiedostot viuhuvat levylle reipasta vauhtia. Lähes 1000 raw-kuvaa (yht. 25 gigatavua) siirtyi pöytäkoneen ssd-levyltä usb 3.0-liitännän kautta Lexarille puolessatoista minuutissa. Kopiointivauhti oli siis mukavat 300 megatavua sekunnissa ja vauhti pysyi tasaisena koko prosessin ajan.

Kirjoitusnopeus 314 megatavua sekunnissa.
Pienikokoista asemaa on helppo kuljettaa mukana esimerkiksi matkoilla. Paketissa tulee mukana pieni usb-c-johto sekä perinteinen usb-johto.

Levy oli valmiiksi alustettu ex-Fat-tilaan, joka sai kelvata. Levyllä oli ENC:n varmuuskopiointiohjelman Mac- ja Windows-versiot, joita en kokeillut alkua pidemmälle. Ohjelmat veivät vajaat 30 megatavua tilaa, joka uuden alustuksen jälkeen vapautui parempaan käyttöön.

Koko 931 gigatavua.
Mainos ei valehtele -- aseman koko on 1 000 186 839 040 tavua, joten yhden teran raja ylittyy ainakin nimellisesti. Gigatavuina tilaa on "vain" 931, mutta se riittää vanhojen usb-levyjen korvaamiseen.

Lexarista on myös pienemmät 250 ja 500 gigatavun mallit, joiden hinnat ovat vastaavasti 99 ja 139 euroa. Teratavu on suurin ja gigatavua kohden laskettuna edullisin malli.

perjantai 9. elokuuta 2019

Huawei-testikuvien hinta: 315 euroa

Edellisessä kirjoituksessa vertasin Huawei-puhelimen kuvia järjestelmäkameraan. Kuvaaminen päättyi ennenaikaisesti, kun puhelin lipsahti istuessa shortsien taskusta kivisille portaille. Pudotus oli pieni, mutta riitti rikkomaan puhelimen lasin. Aluksi näytössä oli vain ylimääräinen raita, mutta jo hetken päästä se välkkyi kauttaaltaan ja illalla puhelin oli käyttökelvoton.

Huawei 30 Pro on hieno, mutta erityisen liukas käsissä. Sille on pakko hankkia suojakotelo, mutta tälle mallille niiden valikoima on pieni.

Fonum ("rakkaudesta pieneen meisseliin", typerin slogan ikinä) lupasi, että maanantaina huoltoon viety puhelin olisi korjattu viimeistään perjantaina, kun varaosa saapuu. Ei tullut ilmoitusta, eikä tullut varaosaakaan. Lauantaina myymälässä vain pyöriteltiin päätä ja voivoteltiin.

Se oli masentavaa, kun oli ollut koko viikon ilman toimivaa puhelinta ja odottanut soittoa kuin kuuta nousevaa.

Onneksi Huawein oma korjauspiste on aivan Helsingin rautatieasemaa vastapäätä. Lauantaina teknikko ei ollut töissä, mutta puhelin luvattiin takaisin maanantaina. Palvelu oli erittäin ystävällistä ja hyvää. Asiakkaalle annettiin jopa lainapuhelin odotusajaksi, kuin autokorjaamossa ikään.

Ja totta, maanantaina iltapäivällä puhelin olikin korjattu. Illalla kuitenkin selvisi, että näyttöön upotettu sormenjälkilukija oli kadonnut, samoin siihen liittyvät asetukset valikosta.

Uusi käynti huollossa tuotti vihdoin torstaiksi toimivan puhelimen. Pudotuksen hinnaksi tuli siten 315 euroa ja 9 työpäivän ero omasta puhelimesta.

Mitä tästä opimme? Hienot älypuhelimet ovat herkkiä, joten niitä on käsiteltävä varoen. Suojakotelo ja näytönsuoja maksoivat 65 euroa lisää, mutta nyt puhelimen pitäisi kestää paremmin arkista käsittelyä.

Myös puhelinten välillä on eroja: Samsung S9:n olen pudottanut muutaman kerran ilman näkyviä vaurioita. Sitä edeltänyt S7 putosi pahasti ja näyttö säröytyi, mutta haitta oli lähinnä kosmeettinen -- tosin kyseisessä mallissa oli tyyppivika, joka ilman pudotustakin toi näyttöön paksun vaaleanpunaisen pystyraidan.

Kannattaa siis investoida ajoissa kunnon koteloon, vaikka se maksaakin 30-60 euroa.

Ja jos olosuhteet ovat rankkoja, kannattaa turvautua järjestelmäkameraan. Se ei mene rikki yhtä helposti.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Huawei P30 Pro on mainio kamera, mutta ei korvaa järkkäriä

Uudet kamerapuhelimet saavat kysymään, onko isolla ja painavalla järjestelmäkameralla enää käyttöä. Varsinkin kesän matkoilla oli pakko ihmetellä, miten Huawei P30 Pro ottaa uskomattoman hienoja kuvia kolmella eri objektiivilla -- ja painaa vain murto-osan järjestelmäkamerasta.

Miten on mahdollista, että puhelinkameran pieni kenno tuottaa niin hyviä valokuvia? Jos kyse on objektiivista ja kennosta, mikseivät isojen kameravalmistajien mallit pysty nykyistä paljon parempaan kuvanlaatuun ja herkkyyteen?

Tarkempi kokeilu kuitenkin osoittaa, ettei fysiikkaa voi huijata. Kamerapuhelinten kuva näyttää hyvältä, mutta se on pitkälti automaattisen kuvankäsittelyn tulosta. Älypuhelimissa on sisäänrakennettu Photoshop. Tekniikan nimi on "computational photography" ja yksi sen tunnetuimpia kehittäjiä on oululainen yritys Visidon. Aiheesta oli marraskuussa 2018 mainio jakso Juuso Pekkisen ohjelmassa (Laskennallisen valokuvauksen ihme, kuunneltavissa Yle Areenassa).

Automaattinen photoshoppaus toimii hyvin silloin, kun kuvia katsellaan puhelimen omalta näytöltä. Niitä voi painaa jopa lehteen. Mutta jos kuvia katsoo 100 % tilassa pöytäkoneen näytöllä, huijaus paljastuu. Suurimmalle osalle käyttäjistä sillä ei ole merkitystä, mutta se kertoo, miksei älypuhelin korvaa järkkäriä.

Huawei P30 Pro'ssa on kolme kameraa: laajakulma (kinovastaavuus 16 mm), normaali ja teleobjektiivi (vastaavuus 125 mm, vastaa viisinkertainen zoomausta). Tavallisen jpegin lisäksi voi kuvata raw-kuvia.

Kamera matkii kapeaa syväterävyyttä tunnistamalla henkilön ja sumentamalla taustan hänen ympärillään. Yleensä lopputulos on vaikuttava, eikä peruskatsoja huomaa eroa aitoon valovoimaiseen objektiiviin ja isoon kennoon. Kuvaa suurennettaessa henkilön ääriviivoista huomaa kuitenkin kuvankäsittelyn vaikutuksen.

Lisäksi automatiikka tuottaa epätavallisia ilmiöitä. Otin takaapäin kuvan kolmesta henkilöstä, joista keskimmäinen oli kääntänyt päänsä kohti kuvaajaa. Kamera tunnisti kasvot ja sumensi kaiken ympäriltä. Vaikutelma oli luonnoton, koska samassa tasossa olevat kaksi muuta henkilöä takaraivoineen sumentuivat myös.

Huawein tekoäly tunnistaa satoja ellei tuhansia kohteita ja sovittaa kuvankäsittelyn niiden mukaan. Esimerkiksi ruokakohteet tunnistetaan automaattisesti.

Hyvässä valossa kamera tuottaa loistavia kuvia niin normaali- kuin teletilassakin. Suoraan kamerasta (Google pienentää kuvatiedoston, jolloin laatu kärsii) telellä otettu kuva:

ISO 50, 14.5 mm, 1/320 s, 2448x3264 pikseliä
Rajattu alue näytöltä 100 % tilassa:

100 % leike jpeg
Kuvankäsittelyn vaikutus näkyy, kun tehdään suunnilleen samanlainen rajaus kuvan dng-versiosta:

100 % leike dng-tiedostosta
Normaaliobjektiivi tuottaa sekin mainioita kuvia. Ensin jpeg-versio:

ISO 50, F 1.6, 5,56 mm, 1/3200, 7296x5472 pikseliä
Leike näytöltä 100 % kuvan keskeltä:

100 % leike jpeg
Sama dng-tiedostosta:

100 % leike dng
Laajakulma tuottaa kuitenkin yllätyksen, melkeinpä järkytyksen. Leican objektiivista huolimatta kuva on tyydyttävä vain keskellä. Reunoja lähestyttäessä laatu romahtaa täysin, ja eron huomaa jo puhelimen omalta näytöltä.

Alkuperäinen kuva:

ISO 50, F 2.2, 2,35 mm, 1/1250 s, 5120x3840 pikseliä
Pienennöksenä kuva näyttää erinomaiselta, mutta 100 % leike keskeltä paljastaa liiallisen terävöinnin:

Yliterävöitys näkyy ikävästi 100 % tilassa
Mutta mitä ihmettä tapahtuu kuvan reunalla?

Kuvan reuna on täysin pilalla
Aivan kuin kuvan reuna olisi ajettu Photoshopin taiteellisen filtterin läpi. Kyse ei siis ole pelkistä nurkista, vaan niiden lisäksi molemmista reunoista. Vasen alanurkka näyttää kelvottomalta jopa pienessä kuvassa, eikä sumeutta voi laskea etäisyyden syyksi.

Dng-versiossa pääsee eroon keskialueen yliterävöityksestä, mutta reuna on vain vähän parempi:

Kuvan reuna dng-versiossa
Ilmeisesti laajakulmaisen objektiivin toteuttaminen näin pieneen tilaan on vaikeaa. Reunoissa ja nurkissa kuva tummuu voimakkaasti, mitä automatiikka yrittää korjata ylimitoitetulla kuvankäsittelyllä.

Koska laajakulma on puhelinkamerassa erityisen hyödyllinen, otetaan vielä toinen esimerkki. Koko kuva näyttää hyvältä:


Keskialue on kiitettävän terävä:

Keskialue on erinomainen (ISO 50, F 2.2, 2,35 mm, 1/160 s)

Reunassa laatu kuitenkin romahtaa:

Reuna on liki kelvoton
Mitä tästä kaikesta voi päätellä? Huawei P30 Pro on kiistatta tämän hetken paras kännykkäkamera. Kuvanlaatu normaali- ja teleobjektiiveilla on hyvä, laajakulma on reunoilla ja nurkissa heikko tai suorastaan kelvoton. Näin siis testikuvissa, jotka oli otettu kirkkassa auringonpaisteessa ISO 50 -herkkyydellä ja vain objektiivien natiiveilla polttoväleillä (ei ohjelmallista zoomausta).

Valon vähentyessä kohina lisääntyy tuntuvasti, mikä rokottaa laatua. Toisaalta kamerassa on kehuttu hämäräkuvaustila, mutta sitä en testannut. ISO 50 -arvollakin kuvassa on kohinaa selvästi järjestelmäkameraa enemmän, mutta se ei yleensä haittaa, koska kuvan pienentäminen hävittää kohinaa.

Kuten vastaavissa Samsung-kokeiluissa huomasin, raw-tilan hyödyt puhelinkameroissa ovat vähäiset. Huawei tuottaa jopa 76 megatavun dng-tiedostoja, mutta niiden säätövara on pieni eikä alivalottuneita tai puhkipalaneita kohtia voi korjata. Sisäänrakennettu kuvankäsittely on lisäksi niin hyvä, että paremman jpegin tuottaminen vaatii pitkää photoshoppausta. Ainoa poikkeus oli terävöinti, jota automatiikka yleensä liioittelee.

Pieni kenno on pieni kenno ja pieni objektiivi on pieni objektiivi. Näistä fysikaalisista rajoituksista ei vain pääse eroon. Kun suhteuttaa kameroiden koot niiden kuvanlaatuun, Huawei P30 Pro on kuitenkin selvä ykkönen.

Kannan siis jatkossakin isoa järkkäriä, mutta aion hankkia tällaisen kakkoskameraksi. Molempi parempi.

Ehkä järkkäri on vain tottumiskysymys. Puhelimen tuottama kuva riittää pienennettynä katseluun ja moneen käyttöön. Vertailukohdaksi käy mp3-tiedostojen yleistyminen vuosituhannen alussa. Hifistit ihmettelivät, miksi häviöllisesti pakattu mp3-tekniikka riitti kuluttajille ja pyrkimys yhä parempaan äänentoistoon lähes loppui.

Kuluttajille riittää, että laatu on "riittävän hyvää". Käyttömukavuus ja helppous ovat tärkeämpiä arvoja. Meitä vanhan liiton ihmisiä tällainen ajatus tietenkin harmittaa.

Galleriassani https://petterij.kuvat.fi/kuvat/Testikuvia+eri+laitteilla/Huawei+P30+Pro/ on testikuvien alkuperäiset jpeg-versiot suoraan kamerasta sekä samojen kuvien DNG-versiot avattuna ACR:llä suoraan ja Auto-asetuksilla (automaattinen levels ym. säätö).

Kesän jälkeen korjataan rikkoutuneet laitteet

Kesälomalta palatessa ensimmäinen tehtävä on tarkastaa työkalut syksyä varten. Tänä vuonna siinä riittikin tavallista enemmän tekemistä.

Teen varmuuskopioita paitsi NAS-asemalle ja pilveen, myös ulkoiselle usb-asemalle, jotta ne olisivat suojassa pahimmiltakin kiristysohjelmilta. Työpöydällä ollut Verbatim piti naksuvaa ääntä ja tiesin heti, että peli oli menetetty. Onneksi sen tiedostoja ei tarvinnut palauttaa mihinkään.

Verbatim RIP
Erikoista on se, että Verbatim laukesi vain muutaman vuoden kevyen käytön jälkeen. Asema oli saanut lojua työpöydällä tai hyllyllä, ja sitä oli käytetty vain varmistusten tekemiseen. Tiedän, että moni tallentaa ainutkertaisia valokuviaan tällaisille pikkuasemille ja odottaa, että ne löytyvät sieltä vielä vuosienkin kuluttua. Enpä olisi varma.

Opetus: älä luota yksittäiseen usb-asemaan, vaan säilö tärkeät tiedostot vähintään kahdelle eri asemalle (toinen mielellään usb-tikku ja toinen usb-levyasema).

Toinen oli jo vähän hankalampi tapaus. Western Digitalin 500 gigatavun levy oli oikutellut jo kesäkuussa ja nyt hajonnut lopullisesti, joten eräs työasema enää käynnistynyt sillä. Tässäkään vahinko ei ollut suuri, sillä datat olivat toisella fyysisellä levyllä.

Western Digital 500 Gt RIP too
Kirjoitan levyasemien päälle käyttöönottopäivän, mikä helpottaa niiden eliniän seuraamista. Jos asema on tärkeä, sen tiedot kannattaa kopioida tai kloonata toiselle levylle jo hyvissä ajoin. Tietojen siirto toimivalta levyltä toiselle on paljon helpompaa kuin niiden palauttaminen varmuuskopioilta.

Levyllä oli ikää ainakin 10 vuotta. Se oli aluksi RAID-testikäytössä, mutta 30.5.2011 otin sen pysyvään käyttöön. Kahdeksan vuotta yhtäjaksoista pyörimistä on kohtuullinen suoritus. Levyasemat kestävät nykyään paljon pidempään kuin ennen, mikä on oikeaa kehitystä. Toisaalta vanhoissakin levyissä saattoi olla sitkeitä yksilöitä. Toisessa koneessa levy on pyörinyt tauotta ainakin 15 vuotta, ja pyörii yhä.

Opetus: tarkkaile levyjen ikää ja siirrä datat ajoissa levyltä toiselle -- tai ainakin varmista, että varmuuskopiot ovat ajan tasalla.

Kolmas oli kaikkien hankalin. ASUS wifi-reititin (tietoturvasyistä en kerro tarkkaa mallia) ei toiminut, vaikka sen merkkivalot vilkkuivat normaaliin tapaan. Laite toimi, mutta neljä Ethernet-porttia olivat pimeitä. Wifiä en huomannut tässä vaiheessa kokeilla.

Kun mikään temppu ei auttanut, sammutin laitteen useita kertoja ja painoin reset-nappulaa. Ei tulosta. Netistä huomasin, että muillakin oli ollut ongelmia Ethernet-porttien kanssa. Lopulta pidin wps-näppäintä pitkään pohjassa virtakytkimen kanssa ja tämän resetin jälkeen ainakin wifi-yhteys toimi. Laite oli täysin resetoitu ja ehdotti verkon perustamista. Langallinen portti oli kuitenkin edelleen mykkänä.

Kokeilemalla muita portteja sain laitteen vihdoin heräämään ja antamaan ip-osoitteen myös pöytäkoneelle, jolloin pääsin luomaan dummy-verkon ja sitten palauttamaan vanhat asetukset varmuuskopiosta.

Haa! Olin tallentanut asetukset levylle silloin, kun purkki vielä toimi. Sen olin oppinut kantapään kautta vuosi sitten elokuussa, kun tahaton sipaisu jakorasian virtakytkimeen aiheutti jonkinlaisen virtapiikin tai katkoksen muuntajalle, minkä seurauksena ASUS resetoi itse itsensä. Asetusten perustaminen uudelleen oli monen tunnin työ. Se opetti ottamaan asetukset talteen silloin, kun kaikki vielä toimii. Samalla tietenkin päivitin taas kerran firmwaren, joka onneksi nykyisissä ASUS-laitteissa on tehty kiitettävän helpoksi.

Opetus: tallenna wifi-reitittimen asetukset tiedostoon, jotta voit palauttaa ne mahdollisessa häiriötilanteessa. Ja pidä firmis aina ajan tasalla!

Wifi-reitittimet tuntuvat muutenkin olevan heikkoa tekoa. Toinen ASUSin malli menee välillä jumiin, mutta palautuu sentään virrat katkaisemalla. Netissä on runsaasti kokemuksia vastaavista ongelmista. Kaikilla valmistajilla tuntuu olevan luvattoman paljon maanantaikappaleita.

Ehkä ammattilaitteet olisivat luotettavampia, mutta niiden moninkertainen hinta hillitsee ostohaluja.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Muutama havainto turistien kameroista

Kesäloman matkoilla tarkkailin mitä kameroita ihmiset nykyään käyttävät. Yllättävin havainto oli, että jokin aika sitten suositut minijärkkärit tuntuvat kadonneen kokonaan. Sonyn pieniä runkoja näkyi jonkin verran, mutta yhtään Olympusta en tunnistanut. Lumix-runkoja näkyi jonkin verran videokäytössä (iso ulkoinen mikrofoni salamakenkään kiinnitettynä). Perinteisiä digipokkareita näkyi vain muutamia.

Ylivoimaisesti suosituimpia olivat Canonin kuluttaja-järkkärit (450, 500 jne). Niiden nokalla oli yleensä jokin perus-zoomi.

Täyskokoisia Canon- ja Nikon-runkoja näkyi jonkin verran. Harrastajat jaksavat yhä kantaa isojakin kameroita ja niiden kanssa isoja objektiiveja. Heidän määränsä ei kasva, mutta ei juuri laskekaan. Yllättävän monella oli repun kylkeen ripustettu tai kädessä kannettu jalusta, myös päiväsaikaan.

Japanilaisilla turisteilla näkyi pieniä action-kameroita, joilla kuvattiin videota koko ajan. Vähän ihmetyttää, jaksavatko he katsoa tuntien videota jonkin suurkaupungin kadulla kävelemisestä, mutta ehkä se palauttaa Japanin talvi-iltoina muistiin kesän Euroopan-matkan tunnelmat.

Alaa seuraava unohtaa helposti, miten hitaasti kuluttajamarkkinat muuttuvat. Itse sain tästä muistutuksen Prahassa, jossa katse kiinnittyi konserttitaloa kuvaavaan tyttöön:

Vanhoja filmikameroita käytetään yhä.
On se vanha filmipokkari! Vielä joku käyttää niitäkin. Luulin, että älypuhelinten yleistyminen olisi siirtänyt viimeisetkin filmikamerat komeroon pölyttymään.

Eilen sunnuntaina Suomenlinnassa katse kiinnittyi turistin kädessä olevaan outoon kameraan, jota en tunnistanut. Takaseinässä näin kuitenkin tutun ikkunan, josta pilkisti filmirullan tekniset tiedot. Joku käyttää yhä myös filmijärkkäreitä.

Turistina kierrellessä kamera alkaa painaa yhä enemmän. Nousin Bulgariassa 1300 porrasta monumentille kantaen olalla 5Dm3-kameraa 17-40-putkella ja kassissa lisäksi 70-200 F2.8 -objektiivia. En ehkä tekisi sitä toiste, mutta näkymät olivat mahtavat ja molemmille putkille tuli käyttöä.

Ajatus älypuhelimesta kamerana houkuttaa yhä enemmän nyt, kun niissä on aito tele- ja laajakulmaobjektiivi. Sitäkin tuli kesällä kokeiltua, tarkoitus on kertoa kokemuksista erillisessä kirjoituksessa.