Uusi Canon LP-E6P - alkuperäinen vai tarvikeakku?

Matkalla sattuneiden akkuongelmien vuoksi lähdin ostamaan uutta akkua Canon R6m3-kameraan. Canonin oma LP-E6P maksaa 109 euroa. Rajala Camerassa oli sen lisäksi tarjolla myös Jupio LP-E6P Ultra -akku lähes puoleen hintaan (59 euroa, normihinta 79 euroa).

Vasemmalla tarvikeakku, oikealla Canonin alkuperäinen. Hintaero kaksinkertainen.

Tarvikeakun kapasiteetiksi ilmoitetaan 2600 mAh, kun Canonin oma on vain 2130 mAh. En uskaltaisi tilata netistä halpoja litium-akkuja, mutta sen verran luotan Rajalaan, että ostin varmuuden vuoksi molemmat. Luvassa siis käytännön testejä tarvikeakun toiminnasta.

Jupion luvataan olevan 100 % yhteensopiva. Ainakin se tukee USB-latausta, mitä Canonin omat vanhat akut eivät tue. 

Ensimmäisenä testasin videointia. Laitoin kameran kuvaamaan televisio-ohjelmia. Kamera tarkentaa puhuviin päihin ja hakee koko ajan parasta kohdetta, joten testi muistuttaa jossain määrin aitoa kuvausta.  Tarkennusetäisyys ei juurikaan muutu, joten tältä osin tulos on ylioptimistinen. Objektiivina oli EF 24-70 II, tallennus CFexpress-kortille HD-tilassa, takanäyttö käytössä.

Akkujen välillä oli yllättävän vähän eroja. 

Kameran mukana viime marraskuussa tullut Canonin oma LP-E6P jaksoi 2 tuntia 48 minuuttia 24 sekuntia, jolloin tuloksena oli 41 436 megatavun videotiedosto.

Uunituore akku, vain kerran täyteen ladattu jaksoi 2 tuntia 56 minuuttia 55 sekuntia eli hieman pidempään (43 555 Mt tiedosto).

Tarvikeakku jäi suuremmasta kapasiteetista huolimatta näiden väliin, aika 2 tuntia 49 minuuttia 22 sekuntia (41 614 Mt tiedosto).

Kameran akut ovat sen verran älykkäitä, että ne pystyvät kertomaan latauskyvystään kolmiportaisella vihreiden valojen asteikolla. Kumma kyllä ne eivät ilmoita latauskertojen määrää, mikä auttaisi arvioimaan akun jäljellä olevaa käyttöikää. DJI:n drone-akut pitävät kirjaa latauskertojen määrästä, joten teknisesti se ei voi olla vaikeaa. 

Seuraavaksi testaan still-kuvausta. 

Lisäys 25.7.2026:

Kokeilin intervallikuvauksella (aikaväli 5 sekuntia), kuinka monta kuvaa yhdellä akulla pystyy ottamaan. Käytössä kasvotunnistus koko kennon alueella, ISO 400, F5, CFExpress-kortti ja objektiivina EF 24-70 F2.8 II. 

Uusi akku jaksoi sähköisellä sulkimella ja takanäyttöä käyttäen 2120 kuvaa. Vanha akku sähköisellä etsimellä (läheisyysanturi peitetty, niin että etsinkuva pysyi päällä) 2156 kuvaa. Uusi akku mekaanisella sulkimella ja takanäytöllä 2213 kuvaa. Oli yllätys, ettei mekaaninen suljin kuluttanut akkua enempää kuin sähköinen.

Kokeilin lisäksi GPS-laitteen vaikutusta sekä huonosti että kunnolla kiinnitettynä. Ei vaikutusta. Mikään näistä ei selitä, miksi akku hiipui matkalla jo runsaan sadan kuvan jälkeen. Syy jäänee arvoitukseksi. Ehkä jokin esti kameran virransäästöä toimimasta. Asetukset olivat näytön himmennys 10 sekunnin jälkeen, etsimen pimennys yhden minuutin jälkeen sekä screen off ja auto power off pois käytöstä (disable).

Digikamerassa on monia sähköä kuluttavia toimintoja: etsinkuva (tai takanäyttö), muistikortille kirjoitus, raw/jpeg-prosessointi, sulkimen vaatima mekaniikka, tarkennuskohteen tunnistus (ihmiset, eläimet, kulkuneuvot jne) ja tarkennuksen säätö sen mukaan, tarkennusmoottorin liikuttaminen sekä laukaisun yhteydessä himmentimen asettaminen aukon mukaan.

En ole missään nähnyt erittelyitä, mikä näistä kuluttaa eniten ja mikä vähiten sähköä. Ilmeisesti katsotaan, ettei kuvaajan tarvitse välittää asiasta. Eikä tarvitsekaan, sillä jokaisella kuvaajalla on useampia akkuja. Uusissa kameroissa niitä voi vieläpä ladata lennossa powerbankista tai auton tupakansytyttimestä usb-c-liitännän kautta.

Canon R6m3-ongelmia matkalla

Canon R6m3:n käytöstä on nyt kertynyt kokemuksia yli puolen vuoden ajan. Tällä kertaa on risujen ja ongelmien vuoro.

Hidas käynnistyminen

Yksi ärsyttävä piirre on kameran käynnistymisen hitaus. Sisätiloissa sitä ei huomaa, mutta ulkona kirkkaassa auringossa kestää muutaman sekunnin ennen kuin EVF on sopeutunut valoon. Nopeissa tilanteissa parin sekuntia tuntuu kovin pitkältä. Ainoa ratkaisu olisi poistaa automaattinen sammutus kokonaan käytöstä, mutta silloin akku loppuisi liian nopeasti. Siitä päästäänkin seuraavaan ongelmaan.

Akkukesto

Euroopan-matkalla huomasin akun kuluvan tavattoman nopeasti. Akku kesti noin 150 kuvaa, mikä on todella vähän. Akku tuli kameran mukana puoli vuotta sitten, joten kyse ei voi olla kulumisesta. Kamera näytti akulle kolme vihreää valoa, siis aivan kunnossa. Mikä siis sai akun kulumaan pikavauhtia? 

Aluksi luulin, että kyse oli päälle unohtuneesta wifi/bt-ominaisuudesta. Kameran laittamisella lentotilaan ei kuitenkaan ollut juuri mitään vaikutusta. Objektiiveina olivat luotettavat RF16 ja RF35 sekä EF 24-70 2.8 II eli samat, kuin aina ennenkin. Ne eivät voineet selittää kulumista. Onneksi mukana oli vanhojen kameroiden kuluneita vara-akkuja, mutta nekin tyhjenivät päivän aikana nopeasti.

Kotiin palattuani kävin ostamassa pari uutta akkua, mutta palaan niihin seuraavassa kirjoituksessa. Syy kulumiseen ei ole vielä selvinnyt.

Intuitiivisesti tuntuisi, että iso takanäyttö kuluttaa akkua enemmän kuin sähköinen EVF-etsin, mutta tuotetietojen mukaan on päinvastoin. Kannattaa siis käyttää takanäyttöä etsimen sijaan, vaikka etsin onkin säädettävyyden ja tarkkuuden vuoksi parempi.

Kiinnitä GP-E2 kunnolla

Vanha juttu, johon olen mennyt kerran ennenkin: ellei GP-E2-lisäkettä työnnä kunnolla aivan perille asti, gps-koordinaatit eivät tallennu kuviin. Useamman päivän kuvat jäivät ilman paikkatietoja, kun unohdin asian. En käytä älypuhelinlinkkiä, koska se kuluttaa akkua ja siinä on omat epävarmuustekijänsä. Täytyisi aina muistaa tarkistaa kamerasta, onko sijainti tallentunut kuviin.

Kuvat ohjautuvat väärälle kortille

Canonin kameroissa on aina ollut kiusallinen piirre: jos poistaa kakkoskortin kamerasta (esimerkiksi siirtää kuvat tietokoneelle) ja kytkee vahingossa virrat päälle, kuvat ohjataan jatkossa ykköskortille aiemmasta asetuksesta riippumatta. Asetus pysyy, vaikka kakkoskortti palautettaisiin kameraan.

Tällä ei R6m2-mallissa ollut suurta merkitystä, koska molemmat kortit olivat samanlaisia. R6m3:ssa 1-paikka on CFExpress ja 2-paikka SD. Ellei huomaa tallennuspaikan vaihtumista, kuvat tallentuvat "väärälle" kortille. Parasta siis pitää mukana kahta eri tyyppistä lukijaa, jos aikoo siirtää kuvia kortilta läppäriin. En ole vielä löytänyt järkevän hintaista pienikokoista kortinlukijaa, jossa olisi sekä CFExpress- että SD-paikat, mutta ehkä sellaisia vielä ilmestyy.

EF-RF-adapteri jumissa

Viimeinen ongelma yllätti minut täysin. EF-RF-adapteri tuntui tavallista jäykemmältä, kun kiersin sitä 135-millisen EF-putken perään. Sen jälkeen adapteria ei saanut enää irti. Vaikka irrotusvipua veti sormella, objektiivi ei hievahtanutkaan. Ilmeisesti putkea paikalla pitävä tappi oli jäänyt yläasentoon, eikä voimankäytöstä ollut mitään hyötyä.

Onneksi mukana oli myös polarisaatiofiltteri, jolla sain 24-70-millisen kiinni runkoon. Loppumatkan kuvissa oli sitten aina polarisaatio mukana, mikä teki niistä tavallista jyrkempiä ja sinisestä taivaasta todella tummaa. Aivan kuin kuvia olisi photoshopattu jo kamerassa. Ikävä vain, että suodatin vie valovoimaa, joka sisäkuvissa on ongelma.

Kotiin palattuani vekslasin EF-RF-adapteria, ei vaikutusta. Kunnes sitten yhtäkkiä se irtosikin, mutta vaati tavallista enemmän voimaa. Valitettavasti en osaa antaa ohjetta saman ilmiön kohteeksi joutuvalle.

Sähköinen suljin

Vielä yksi asia: sähköinen suljin tuottaa helposti ikäviä yllätyksiä. Keinovalosta tulee kuviin raitoja ja nopea liike saattaa vääristyä, myöskään salama tai välkynnänesto eivät toimi. Varmuuden vuoksi olen alkanut käyttää sitä vain kirkkaassa auringonpaisteessa. Siellä siitä on tosin vähiten hyötyä.

Keväällä sirkuksen led-valoista jäi kuviin ikäviä vaakaraitoja, vaikka käytössä oli vain sähköinen 1. verho (ei siis täysin sähköinen suljin).

Vaakaraitoja esiintyjässä ja kylpyammeessa.

Led-valot voivat tuottaa muitakin yllätyksiä, joita paljas silmä ei havaitse ajoissa.

Pystyraitoja, ilmeisesti liian lyhyestä valotusajasta (1/1000) johtuen.

Nämä ilmiöt eivät tietenkään ole kamerakohtaisia, vaan liittyvät digikameroiden toimintaperiaatteeseen.

Partakone USB-laturilla

Yksi EU:n parhaita päätöksiä on ollut velvoite tarjota pienlaitteissa usb-latausta oman laturin sijaan. Se säästää hermoja, kun laturit eivät ole hukassa, sekä tietenkin vähentää sähköromun määrää. Matkailija kiittää, kun jokaiselle laitteelle ei tarvitse olla omaa laturia. 

Vanha Philipsin partakone meni rikki muutaman vuoden käytön jälkeen, eikä teriä paikallaan pitävä ritilä enää pysynyt paikoillaan. Onnetonta suunnittelua, ehkä tahallisesti?

Lyhyellä varoitusajalla piti hankkia uusi, eikä lähikaupassa ollut paljon valinnanvaraa. Yhdessäkään Philipsin mallissa ei näyttänyt olevan usb-laturia, mutta selvästi alle satasen maksaneessa Remingtonissa sellainen oli.

Remington oli aikoinaan laatumerkki, tunnettiin parhaiten kirjoituskoneista. Laite on hieman muovisen ja kevyen oloinen, mutta ainakin sen voi ladata usb:llä. Mainiota.

Remington usb-ladattava partakone.

Partakoneen toteutus jättää toivomisen varaa. Suunnittelija on mennyt yli siitä, mistä aita on matalin. Partakoneen perässä on valmistajan oma liitin, vain toinen pää on usb ja sekin vielä vanhaa A-mallia uuden C:n sijaan. EU edellyttää C:tä, koska se mahdollistaa jännitteen ja latausvirran hallinnan (PD, Power Delivery). 

Kokonaisuudessa ei paljonkaan muuttunut. Philipsin koneessa oli valmistajan oma, pienikokoinen laturi ja kiinteä latausjohto. Nyt pieni laturi jää pois, mutta johto on edelleen kriittinen eikä sitä saa hukata tai unohtaa kotiin.

Tämä on kuitenkin askel oikeaan suuntaan. Ehkä seuraavaksi löytyy sähköhammasharja, jossa on usb-laturi. Kallis Oral IO meni sekin rikki juuri tänään, eikä ota enää virtaa vastaan. Ikää harjalla oli alle kolme vuotta. Mikään ei tunnu kestävän.

Otan vinkkejä vastaan paremmista usb-ladattavista partakoneista ja sähköhammasharjoista.

Käsittääkseni EU velvoittaa lisäämään jatkossa usb-latauksen kaikkiin pienlaitteisiin, mutta vaikka niin ei olisikaan, usb-c olisi asiakkaan ja varmaan valmistajankin oman edun mukaista. Ironista, että Philipsillä olisi lähes 400 euron arvoinen tekoälypartakone, mutta ei usb-latausta.

Nokia Home Music HD-1

Tiesitkö, että Nokian mallistoon kuului myös radio? Nokia Home Music HD-1 esiteltiin 2009, kun Nokian puhelinbisnes oli jo pahoissa vaikeuksissa. Laitetta myytiin Nokian Flagship-myymälöissä, mutta suurelle yleisölle se jäi täysin tuntemattomaksi.

Nokia Home Music HD-1

Laite oli ilmeisesti tarkoitettu taustakuunteluun keittiöön tai työpaikalle. Noihin aikoihin markkinoilla oli muitakin yksinkertaisia ULA-radioita. Nokian mallissa oli Ethernet-liitäntä internet-radioita varten, mutta sekään ei ollut Nokian oma keksintö. Kerbango mainosti 50-lukulaiseen tyyliin muotoiltua nettiradiota jo 1999, mutta laite ei koskaan tullut myyntiin. 

Nokialaisessa oli lisäksi podcast-toiminto, mikä oli edellä aikaansa. Tuolloin harva oli kuullutkaan nyt niin suosituista podcasteista.

Radiossa on viisi pikavalintaa ULA-taajuuksia varten. Käyttöliittymä on tuttua Symbiania. Silloin se oli helppokäyttöinen, nyt kovin kömpelö. Sormi alkaa ihmetellä, miksei näytön koskettamisesta tapahdu mitään. Ai niin, tämä ei olekaan kosketusnäyttö.

Yllättävä yksityiskohta keittiöradiolle on pieni kaukosäädin.

Radion ääni on yllättävän hyvä ja voimakas. Käyttö rajoittuu nykyisin pelkkiin ULA-kanaviin, sillä nettiradion tai podcastin protokollat eivät enää ole käytössä. Siksi myöskään toimivalla wifi-yhteydellä ei ole merkitystä.

Facebookissa sain vinkin, että ainakin Ylen kanavat toimivat suorilla osoitteilla:

• Yle Radio 1 http://icecast.live.yle.fi/radio/YleRadio1Hifi/icecast.audio
• YleX http://icecast.live.yle.fi/radio/YleX/icecast.audio
• Yle Klassinen http://icecast.live.yle.fi/radio/YleKlassinen/icecast.audio
• Yle X3M http://icecast.live.yle.fi/radio/YleX3M/icecast.audio
• Yle Vega (Östnyland) http://icecast.live.yle.fi/radio/YleVegaOstnyland/icecast.audio

Takaseinän liitännät.

Takaseinässä on liitännät Ethernetiä varten, RCA-liitännät analogiselle äänelle, optinen digitaaliselle äänelle, mekaaninen virtakytkinvipu (!) sekä usb-portti, jonka kautta on voinut toistaa ääntä muistitikuilta.

NAS ja 2.5G Ethernet

Onko 2.5 gigabitin verkosta hyötyä yhden tietokoneen ja NAS-aseman välillä, vai riittääkö tavallinen 1 gigabitin nopeus? Kokeilin asiaa Qnapin asemalla ja erilaisilla RAID-kokoonpanoilla. 

Päivitin pöytäkoneeseen 2.5 G verkkosovittimen ja kytkin sen 2.5G -kytkimeen. Qnapissa oli valmiina kaksi kappaletta 2.5 G liitäntää ja jopa 10 G portit, mutta jälkimmäiset vaativat SPF:n käyttöä joten niiden testaaminen saa jäädä seuraavaan kertaan.

Testissä kopioin 2292 raw-valokuvaa PC:n kiintolevyltä NAS-asemalle, yhteensä 61 784 megatavua (siis 60,3 gigatavua).

Ensimmäinen koe yhden gigabitin verkolla RAID 5-konfiguraatiossa: aikaa kului 11 min 12 sekuntia eli nopeus 91,9 Mt/s (0,77 Gbps). 

Toinen koe 2.5G-verkolla, aika 7 minuuttia 40 sekuntia, nopeus 134 Mt/s eli 1,13 Gbps, mikä ylittää selvästi yhden gigabitin verkon nopeuden. Siis jo yhdellä käyttäjällä yhdeltä fyysiseltä kiintolevyltä dataa siirrettäessä 2.5G nopeudesta on mitattavaa hyötyä. 

Pullonkaulaksi muodostuu kuitenkin PC:n 4 teran fyysisen kiintolevyn siirtonopeus, joten kopioin tiedostot ensin sisäiselle ssd-asemalle, jonka lukunopeus on moninkertainen fyysiseen levyyn verrattuna. Nyt data viuhahti RAID 5:lle ajassa 4 minuuttia 57 sekuntia eli 208 Mt/s (1,74 Gbps).

Tämä on siis ison tiedostomäärän keskiarvoinen siirtonopeus. Pienissä siirroissa on helppo saada suurempiakin lukuja, koska data menee aluksi vain levyaseman sisäiseen puskuriin. Kun sen siirto levylle asti alkaa, nopeus putoaa selvästi.

Myös NAS-asemaa voi parantaa käyttämällä SSD-levyä välimuistina. Luku/kirjoitusmuisti (All I/O) nopeutti kopioinnin 4 minuuttiin 38 sekuntiin eli 222 Mt/s (1,86 Gbps). SSD:n käyttö vähensi levyjen rapinaa korvin kuultavasti ja näkyi myös Windowsin Tehtävienhallinnassa hyvin tasaisena verkkosovittimen nopeutena.

2.5 G Ethernet hyödyttää varsinkin kun lähdetiedostot ovat SSD-levyllä.

Jo yhdellä työasemalla 2.5G-liitäntä antaa kaksinkertaisen kopiointinopeuden 1G-verkkoon verrattuna, kunhan data tulee riittävän nopeasta lähteestä. Täyttä 2,5 gigabittiä ei kuitenkaan saada, ilmeisesti pullonkaulaksi muodostuu NAS-aseman oma prosessori.

NAS säilyttää tiedostosi

Vuosien varrella olen kokeillut erilaisia tapoja tiedostojen säilyttämiseen. Aluksi olivat levykkeet, sitten poltin tiedostoja rompuille, sitten tulivat usb-muistitikut ja lopulta pilvi. Kaikissa on omat hyvät ja huonot puolet. 

Käytännössä paras tapa suurten tiedostomäärien tallentamiseen on ollut käyttää tavallisia kiintolevyjä. Levyt ovat edullisia ja tieto säilyy vuosia. Levy on kuitenkin kytkettävä tietokoneeseen, mikä vaatii kannen avaamista ja kytkentöjen kanssa sähläämistä. Vanhat biosit eivät myöskään tue yli kahden teran levyjä.

Toinen tapa on usb-kelkka, joita itsellä on ollut varmaan tusina. Ne ovat muuten käteviä, mutta siirtonopeus jää alhaiseksi eikä SMART-tieto kulje usb-väylän yli, joten levyn kuntoa tai käyttötuntien määrää ei pysty seuraamaan. Jos levy on vieraasta käyttöjärjestelmästä (kuten NAS-asemasta), Windows ei välttämättä pysty osioimaan tai alustamaan sitä.

Usb-tikut voivat olla ikävä yllätys. Ellei niitä käytetä, varaus häviää ajan myötä ja vuosien päästä kaikki tikun tiedostot eivät enää avaudu. 

Arkiset työtiedostot olen säilyttänyt lähiverkon jaetulla levyllä, mutta siinäkin on ongelmansa. Olen huomannut joidenkin kuvatiedostojen vioittuneen ilmeisesti luku- tai kirjoitusvirheiden seurauksena. Tieto lukuvirheistä ei kuitenkaan välity työasemalle, joten vioittuneet tiedostot ovat päässeet varmuuskopioille asti eikä virheetöntä versiota enää ole saatavilla. 

Tämä on käsittämätön rajoitus Windowsissa. Jos levyasema tuottaa lukuvirheen, tieto tallentuu lokiin (Tapahtumienvalvonta), mutta siitä ei anneta välitöntä ilmoitusta käyttäjälle. Siksi virheet voivat jäädä havaitsematta.

Viimeksi olen perehtynyt NAS-maailmaan. Erillinen tallennusasema tarjoaa monia etuja: RAID-tekniikka mahdollistaa vikaantuneen levyn vaihtamisen lennossa. RAID myös lisää kirjoitus- ja lukunopeutta, koska levyjä luetaan vuorotellen ja tieto hajautetaan useammalle levylle (RAID 5).

Vuosien varrella itselle on kertynyt kymmeniä käytöstä poistettuja 0,5-4 teratavun levyjä, jotka kyllä toimivat vielä, mutta ovat sen verran käytettyjä, että saattavat pettää milloin tahansa. NAS-asema riittävällä redundanssilla mahdollistaa levyjen hyödyntämisen tappiin asti.

Yleiskuva selaimella toimivasta hallintaohjelmasta.

Olen käyttänyt Synologyn pieniä NAS-malleja, mutta yritys rajoitti tukensa vain hyväksyttyihin levymerkkeihin, mikä ei käynyt minulle. Viiden levyn QNAP TS-932 osoittautui sitä vastoin mainioksi hankinnaksi käytettynä. Tavallisten RAID-ominaisuuksien lisäksi siinä on mm. seuraavia lisäominaisuuksia:

• Hälytykset sähköpostiin tai tekstiviestillä levyn täyttymisestä, mahdollisista virheistä, ylikuumenemisista tms.
• Ajastettava levyn kunnon automaattinen tarkistus (SMART, tiedostojen tarkistus, SSD trim ym)
• SSD-levyjen käyttö luku- ja kirjoitustoimintojen nopeuttamiseen (4 SSD-paikkaa)
• Snapshot-varmistukset (vain muuttuneet kohdat tallennetaan)
• Automaattinen varalevyn käyttöönotto, jos neljän levyn RAID 10 sitä vaatii
• Disk Analyzer -palvelu, joka vertaa levyjen käyttötietoja muiden käyttäjien samanlaisiin levyihin ja pystyy ennakoimaan hajoamista

Huonoja puolia RAIDissa:

• Kunnollinen NAS-asema on vähintään 500 euron investointi (+levyt)
• RAID ei ole varmuuskopio, se tarvitaan jatkossakin erikseen (toinen RAID tai netin yli yksittäiselle levyasemalle jossain muualla)
• Kaikki muutosoperaatiot (levyn vaihto, RAID-tason muutos) kestävät ikuisuuksia (no, 4-12 tuntia), vaikka asemassa ei edes olisi tiedostoja
• Levyjen kapasiteetista menee osa hukkaan, elleivät kaikki ole samaa kokoa (ja tietenkin RAID itsessään vie merkittävän osan kapasiteetista (25-50 %), turvallisuudella on hintansa)

Vielä muutama omakohtainen havainto NAS-hankintaa pohtivan neuvoksi:

• Älä tyydy yhden gigabitin verkkoliitäntään - vaikka 2,5G tuntuu nyt liioittelulta, se on helppo valjastaa käyttöön ja 10 G antaa jo vähän kasvuvaraakin (valitettavasti 2.5G nopeus nostaa heti hintaa, koska NAS lasketaan jo yritysmalliksi, kymppigigaisesta puhumattakaan)
• Hanki malli, jossa on vähintään neljä levypaikkaa
• Hanki yksi ylimääräinen levy valmiiksi; jos levy hajoaa, sen vaihtamisella on kiire
• Älä osta levyjä kerralla tai ainakaan samaa mallia, koska jos ne ovat samaa erää ne myös hajoavat ajallisesti lähekkäin
• Varmista, että kaikki levyt käyttävät 6 Gbit/s nopeutta (yhden 3 Gbit/s hidastaa kaikkia muitakin)
• Harjoittele vaihtoa etukäteen, jotta osaat toimia kun tilanne tulee eteen

Tulevaisuus on SSD-levyjen, mutta nekään eivät ole ikuisia. Työasemakäytössä niiden lukuvirheet menevät ohi silmien ja ne havaitaan vasta, kun on liian myöhäistä. Isojen levyjen kapasiteetti maksaa vielä liikaa. 

Unelmana on pienikokoinen NAS-asema pelkillä ssd-levyillä, jolloin yhdistyvät äänettömyys, nopeus ja kestävyys. Varsinkin Apple Mini -käyttäjät ovat panostaneet tähän vaihtoehtoon, koska Apple Minin sisäinen levy on pieni ja kallis. Nopea Thunderbolt tai 10 G Ethernet siirtävät dataa aivan kuin ulkoinen levy olisi koneen oma.

Juuri nyt sekä mekaaniset että ssd-levyt ovat kiven alla ja hinnat pilvissä datakeskusbuumin vuoksi. Siksi mahdollisuus hyödyntää nurkissa lojuvia vanhoja levyjä perinteisellä NAS-asemalla on erityisen houkutteleva. Puhdasta ssd-aikaa odotellessa.

Seuraavissa postauksissa muutamia mittauksia Qnap TS-932PX -asemasta.

VHS-video tiedostoksi: SCART-HDMI

Aina ilo käyttää laitteita, jotka tekevät vain yhden asian, mutta tekevät sen helposti ja ilman säätöä. Halusin siirtää vanhan VHS-kasetin videotiedostoksi, jotta siitä pystyi ottamaan ruutukaappauksia. VHS-nauhuri oli yhä toiminnassa, mutta analogiset videoliitännät ovat kadonneet. Niitä ei ole enää vuosiin ollut edes uusissa taulutelevisioissa.

Avun tuo SCART->HDMI-adapteri, joka nimensä mukaisesti digitoi SCARTista tulevan analogisen kuvan ja lähettää sen ulos digitaalisena HDMI-liitäntään. Verkkokauppa.comista sellainen löytyi 25 eurolla: Fuj:tech SCART - HDMI -videoadapteri (linkki). Hinta ei päätä huimannut, joten päätin kokeilla. 

Ja hyvin se hoiti hommansa. Käyttö on äärimmisen yksinkertaista. HDMI-videon kaappaaminen on sitten toinen juttu, mutta ainakin kuvan saa näkymään nykyisillä televisioilla.

Ylen lähetys Barcelonasta alkamassa.

Tätä kirjoitusta varten etsin VHS-kasetin, jota en ole katsellut heinäkuun 1992 jälkeen. Silloisten olympialaisten avajaiset Barcelonassa olivat hieno näytös.

Mikään tekniikka ei poista kehitystä, joka 35 vuodessa on tapahtunut. Analoginen lomitettu 720x576 PAL-kuva VHS:ltä luettuna on yksinkertaisesti kehnoa, kun sitä katsotaan 65" OLED-televisiolla. Lisäksi suoraviivainen digitointi sopii huonosti mpeg-4-pakkaukselle, mutta kyllä siitä selvän saa.

Tapio Suominen nuorena urheilutoimittajana.

Digitoidessa palasi mieleen muitakin vanhoja asioita. Avajaiset lähettiin NICAM-stereona, jolloin toinen kanava sisälsi suomenkielisen ja toinen ruotsinkielisen selostuksen. Silloin äänikanavan pystyi valitsemaan televisiosta, nyt molemmat tallentuvat tiedostoon ja toistuvat rinnakkain eri kaiuttimista.

HOLA

Äänitekniikka taisi olla uutta Ylellekin, sillä välillä jompi kumpi selostuksen puhekanava jäi auki, vaikka tarkoitus oli kuulla vain paikallista ääntä.

Paikoin kuva on ihan OK.

Paikoitellen VHS-kasetin kuva on ihan tyydyttävä, varsinkin silloin kun kohteet ovat selkeitä eikä kuvassa ole paljoa lomituksen sotkemaa liikettä.

Avajaisissa nähtiin huima suoritus, kun urheilija ampui olympiatulen jousella korkealla olevaan maljaan. Silloin temppu näytti huimalta - entä jos nuoli olisi mennyt ohi? Äskettäin luin jostain, että olympiatulen sytytys olikin feikkiä. Nuoli lensi maljan yli ja olympiatuli sytytettiin manuaalisesti, jolloin sen lieskat peittivät nuolen näkyvistä.

Ja juuri näinhän siitä taisi käydä. Silloin ei ollut sosiaalista mediaa, jossa tarkkasilmäiset olisivat piikitelleet asiasta. Oli helppoa uskoa virallinen selitys, eikä pieneltä television kuvaputkelta huijausta pystynyt erottamaan.

Videotekniikka on kehittynyt kovasti Barcelonan olympialaisista. Silloin ilmakuvat tulivat helikopterista, mutta kentällä liikkuvat kamerat olivat harvinaisia ja puomin päässä oleva kamera näyttää liikeratojensa puolesta nykysilmin kömpelöltä ja rajoittuneelta.

Avajaiset huipentuivat ooppera-aarioiden potpurriin, jonka aikansa huipputähdet esittivät. Heillä ei ollut mikrofoneja, äänet oli taltioitu etukäteen ja suun liikkeet osuivat vain summittaisesti ääniin. Ennen ei ollut niin tarkkaa, heikompikin taso riitti. Ero vaikkapa Milano-Cortinan loppuseremonioihin on huima, niin tekniikan kuin osaamisenkin puolesta.

Mieleen palasi myös VHS-tekniikan ikävä puoli, sillä kasetti saattoi loppua kesken nauhoituksen. Juuri näin kävi oopperaesitykselle, jossa kolmen tunnin kasetti loppui hieman ennen esityksen loppua.