Unicode ja ä-kirjain, kaksi vaihtoehtoa

Unicode-merkkijärjestelmään siirtymisen piti poistaa suomalaisten ääkkösongelmat, samoin kuin kaikkien muidenkin maailman merkkijärjestelmien ongelmat. Vasta äskettäin havahduin huomaamaan, ettei asia olekaan ihan niin yksinkertainen.

Pienen ä-kirjaimen koodi on 228, sama kuin vanhassa ISO Latin 8859-järjestelmässä eli heksana 0xE4 (Unicode-järjestelmässä U+00E4). UTF-8 -koodauksella merkki on 0xC3 0xA4. 

Äskettäin löysin arkistolevyltäni pdf- ja m4a-tiedostoja, joiden ä-kirjain olikin koodattu kahtena erillisenä merkkinä: ensin pikku-a ja sitten Unicode-merkki U+0308 (kymmenjärjestelmässä 776) eli yläpisteet. Pieni ä muodostetaan siis a-kirjaimesta ja piirtämällä sen päälle kaksi pistettä (\0308), aivan kuin käsin tekstatessa. 

Yllättävää kyllä, molemmat ovat standardinmukaisia tapoja ä-kirjaimen esittämiseen. Meillä on siis kaksi eri koodinumeroa ä-kirjaimelle. 

Windows peittää asian hyvin. Tiedostolistauksesta on mahdoton havaita eroa aidon ä:n ja a+pisteet -kirjainten välillä. 

Merkkipohjaisessa ikkunassa ero näkyy kuitenkin selvästi, sillä se ei tue Unicodea.

Ä-kirjaimet näkyvät väärin.

Ilmeisesti kaikki nykyiset sovellukset tukevat Unicodea, koska graafisen käyttöliittymän kautta erikoiset ä:t eivät ole aiheuttaneet mitään ongelmia. Huomasin ne vasta Python-koodauksessa, kun ohjelma kaatui virheeseen. Pythonin sisällä ä:t eivät silloinkaan olleet ongelma. 

Merkkejä voi tarkastella Excelissä.

Unicode-palauttaa merkin koodinumeron.

Solussa C2 on sana "näyttäjät" kahden merkin ä-kirjaimella (tässä sama leikepöydän kautta Liitä pelkkä teksti siirrettynä: näyttäjät), solussa C7 tavallisella yhden merkin kirjaimella. Molemmat näyttävät samoilta, mutta kun sana puretaan kirjaimiksi (=MID($C$2;D1;1)) havaitaan, että toinen kirjain on a ja kolmas näkyy tyhjänä. Alla vastaavat Unicode-arvot 97 (a) ja yläpisteet (776). Sama toistuu jokaisen ä-kirjaimen kohdalla.

Näppäimistöltä itse kirjoitettu sanat "näyttäjät" näkyy tavallisilla ä-kirjaimilla (228). Myös merkkijonon pituus (=LEN()) antaa eri tulokset, sillä se laskee ä:n kahtena merkkinä.

Erikoista kyllä, Excelin vertailufunktio =IF näkee merkkijonot samoina:

Eri pituiset merkkijonot ovatkin samoja?

Tässä on kyllä ihmettelemistä: miten kaksi merkkijonoa voivat olla samoja, vaikka toisen pituus on 12 ja toisen 9 merkkiä? Ilmeisesti osa Excelin funktioista tunnistaa yläpisteiden käytön ja osa ei. 

Kuvan funktiot ovat englanninkielisiä, koska vaihdoin tarkoituksella Excelin englanninkieliseksi. Sama ero näkyy kuitenkin myös suomenkielisissä funktioissa. 

Eron voi havaita myös muissa sovelluksissa. Wordissä osa fonteista käsittelee yläpisteitä oikein, osa ei. Vanha Arial perusmuodossa näkyy oikein:

Arial näkyy oikein.

Arial Black sekä monet eksoottisemmat fontit, jopa Windowsin mukana tulevat, näyttävät erilliset yläpisteet väärin:

Arial Black näkyy väärin.

On vaikea ymmärtää, miksi standardiin on otettu tällainen mahdollisuus. Vähintäänkin voisi todeta, että kaksiosaiset kirjaimet merkeille, joilla on oma koodinsa, ovat kiellettyjä. Nyt tarjolla on erikoinen sudenkuoppa, joka hämmentää siihen putoavia käyttäjiä.

Pythonissa on Unicode-merkkien käsittelyyn unicodedata.normalize(form, unistr), joka sekä normalisoi (normal form C, canonical composition) että laajentaa (normal form D, canonical decomposition) kahdesta osasta koostuvia merkkejä. Tämä ei tosiaan ole pelkän ä-kirjaimen eikä suomalaisten ongelma.

Pythonissa form voi saada neljä eri arvoa: NFC, NFD, NKFC ja NKFD. Yhden merkin ä-kirjaimiin päästään kutsumalla esim. teksti=unicodedata.normalize('NFC', teksti).

Itselleni on arvoitus, mitkä sovellukset tuottavat tiedostonimiin kahden merkin ääkkösiä. Pdf-tiedostot olivat ilmeisesti peräisin Macistä ja Adoben taitto-ohjelmasta, mutta äänitiedoston tuottanutta ohjelmaa en pystynyt jäljittämään. Vinkit ovat tervetulleita.

Järjestelmäkameran panoraama-kuvaus (ja muita puhelimista tuttuja ominaisuuksia)

Kesälomareissulla tuli ihasteltua Kolin jylhiä maisemia. Vanhasta tottumuksesta otin esiin puhelimen ja panoroin sillä Pielisen pintaa. 

Olen mielessä kuvitellut, että tämä kansallismaisemaksi kutsuttu hieno paikka katsoisi länteen päin, siis kohti Keski-Suomea. Mutta eihän se niin olekaan. Koli avautuu itään ja koska huippu on 253 metriä Pielisen vedenpinnan yläpuolella, näkymä yltää laskennallisesti aina Venäjän puolelle. Rajalle on matkaa vain hieman runsaat 50 kilometriä. Ilman auer estää varsinaisesti näkemästä Venäjälle, eikä siellä mitään näkemistä olekaan. Rajan takana ei ole korkeita rakennuksia, vain metsää.

Kansallismaisema näyttää siis Venäjälle, mikä 1800-luvulla ei ollut iso asia, mutta tänään yllätti ainakin minut. Juuri siksi Kolin kauneimmat kuvat otetaankin auringon noustessa Pielisen horisontin takaa.

Mutta se valokuvaus. Vasta myöhemmin oivalsin, että myös Canon R6 Mark II -kamerassa on sisäänrakennettu panoraamakuvaus. Ei tarvitse neuloa kuvia yhteen Photoshopissa tai Lightroomissa. 

Toiminto löytyy SCN-tilassa. Itseltäni aiempien kameroiden SCENE-tilat ovat jääneet käyttämättä, koska aiemmin niissä oli vain aloittelijalle tarkoitettuja tiloja. Henkilökuvaus-tila ottaa käyttöön suurimman aukon taustan sumentamiseksi ja ilmeisesti säätää jpeg-kuvissa ihon sävyjä, mutta siinä kaikki.

R6m2:ssa on muutama aidosti hyödyllinen SCENE-tila. Panoraamakuvaus on niistä yksi. Opaskirja käsittelee sitä(kin) vain lyhyesti, mutta kokeilemalla selviävät loput. Koska valotus lukitaan aloituspisteen mukaan, kannattaa harkita panoroiko oikealta vasemmalle vai päinvastoin. Videossa suunnalla olisi isokin merkitys, still-kuvissa ei.

Toisin kuin puhelimissa, oikeissa kameroissa zoom-objektiivin polttoväliä säätämällä voi vaikuttaa syntyvän kuvan vääristymiin. Kokeilu kannattaa! Omissa kokeiluissani tämä oli mielestäni aika hyvä.

Tässä oli ennen MTV:n Pöllölaakso rakennuksineen.

Panoraamakuvausta varten laukaisinta pidetään pohjaan painettuna kameran kääntämisen ajan. Helposti tulee käännettyä liian nopeasti, sillä suljin raksuttaa koko ajan. Silloin panoraama voi katketa liian aikaisin. Maltti on valttia. Kuvauksen alkaessa ylä- ja alareunasta leikkautuu osa pois, mikä täytyy huomioida kuvaa sommiteltaessa. Kuvan korkeus on aina 2800 pikseliä, vain leveys vaihtelee. 

Panoraamat ovat aina jpeg-tiedostoja; esimerkkitiedosto oli 7680x2800 pikseliä ja sen tiedostokoko noin 12 megatavua. Harmi kyllä GPS-koordinaatit eivät tallennu kuviin, vaikka juuri maisemakuvauksessa sijaintitiedoista olisi myöhemmin paljon iloa. Varmuuden vuoksi kannattaa ottaa siis yksi tavallinen kuva muistoksi panoraaman kuvauspaikoista.

Seuraavaan blogikirjoitukseen sitten muutama sana muista hyödyllisistä kuvaustiloista.

Lisäys 15.9.2024: SCN-tilaa ja sen myötä mm. panoraamakuvausta ei ole vanhassa R5:ssä eikä myöskään uudessa, juuri julkistetussa R5 Mark II:ssa. Harmillinen puute. Ehkä Canonilla ajatellaan, ettei kalliimmassa mallissa tarvita tällaista "harrastajaominaisuutta". Sitä ei ole myöskään R3:ssa. 

Täydellistä jatkojohtoa etsimässä

Sähkötöpseleitä ei ole koskaan liikaa, ei edes tarpeeksi. Toimistolla on suuri määrä erilaisia pienlaitteita, joista jokainen vaatii oman muuntajansa. Erityisen paljon niitä on videotyöasemassa, jossa pitää olla mm. monta tietokonetta, pari isoa näyttöä, kamera, valot, videomikseri jne. Mikään määrä jatkojohtoja ja jakorasioita ei tunnu riittävän.

Ratkaisu olisi EU:n ajama universaali USB-C. Jos sama laturi kävisi kaikkiin laitteisiin (pois lukien isot tietokoneet), töpselien sijaan tarvittaisiin vain muutama tehokas USB-C-muuntaja ja riittävän monta USB-porttia. Siihen on kuitenkin vielä matkaa. 

Onneksi jatkojohdot ovat kuitenkin kehittyneet. Clas Ohlson sekä tavaratalojen sähköosastot ovat täynnä erilaisia laajennuksia, joilla pistorasioiden määrä moninkertaistuu. Kaikissa on virtakytkin, osassa myös USB-A ja jopa USB-C portteja. Täydellistä mallia en kuitenkaan ole vielä löytänyt. Harvassa on esimerkiksi kiinnitysmahdollisuutta pöydän alle vaakatasoon. Pohjassa saattaa olla yksi reikä seinäkiinnitystä varten, mutta ylösalainen asennus vaatisi neljä ruuvipaikkaa.

Monissa jatkojohdoissa paino on sanalla jatko: seinään menevä kaapeli on turhan pitkä, kun tarkoitus on vain lisätä työpöydällä olevien vastakkeiden määrää. Joskus riittäisi yksi metri, vanhaa jakorasiaa laajennettaessa jopa 10 senttiä. 

Innovatiivinen Gelian malli.

Yksi parhaista on löydöistä on Gelia, jonka löysin S-marketista. Siinä on kaksi usb-porttia ja innovatiivinen rasiajärjestelmä, jossa yhteen reikään mahtuu tavallisen pistokkeen sijaan kaksi ohutta maadottamatonta virtajohtoa. En tiedä, onko tämä ihan standardinmukainen tai edes sallittu ratkaisu, mutta kuva näyttää sen käytännöllisyyden.

Kaksi ohutta pistoketta yhteen vastakkeeseen.

Jakorasiaan mahtuu siis kuusi isoa tai kaksitoista ohutta pistoketta. Mutta tämäkään ei ratkaise kaikkia ongelmia, sillä osa laitteista käyttää kiinteää muuntajaa, joka usein peittää osan naapuripaikasta ja estää sen käytön täysikokoiselle pistokkeelle.

Irrotuskin on helppoa.

Gelian mallissa on ajateltu jopa jatkojohdon oman pistokkeen irrotusta, sillä sitä varten on sormeen menevä lenkki.

Edes Gelia ei sovellu hyvin pöydän alapintaan kiinnitettäväksi. Siinä on kyllä kaksi plus-merkin muotoista reikää, mutta ruuvin kantoja on vaikea saada niistä läpi. 

Clas Ohlsonilta löytyy "seinäkiinnike jatkojohdolle" (36-3293), joka on ilmeisesti tarkoitettu rasian kiinnittämiseen pystysuoraan. Rautojen ote on kuitenkin niin tiukka ja varustettu pienillä kynsillä, että se pitää rasian paikoillaan myös ylösalaisin. Varmimmaksi vakuudeksi voi vielä laittaa toisen raudan vastakkaisesta suunnasta, joskin silloin sijoitus täytyy miettiä tarkkaan, jottei se peitä pistokkeen reikää. 

Jatkojohdon seinäkiinnike.

Kiinnikepaketti maksaa noin 5 euroa ja siinä on neljä rautaa sekä kahdeksan niihin sopivaa ruuvia. Yhdellä paketilla saa siten sopivasti kiinnitettyä yhden jatkojohdon.

Seinäkiinnike käytössä sähköpöydän alapintaan kiinnitettynä.

Vielä varoituksen sana: vanhat jakorasiat ovat niin leveitä, ettei raudan aukeama riitä. Nykyisiin kapeampiin malleihin leveys riittää hyvin. Clas Ohlsonilla on jopa malleja, joissa muovikuori on pyöristetty jokaisen vastakkeen ympärillä (kuva yllä), jolloin ohuin kohta on jopa liian kapea kiinnitysraudalle ja vaatii siksi toisen kiinnikkeen rasian yläpuolelle.

Kuvan vasemmassa reunassa näkyy miehekkään kokoinen ja massiivinen 10-reikäinen jakorasia, jossa on kunnolliset neljä kiinnityskohtaa. Kaikkia vastakkeita ei kuitenkaan pysty käyttämään, koska viereisen paikan muuntaja vie tilaa naapurin puolelta, ja viereen asennettu laajennus tarvitsee sekin yhden paikan. 

Ei ihme, että paikat loppuvat aina kesken.

Pilkku tuottaa ongelmia Office-sovellusten tiedostonimissä Onedrivella

Tässä on kiinnostava ilmiö: jos tallentaa Wordistä, Excelistä tai Powerpointista tiedoston Onedrivelle, nimessä oleva pilkku näkyy väärin. Ei mikään iso ongelma, mutta kiinnostava kuitenkin. Miksi pilkku ei kelpaa?

Vielä kiinnostavammaksi se muuttuu kun huomaa, ettei kyse ole Onedrivesta vaan Office-sovelluksista.  Ne näyttävät tiedostonimen väärin, mutta Onedriveen nimi tallentuu oikein pilkun kera. Muilla sovelluksilla, kuten Muistiolla, pilkkunimiä voi tallentaa normaalisti. Pilkkunimiä voi myös avata normaalisti Wordillä, mutta silloinkin pilkku näkyy ikkunapalkissa väärin.

Word näyttää tiedostonimen pilkun muodossa ^J.

Voisi kuvitella, että kyse on yksinkertaisesta bugista, mutta tämä on ollut alusta lähtien ja kyse on pikemminkin dokumentoidusta ominaisuudesta. Muut ongelmalliset merkit ovat #, joka näkyy ^N, & näkyy ^0 ja ~ näkyy ^F.

Ilmiö näyttää liittyvän automaattiseen tallennukseen, joka jostain syystä hämmentyy näistä neljästä merkistä. Jos Word-tiedoston tallentaa pelkkänä tekstinä, nimi ei muutu - koska silloin myös automaattinen tallennus putoaa pois käytöstä. Pilkulliset nimet toimivat ongelmitta myös omalla levyasemalla, koska silloin automaattista tallentamista ei voi käyttää.

Erikoisena yksityiskohtana ilmiö esiintyy vain henkilökohtaisella Onedrivella, ei bisnes-versiolla. Microsoftin dokumentaatio on kuitenkin vaillinnainen ja osin jopa virheellinen. Tiedostonimi ei muutu, se vain näkyy ohjelmassa väärin.

Vielä yksi kysymys jää ilmaan: miksi pilkku korvautuu juuri ^J -tekstillä. Yleensä ^J tarkoittaa Control-J eli aakkosten 10. kirjainta. Pilkun koodi on  44 (heksana 2C). Mikään yksittäisen bitin nollaus ei siis voi olla syynä. Ja miksi nimissä ylipäätään voisi olla ohjausmerkkejä, jos pilkun kaltainen välimerkki on kielletty?

Aivan kuin oikea Macbook Air (AR-malli)

Apple mainostaa uutta M3-versiosta Macbook Airista omalla sivullaan lisätyn todellisuuden mallina. 

Sivu aukeaa vain iPhonella.

Puhelimella avattuna sivu näyttää laitteen, jota voi pyöritellä ja zoomata eri kulmista. Malli on erittäin tarkka, aivan kuin valokuva. 

Pelkkä virtuaalinen malli.

Vain staattinen näyttö paljastaa, ettei kyse ole oikeasta koneesta. Ehkä jo seuraavassa versiossa näyttökin saadaan elämään. 

Vielä aidommaksi laite muuttuu, kun sen sijoittaa omalle pöydälle. Kokeilin näkymää sekä toimistotalon aulassa että kauppakeskuksen kahvilassa. Seuraavat kuvat on otettu ruutukaappauksina iPhone 14:n näytöltä.

Aivan kuin oikea laite.

Yllä olevasta kuvasta kuka tahansa luulisi, että laite on todellinen. Laitteen koon voi itse säätää sormilla vetämällä, sen jälkeen mittasuhteet säilyvät kun puhelinta viedään kauemmaksi (kaikki pienenee) tai tuodaan lähemmäksi (kaikki suurenee). Kuvan pöytää voi myös kiertää ympäri, jolloin läppäriä voi tarkastella vaikka takaapäin.

Aivan kuin oikea tämäkin.

Toimii tietenkin myös pystynäytössä.

Pystykuva.

Vaikutelma oli niin todellinen, että kuvat otettuani tuli mieleen laskea läppärin kansi ja ottaa laite mukaani. Mutta mitään ei tietenkään ollut. M3-mallin toimitukset alkoivat vasta pari päivää myöhemmin.

Ihan kaikissa tilanteissa AR-vaikutelma ei toimi. Tässä kuvassa grafiikan ero kameranäkymään on ilmeinen.

Läppäri näyttää grafiikalta.

Objektia voi tietenkin myös siirtää niin paljon, että AR-lumous särkyy.

Virtuaalinen esine törmää reaalimaailman esineeseen.

Tekniikassa on vielä muutakin parannettavaa, sillä kuva ei ulotu täysin sormien väliin.

"Huijaus" paljastuu sormien väleistä.

Ostamme ehkä turhan helposti kaikenlaisia tavaroita, joiden todellinen käyttöikä jää lyhyeksi. Itse olen pärjännyt reissukäytössä 2018 vuoden Macbook Airilla ja vaihtanut siihen itse akun, mutta ennen pitkää päivitys on edessä. 

Monista muista teknoleluista ja ehkä vaatteistakin virtuaalinen kokemus voisi riittää. Kun sitä on tarpeeksi pyöritellyt eri kulmista ja leikkinyt omistavansa sen, esineen voi hävittää napin painalluksella ilman ympäristöhaittoja tai kierrätyksen vaivaa.

Vielä kun tässä läppärin kantta voisi liikutella ja näytölle saisi jotain elämää niin täydestä menisi. Ehkä pärjään vielä hetken vanhalla reissukoneella.

Lämpökamera ja yleismittari Mustool MT13S

Lämpökamera on näppärä laite, jolla voi paikallistaa esimerkiksi putkien sijaintia seinässä tai lämpövuotoja ovissa ja ikkunoissa. Ulkona ne paljastavat eläimet, joita ei pimeydestä muuten erottaisi.

Oikeat lämpökamerat ovat kalliita. Fluken käsimallin (sensorin koko 640x480) tarjoushinta on n. 17 000 euroa, pienemmän mallin (320x240 pikseliä) saa kolmella ja puolella tonnilla.

Kiinasta löytyy kaikkea ihmeellistä aina älypuhelimeen liitettävistä lämpökameroista alkaen. Tilasin itse erillislaitteen Mustool MT13S, joka toimii itsenäisenä laitteena (sensori 192x192 pikeliä) ja maksaa Suomeen toimitettuna alle 200 euroa. Bonuksena tulee yleismittari. 

Laite on muovisen tuntuinen, mutta aivan soiva peli. Akku ladataan usb-c-portista, joten paristoja ei tarvita. Näytöstä saa pieniä BMP-kuvatiedostoja (155 kt), joita sisäiseen muistiin mahtuu muutama kymmenen. Tulevat ihan ensimmäiset digikamerat mieleen. Käyttöohjetta ei oikeastaan ole, joten tärkeimmät toiminnot selviävät kokeilemalla.

Mitä tällä sitten voi tehdä? Arnoldsin kahvilassa se näytti kahvin lämpötilaksi 55,3 C, mikä voi hyvin pitää paikkansa, koska kahvissa oli maitoa. Näytön yläreunassa näkyy mittauspiste (kuvan keskellä) sekä laitteen automaattisesti etsimä kuumin ja kylmin kohta (15 C ja 56 C). 

Kahvikupin lämpötilamittaus.

Jääpalat vesilasissa näyttivät nollaa astetta, mutta lämpötila-arvo voi riippua kohteen emissiivisyydestä. Sitä voi säätää mittarin asetuksista. Omat kokeiluni tein oletusarvolla 0,95.

Absoluuttisia arvoja tärkeämpiä ovat lämpötilaerot. Niissä sensori vaikuttaa todella herkältä. Peitolle hetkeksi asetettu käsi jätti selvän jäljen.

Käsi oli tässä.

Matolle jäävät askeleet ovat myös aavemaisia, vaikka ne haalistuvat nopeasti lämpötilaerojen tasottuessa. Autojen moottori erottuu kuitenkin tunteja sammuttamisen jälkeen.

Auto hehkuu lämpöä vielä pitkään moottorin sammuttamisen jälkeenkin. Taustalla ilmalämpöpumppuja.

Eniten hyötyä kamerasta on lämpövuotojen etsinnässä. Lattialämmityksen putkisto piirtyy näkyviin selvästi, samoin lämpöpatterien putkitus seinän sisällä. Ulko-oven reunasta löytyi kaksi tummaa aluetta, joista kylmä ilma pääsi sisään.

Tietokonemonitori ja sen muuntaja takaapäin.

Kodin sisätilojen skannaus tunnisti kaikki laturit ja sähkölaitteet. Jokainen niistä hehkui näytöllä keltaisena tai jopa punaisena. Tämän jälkeen on helppo ymmärtää, miksi elektroniikka lämmittää huonetta ja miksi turhat laitteet neuvotaan sammuttamaan kokonaan. Toisaalta laite skaalaa herkkyyttä automaattisesti, jolloin pienetkin aste-erot korostuvat ja värit vaihtuvat levottomasti kun laitetta hieman käännetään.

Vertasin laitetta vanhaan digitaaliseen yleismittariini ja yllätyin, miten tarkasti ne antoivat samoja tuloksia. AA-akun jännitteeksi molemmat kertoivat 1,297 volttia. Pariston jännitteen 1,320 arvossa oli tuhannesosavoltin ero. Verkkojännitteen MT13S kertoi tarkemmin (233,5 vs. 232 V) ja näytti jopa vaihtojännitteen taajuuden (välillä 49, välillä 50 Hz). Yhden ohmin vastus näkyi molemmilla 1,1 ohmin arvoisena.

MT13S ei osaa mitata virtaa, mikä on yllättävää. Ehkä se olisi vaatinut erillisen pistokkeen. Ainakin vanhassa yleismittarissa virtamittausta varten mittapää pitää vaihtaa toiseen pistokkeeseen. Molempiin muuten kävivät samat mittajohdot, joten niiden liitin lienee standardoitu.

Onko muistikortin nopeudella merkitystä Canon 6Rm2 sarjakuvauksessa?

Sirkusta kuvatessani aloin pohtia muistikortin ja raw-tyypin nopeuden merkitystä. Kuinka kauan kameran punainen merkkivalo palaa kertoen, että kuvien tallentaminen muistiin on yhä kesken? En muistanut nähneeni yhtään testiä aiheesta. Media testaa yleensä vain sarjakuvauksen huippunopeutta, mutta mitä pidempään kuvien kirjoitus kortille kestää, sitä vähemmän huippunopeudesta on iloa.

Vaikka punainen valo palaa, kameralla voi kuvata jo uusia sarjoja. Puskurin vapaa tila on kuitenkin pienempi, joten käytännössä kirjoitusnopeudella on kyllä merkitystä. 

Canon R6m2:lla huomasin myös, että kuvauksen jälkeen punaisen valon palaessa näyttö ei päivity, ellei paina välillä laukaisinta puoliväliin. Vaihtoehtona on kääntää jotain kameran kolmesta rullasta. Takaseinän Q-painike ei kuitenkaan reagoi painalluksiin, mikä voi hämätä kuvaajaa.

SDXC-kortteja on useita tyyppejä. UHS-I-standardin kortin maksiminopeus on 104 megabittiä sekunnissa. UHS-II-korteissa nopeus yläraja on 312 megabittiä sekunnissa. Jälkimmäiset kortit tunnistaa toisesta nastarivistöstä -- ja tuplasti kalliimmasta hinnasta. Mutta kannattaako siitä maksaa?

Testasin asiaa käytännössä. Asetin kameraan ISO 200 ja 1/250, aukko jäi kameran valittavaksi, objektiivina oli RF 35 mm. Testasin kuvausta sekä H- että H+ tiloissa. Pysäytin kuvauksen puskurin täyttyessä, jolloin sarjatuli lakkasi, ja käynnistin ajanoton, joka loppui punaisen merkkivalon sammuessa. Kortit olivat Transcend 128 GB (UHS-I, 80 MB/s) ja Kingston 128 GB (UHS-II, 300 MB/s). Kuvien määrän laskin R6m2:n näppärällä toiminnolla, joka poistaa yhdellä painalluksella kaikki sarjan kuvat, mutta kertoo sitä ennen kuvien määrän. Kameran akku oli ladattu täyteen ennen aloittamista.

Sarjakuvauksen tallentamiseen kuluva aika kahdella eri muistikortilla.

Taulukon perusteella täysin sähköinen suljin täyttää puskurin nopeammin, jolloin kirjoittaminen kestää hieman pidempään. Pakatussa craw-tilassa kuvia mahtuu puskuriin lähes tuplasti, mutta kirjoitusaika pitenee saman verran. Tämän perusteella on siis sama, ammutaanko raw- vai craw-kuvia. 

Yllättäen UHS-II-kortista ei näytä olevan mitään hyötyä still-kuvauksessa. Ilmeisesti kirjoittamisen pullonkaula ei ole väylän tai kortin nopeudessa vaan kameran omassa prosessorinopeudessa. 

Eron ollessa näin pieni heräsi epäily, oliko UHS-II-kortti mahdollisesti viallinen? Kopioin 90 craw-tiedostoa tietokoneen ssd-levyltä samoille muistikorteille kortinlukijaa käyttäen. Erot olivat dramaattiset: UHS-I-kortti tallensi kuvat 65 sekunnissa (keskimäärin 0,72 sekuntia/kuva) ja UHS-II-kortti yli kolme kertaa nopeammin 19 sekunnissa (0,21 sekuntia/kuva).

Nämä tulokset ovat tietenkin vain suuntaa-antavia. Varsinkin craw-kuvissa kuvan sisältö voi vaikuttaa pakkauksen vaatimaan aikaan. Muistikorteissa voi olla valmistajakohtaisia eroja ja myös kortin täyttöaste voi vaikuttaa. Testikortit olivat noin puoliksi täynnä.

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei suuri sarjakuvanopeus vielä kerro koko totuutta, mikäli ampuu useita sarjoja peräkkäin ja pullonkaulana on sulkimen sijaan tallentamisen nopeus.