keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Canon EOS RP -kokemuksia

Viikon koekäytön jälkeen on aika listata muutamia havaintoja ja palauttaa laitteet.

Ensinnäkin objektiivit. 50-millinen on täydellinen, 35-millinen oikein hyvä. 28-70-millinen on erikoisuus, jota ei kannata hankkia ellei tiedä tarvitsevansa. Kuvanlaatu on kyllä mainio, mutta hinta, rajallinen polttovälialue ja suuri koko (etenkin RP-rungon kanssa) rajoittavat käyttöä.

RF-putkien tulpat menevät paikoilleen vain yhdessä asennossa. Sen osoittaa tulpassa oleva pieni lovi. Jos käyttää ristiin EF- (sovittimella) ja RF-putkia, tulpat sekoittuvat ja EF-tulpalle RF-putken perässä on vaikea löytää oikeaa asentoa.

Testikuvia aiheeseen liittyen osoitteessa https://petterij.kuvat.fi/kuvat/Testikuvia+eri+laitteilla/EOS+RP+3-2019/

Akun pienuudesta voi tulla ongelma. Sain otettua 255 kuvaa täysin ladatulla akulla, hieman vajaaksi jäänyt ensimmäinen lataus kantoi vain 212 kuvaa. Matkakäyttöön kannattaa ottaa mukaan vara-akkuja (LP-E17, 59 euroa kappale).

Jostain syystä kamera näyttää jäljellä olevan varauksen vain palkkeina eikä lainkaan prosentteina. Myöskään otettujen kuvien määrää ei enää näytetä. On vaikea keksiä, miksi nämä tiedot on poistettu. Pienellä akulla ne olisivat entistä tärkeämpiä.

Akun lataus tyhjästä täyteen kestää tunnin verran, joten kiire ei saa olla. Usb-latausta en ehtinyt kokeilla, joillakin käyttäjillä on ollut ongelmana löytää toimivaa kaapelia.

Kääntyvän näytön hyödyt tulivat esiin konsertissa, sillä kameraa saattoi tukea vasempaan reiteen. Asetusten hallinta kosketusnäytöltä käy kuitenkin mahdottomaksi, sillä jos kamera on vasemmassa kädessä ja tekee asetuksia oikealla, kamera luulee että se on nostettu silmän eteen ja kääntyvä takanäyttö sammuu.

Nimellisesti kamerassa on äänetön kuvaustila, mutta se toimii vain SCN-tilassa jolloin valotusaikaa ei voi itse valita. Kennon lukeminen on niin hidasta, että kuvassa oleva liike vääristyy. Efektin huomaa jo ohi kulkevaa autoa kuvatessa.

Elektroninen suljin vääristää ohiajavaa autoa äänettömässä kuvaustilassa.
Mitä nopeammin auto liikkuu, sitä enemmän se vääristyy.
Kameran nopea panorointi laukaisinta painettaessa näyttää kuminauhaefektin vielä selvemmin.

Kameran panorointi kuvauksen aikana tuottaa kuminauhaefektin.
SCN-tilan havainnekuva on nukkuva vauva. Staattisen kohteen kuvaamiseen äänetön suljin riittää, mutta ei muuhun. Toisaalta siellä, missä on liikettä, on yleensä myös ääntä.

R-isoveljeen nähden RP:stä on karsittu joitakin toimintoja. Osa tuntuu keinotekoisilta. Lyhin suljinaika on 1/4000 (R:ssä 1/8000), USB on vain 2.0 (3.1), näyttö hieman pienempi ja pikseleitä vain puolet (1,04 vs. 2,1 miljoonaa), elektroninen etsin R:ssä 1,5-kertainen ja niin edelleen.

Ergonomia toimii hyvin. Lähes kaikki asetukset löytyvät takanäytön alanurkkaa tökkäämällä ja yksi painike zoomaa kuvaan tarkennuspisteen kohdalla. Kömpelöltä tuntuu se, että vain juuri otettua kuvaa voi zoomata, eivätkä selauspainikkeet toimi. Näin se on ollut aina Canoneissa, mutta miksi tarkistus- ja selaustilan pitää olla erillisiä?

Erillistä ISO-painiketta jäi kaipaamaan, mutta se ei nykyaikana ole yhtä tärkeä kuin ennen. ISO-arvoa ei voi vaihtaa nostamatta katsetta etsimestä, sillä evf-etsimessä näkyvät (ja ovat valittavisssa) suunnilleen kaikki muut asetukset (jopa loisteputkien flicker on/off) paitsi herkkyys.

ISO-arvon valinnan voi RF-objektiiveilla sijoittaa vaikka uloimpaan renkaaseen, mutta sillä on tapana liikkua itsekseen. Valitsin renkaaseen ali/ylivalotuksen, mikä oli muuten näppärää, mutta johti useisiin ali- ja ylivalottuneisiin kuviin, ennen kuin huomasin renkaan liikkuneen tahattomista kosketuksista.

Kerran kuvanlaatuasetus oli vaihtunut rawista jpegiin. Luultavasti kyseessä oli huomaamaton painallus kosketusnäytöllä. Se vaatii huolellisuutta myös kuvaajalta.

Muutoin kosketusnäyttö toimii hyvin, jopa silmän katsoessa evf-näyttöä. Tarkennuksen voi asettaa kuvan reunoille paikkoihin, jotka eivät ikinä onnistuisi peilikameralta.

Videokuvausta kokeilin niin vähän, etten kommentoi sitä lainkaan.

Käyttöohjeessa on peräti 612 sivua, mikä kertoo jotain toimintojen monipuolisuudesta. Ja tämä on R-sarjan perusmalli!

Koska toimintoja ja asetuksia on näin paljon, osa edellä kuvatuista outouksista on kierrettävissä asetuksia muuttamalla. Se edellyttää kuitenkin pidempää perehtymistä kameraan. 

Canon EOS RP ja GPS

Kun EOS R syksyllä esiteltiin olin pettynyt siihen, ettei kamerassa ollut gps-paikannusta. Dokumentoin kaikki kuvani sijaintitiedoilla, mikäli mahdollista. Canonin kameroista ainakin 7Dm2, 5Dm4 ja 1Dx2-malleissa paikannus on sisäänrakennettuna, samoin joissakin Nikonin peilirungoissa.

Jostain syystä missään peilittömässä gps:ää ei taida olla, mikä on hieman kummallista, sillä pienikokoiset kamerat sopivat hyvin matkakäyttöön.

Kävi kuitenkin ilmi, että Canonin 5Dm3:een tekemä GP-E2 toimii myös R-sarjan kanssa, mainiota! Harva sitä enää ostaa (hinta n. 279 euroa), mutta jos vanhasta 5Dm3:sta sellainen on jäänyt yli, sille löytyy jatkossakin käyttöä.

Pitihän se kokeilla EOS PR:n kanssa. Ja totta -- kun lisäke on kiinni, kameran valikosta voi säätää päivitysväliä ym. tietoja, ja koordinaatit tallentuvat kuviin automaattisesti.

EOS RP ja GP-E2
Pienen kameran päällä laite näyttää hassulta, mutta toimii kuitenkin hyvin. GP-E2 toimii yhdellä AA-koon sauvaparistolla (akulla) pari matkapäivää, joten akkujen vaihto ja mahdollinen lataus pitkillä matkoilla on ylimääräinen riesa. Mutta jostain energian on tultava. Sisäänrakennetuissa malleissa paikannus syö kameran omaa akkua.

Camera Connect on monipuolinen ohjelma.
Toinen tapa sijaintien tallentamiseen on käyttää älypuhelinta. RP paritetaan Bluetoothilla puhelimen kanssa, minkä jälkeen puhelimessa toimiva Camera Connect lähettää sijaintitiedot kuviin. Ainoa rajoitus on, että toisin kuin GP-E2:ssa, kuvaussuunta ei tietenkään tallennu, koska puhelimesta irrallaan olevan kameran kompassisuuntaa ei voida tietää. Mutta se on vain pieni harmi.

Asensin ohjelman iPhone SE -puhelimeen ja yhteys toimi hyvin. Virtojen käynnistämisen jälkeen GP-E2:lta kestää hetken löytää sijainti, mutta älypuhelimen kautta sijaintitieto löytyy heti, kun kamera käynnistetään (koska puhelimessa ohjelma on koko ajan käynnissä).

Myös koko reitin tallentaminen on mahdollista.
Camera Connectissa on toinenkin tapa sijantien tallentamiseen. Siinä puhelin tallentaa kuljetun reitin ja yhdistää sijaintitiedot kuviin jälkikäteen ajan perusteella. Tätä tapaa käytin itsekin 10+ vuotta sitten, kun suoraa gps-yhteyttä kameraan ei vielä ollut.

Itse en keksi, miksi kukaan haluaisi käyttää tätä kömpelömpää menetelmää. Ilmeisesti sen avulla on tarkoitus tallentaa kuljettu reitti, ei pelkästään yksittäisiä kuvauspaikkoja. GP-E2:ssa sama toiminto saadaan siirtämällä käyttövipu ylimpäään asentoon.

Vaarana on, että jos ohjelman katsoo huolimattomasti saa vaikutelman, että jälkikäteen yhdistäminen on ainoa keino. Ei onneksi ole.

Puhelimen paikannus kuluttaa jonkin verran akkua, mutta ainakaan parin päivän kokeilussa eroa normaaliin akkukestoon ei huomannut.

Camera Connect toimii taustalla.
Akun säästämiseksi voi asettaa, että paikannus toimii vain mobiilisovelluksen ollessa aktiivisena etualalla. 

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Canon EOS RP ja focus stacking

RP-kamerassa on Canonille uusi ominaisuus: focus stacking (tai focus bracketing, kuten ohjekirja sitä kutsuu). Siinä kamera ottaa sarjan kuvia (valittavissa 2-999) siirtäen jokaisen kohdalla tarkennuskohtaa automaattisesti, ja yhdistää osakuvat lopulliseksi jpeg-tiedostoksi. Focus stacking on erityisen hyödyllinen lähikuvissa, koska se piirtää lähellä olevan kohteen terävänä syvyyssuunnassa koko matkalta.

Esimerkiksi pöydällä auringonpaisteessa lojuvaa CF-muistikorttia on vaikea saada teräväksi koko matkalta. Aukolla 13 lähikuva kortista jättää takareunan sumeaksi:

RF 35 mm F13
Focus stacking ottaa hetkessä 33 kuvaa eri tarkennuksilla. Kuvien yhdistäminen pitää tehdä DPP-ohjelmassa. Ensimmäisessä kokeilussa käytin raw-kuvia, joiden yhdistäminen vanhalta i7-tason koneelta kesti melkein puoli tuntia, mutta odotus kannatti -- tulos oli tällainen:

DPP:n luoma focus stacking -kuva.
Yhdistämisen parametreja voi tarvittaessa säätää käsin:

Focus stacking -asetukset.
Lopputulosta voi hienosäätää myös kuvakohtaisesti:

Kuvakohtainen säätö.
Focus stackingin ansiosta kuvan etuala ja tausta saadaan molemmat teräviksi, joskin yhdistely toimii vain staattisilla kuvilla.

Pöydällä lojuvaa pienoisautoa on mahdotonta saada tarkaksi normaalisti kuvaamalla. Terävänä on joko etualan auto...

Tarkennus etualalle.
... tai takana oleva hyllykkö:

Tarkennus taustaan.
Edellisestä viisastuneena asetin kuvaustilaksi medium-kokoisen jpeg-kuvan, jolloin yhdistely kävi huomattavasti nopeammin ja 45 kuvan lopputulos oli tällainen:

Yhdistelmäkuvassa sekä etuala että tausta ovat teräviä.
Kahta alkuperäistä kuvaa vertaamalla huomaa, miksi kuvien yhdistely on teknisesti työlästä. Tarkennuksen muuttuessa vaihtuu myös kuva-ala. Lähelle tarkennettaessa oikean reunan valkoinen mappi leikkautuu pois, samoin hyllyn yläreuna. Myös auton takarenkaan etäisyys kuvan vasemmasta reunasta muuttuu.

Yhdistely joutuu käsittelemään jokaisen kuvan erikseen ja rajaamaan hieman lopputulosta.

Ymmärtääkseni tämä näppärä ominaisuus olisi tulossa firmispäivityksellä myös R-kameraan. Se olisikin ensimmäinen kerta, jolloin Canon on tuonut vanhempaan kameraan kokonaan uuden ominaisuuden ohjelmistopäivityksellä. Muilla valmistajilla tällainen asiakaspalvelu on huomattavasti yleisempää.

Käyttöohjeen sivu 204 kertoo, että focus bracketing toimii vain RF-laseilla sekä muutamalla EF-putkella (makrot ja 16-35/4 sekä 24-70/4). "Tarkoitettu käytettäväksi jalustalla", se myös sanoo. Ohjeen kuvaus on vain muutaman sivun mittainen ja hieman ylimalkainen, joten omatoiminen kokeilu kannattaa.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Canon EOS RP ja objektiivit

Sain Suomen Canonilta viikoksi lainaan uuden RP-rungon ja kolme objektiivia. Kirjoitan niistä muutamia havaintoja tulevina päivinä.

Moni oli toivonut, että viime syksynä julkaisua peilitöntä R-perusrunkoa seuraisi kalliimpi Pro-malli, mutta Canon teki täysin päinvastoin: se julkaisi riisutun perusmallin. Täyskennoiseksi kameraksi RP on edullinen, mutta 1600 euroa pelkästä rungosta on aloittelijalle kallis. Hyvän pikkujärkkärin saa puolella tästä hinnasta.

Toinen ongelma on objektiiveissa. Vakaajalla varustettu 35 mm F1.8 on ainoa RF-kiinnitteinen peruslasi ("vain" 600 euroa), muut aidot RF-lasit ovat vähintään tuplasti kalliimpia. Tilanne on nurinkurinen: varmaan ensi kertaa markkinoilla on huippulaseja, joille ei ole tasoistaan runkoa.

Toisaalta huippulasit kertovat siitä, että pro-rungot (säänkestävä, kaksi korttipaikka, sarjakuvaus, kroppaamaton 4K-video, ehkä runkovakaaja jne.) ovat kyllä tulossa. Kaupallisesti on viisasta aloittaa halvoista malleista, testata markkinoita ja asiakaspalautetta. Voi olla niinkin, ettei Canonilla yksinkertaisesti ole vielä R-tasoa parempaa kennoa (siis samaa, mikä on 5Dm4-kamerassa).

Me kuvaajat emme aina ymmärrä valmistajan näkökulmaa. Pahinta, mitä Canonille voisi tapahtua, olisi R-sarjan liian suuri menestys juuri nyt. Aggressiivisesti hinnoiteltu RP valtaa markkinaosuutta ja luo tulevia käyttäjiä, mutta ei kannibalisoi (liikaa) kalliimpien peilillisten runkojen myyntiä. Tulevaisuus on kuitenkin peilittömissä. RF-laseihin on panostettu valtavasti tuotekehitystä ja se näkyy.

DPreview vertasi RP-kameraa 16 vuotta sitten julkistettuun 300D-malliin, joka oli uutena samanhintainen. Sen mukana tulivat käyttöön pienemmät ja halvemmat EF-S-objektiivit. RP-kameran vaikutus voi olla saman suuntainen, joskin Sony ja muut valmistajat ovat jo aloittaneet peilittömän aikakauden. Kolme vuotta sitten RP olisi ollut markkinamullistus, nyt se on vain uudistus -- Canonille tosin äärimmäisen tärkeä.

EOS RP edestä.
Ensimmäinen vaikutelma RP:stä on sen pieni koko. Painoa on vain 485 grammaa akun kanssa ja isoihin kouriin kamera on liian pieni. Normikäsissäkin pikkusormet jäävät haromaan ilmaan. Niitä varten on tosin saatavissa passiivinen jatkopala, joka kiinnitetään rungon pohjaan.

Maksaisitko tästä 85 euroa?
Canonia on joskus syytetty rahastuksesta, mutta viralliselta nimeltään "lisäotekahva EC-E1" tekee kyllä ennätyksen. Pyydetty 85 euron hinta on kova ottaen huomioon, ettei siinä ole yhtään sähköistä osaa. Kahvan pitäisi olla paketissa vakiovarusteena, vaan ei ole.

35-millisen lasin kanssa kamera vaikuttaa mukavan kompaktilta:

EOS RP ja 35 mm F 1,8 IS-vakaimella.
Vanhoja EF- ja EF-S-laseja voi käyttää sovittimen avulla - se sentään sisältyy useimpiin kotimaisten liikkeiden tarjouspaketteihin.

Takaseinässä on kääntyvä ja kallistuva näyttö sekä joukko painikkeita, myös joystick-ohjain tarkennuspisteen valintaa ja valikkoja varten. Kaiken voi tietenkin tehdä myös kosketusnäytöltä.

EOS RP takaa.
R-mallin hipaisutanko on hävinnyt eikä sitä tule ikävä. Sen sijaan ISO-painiketta jää kaipaamaan. Ehkä ajatus on, ettei herkkyyttä enää valita etukäteen vaan annetaan kameran huolehtia asiasta. Kohina ei ole ongelma isoillakaan arvoilla. Ehkä niin, mutta esimerkiksi Lightroomin presetit voi automatisoida ISOn mukaan ja nyt jokaista mahdollista arvoa varten pitäisi luoda oma asetuksensa.

EOS RP ylhäältä
Pyöreä virtakytkin vasemmassa reunassa ei ole mieleeni, vähintään siinä pitäisi olla jokin vipu. Kuvaustilan valinta pyörii ilman lukitusta, mutta erillinen lock-vipu lukitsee sentään asetukset.

Valikot ovat tuttua Canon-logiikkaa. Nyt olisi ollut hyvä tilaisuus tehdä irtiotto vanhasta ja tarjota exif-standardia pidemmät tiedostonimet edes optiona, mutta ei, meidän on edelleen tyytyminen IMG_xxxx tyyppisiin tiedostonimiin ja CANON-alkuisiin kansioihin.

Pienessä kamerassa on aiempaa pienempi akku, siitä lisää myöhemmin. Kaksi pyöritettävää rullasäädintä on plussaa Canonin aiempiin low-end järkkäreihin verrattuna.

Ja jos jotain hyvää hakee, R:stä kevennetty versio saa alkuperäisen R:n tuntumaan aiempaa kehittyneemmältä. Aitoa pro-mallistoa kuitenkin odotetaan innokkaasti.

Koska lasit. Uusi 50-millinen on taivaallinen vanhaan EF-malliin verrattuna, joskin myös paljon isompi, painavampi ja tuplahintainen. Nyt selvisi, miksei Canon ole uudistanut mallistonsa selvästi heikointa L-sarjan lasia vaan panostanut mieluummin uuden RF-sarjan kehittämiseen.

28-70 ja 50-milliset RF-lasit.
Kaiken huippu on tietenkin uusi 28-70 F2 -objektiivi. Lähes 1,5 kilon painoisena ja 3500 euron hintaisena se on omassa luokassaan. Tästä ylöspäin (niin painossa kuin hinnassa) ovat vain valovoimaiset teleobjektiivit. Suodinkierre on peräti 95 milliä, joten filtterivalikoima on rajoitettu ja hinta satasen luokkaa. AF/MF-kytkimen lisäksi kyljessä on lock-vipu, joka estää zoomia valumasta. Etuelementin liike ääriasennosta toiseen on pieni, koska zoomausaluekin on vain 2,5-kertainen.

28-70-kuvanlaatu on huippua täydestä aukosta alkaen. Ainakin hääkuvaajat osaavat arvostaa lasia, joka on kuin 28, 35 ja 50-milliset kiinteät yksissä kuorissa. Nopeissa tilanteissa ei tarvitse hukata aikaa objektiivin vaihtamiseen. Toisaalta 28 ei ole yhtä laaja kuin sisäkuvissa hyödyllinen 24. Paino ja hinta vaativat veronsa, eikä F2 vastaa F1.2-valovoimaa.

RP:n eteen ruuvattuna 28-70-millinen on lähes koomisen näköinen. Valokuva ei täysin välitä vaikutelmaa, minkä yhdistelmä luonnossa antaa.

28-70 perässään pieni kamera.
Sanomattakin on selvää, että kolme kertaa runkoa painavampi objektiivi on tavattoman etupainoinen yhdistelmä.

Etupainoinen, takuulla!
28-70 suorastaan huutaa 1Dx-sarjan kaltaista järeää runkoa taakseen. Epäilemättä sellainen onkin tulossa.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Koneen vaihto on työläs prosessi ja aina tuloksena on jotain ongelmia

Niin mukavaa kuin koneen vaihto uuteen onkin, se on myös hyvin työlästä. Vaihto kannattaa tehdä ajoissa, sillä jos vanhan koneen levy on jo hajonnut, vaihdosta tulee ainakin kymmenen kertaa hankalampaa. Kun uusi ja vanha toimivat rinnakkain, vieläpä samassa verkossa, tiedostojen siirto ja asetusten selvittäminen on paljon helpompaa.

Pilvipalvelut helpottavat työtä, mutta monet asetukset, sovellukset ja apuohjelmat on kuitenkin siirrettävä itse. Omassa koneessa Lightroomin siirto aiheutti eniten päänvaivaa, mutta onnistui sentään ja lisenssi sallii kaksi yhtäaikaista konetta, joten presettien, vesileimojen ym. kopiointi uuteen koneeseen on ollut helpompaa. Kaikkia vanhoja ei kannata siirtää, vaan valita ainoastaan ne, mitä oikeasti käyttää. Samalla tulee siis tehtyä koneen siivous. Mikäli vanha kone on vielä käytettävissä, tiedostoja voi siirtää vasta silloin, kun niitä tarvitaan.

Työtiedostot siirtyvät helposti pilvipalvelussa ja arkistot ovat kuitenkin NAS-levyllä tai pilvessä, mutta työtä riittää silti. Itselläni eniten aikaa vei valokuvien siirto. Jpeg-kuvia oli yli 120 000 kappaletta, joten niiden siirto 100 megabitin verkossa olisi kestänyt kuusi tuntia. Kuvien palauttaminen NAS-aseman varmuuskopioista olisi ollut vielä hitaampaa hitaampaa.

Lopulta otin käyttöön usb 3-porttiin kytketyn neljän teratavun apulevyn, jolla siirtonopeus nousi sentään 50 megatavuun sekunnissa ja kopiointiaika lyheni noin tuntiin.

Kopiointi ulkoisen usb-levyn kautta.
Vielä nopeammin kopiointi olisi sujunut irrottamalla uuden koneen levy ja kytkemällä se vanhaan koneeseen, mutta halusin välttää levyjen irrottamista ja kiinnittämistä.

Raw-kuvia oli alle 50 000 kappaletta, mutta tilaa ne veivät yli teratavun. Kopiointi 100 megabitin verkossa olisi kestänyt puolitoista vuorokautta, usb-levyn kautta noin kuusi tuntia. Kannatti nähdä hetki vaivaa ja asentaa koneiden välille nopeampi gigabitin hubi, jolloin siirtonopeus tuplaantui ja nousi lähelle verkon maksimia.

833 megabittiä sekunnissa koneelta toiselle.
Osoittautui, että nopeus vaihteli riippuen siitä, mihin kahdeksasta hubin paikasta Ethernet-kaapelit kytki, joten kannattaa kokeilla eri vaihtoehtoja ennen suureen kopiointiin ryhtymistä.

Gigabitin ethernetin 100 megatavun sekuntivauhdilla 1,1 teran kopiointiin olisi kulunut noin kolme tuntia, mutta vanhan koneen oikutteleva E-asema päätti aina välillä kadota käyttöjärjestelmän näkyvistä, joten kopiointi piti tehdä osissa. Työhön kului koko päivä.

Sivumennen sanoen kahden ssd-levyn välillä kopiointi olisi sujunut noin 12 minuutissa, mutta vanhassa koneessa ei ollut m2-aseman liitintä eikä teratavun kapasiteettikaan olisi riittänyt.

Uuden koneen Windows 10 kirvoitti monta voimasanaa Microsoftin suuntaan. Ensimmäinen niistä pääsi suusta jo konetta valitessani. Etäpöytäyhteyden vuoksi oli ostettava Pro-versio, joka maksoi peräti 259 euroa. Perusversion satanenkin on sekin liikaa, sillä käyttöjärjestelmän merkitys on koko ajan kutistunut, samalla kun sen suhteellinen osuus uuden koneen hinnasta on noussut. Tämä on kohtuutonta. Apple antaa käyttöjärjestelmän ilmaiseksi; tosin se perii hinnan moninkertaisesti takaisin kalliimpien koneiden muodossa.

Windows 10:n alkukysymykset käyvät joka kerta röyhkeämmiksi. Se pyytää lupaa paikannukseen, mainosten näyttämiseen ja moniin muihin asioihin, joista pitää osata valita tiukasti EI. Samoin se haluaa tyrkyttää Edge-selainta, vaikka käyttäjä asentaisi Chromen. Ja Onedrive haluaa kopioida pilveen työtiedostot aina työpöytää myöten. Oletusarvona sovellukset tallentavat Onedrivelle ja käyttäjän pitää osata itse vaihtaa tallennuspaikaksi Dropboxiin, paikallisen levyn tai mitä sitten haluaakin käyttää.

Iso 4K-näyttö on mukava, mutta siinäkin on ongelmansa. Hiirtä joutuu liikuttamaan aiempaa enemmän ja joissakin ohjelmissa tekstit menevät niin pieniksi, että näyttöä on katsottava todella läheltä. Esimerkiksi Adoben DNG-muuntimessa on kyllä 200 % asetus, mutta sekään ei kasvata tekstejä riittävästi.

Windows 10:llä on tapana hukata displayport-liitintä käytettäessä avointen ikkunoiden paikat, kun monitori menee sleep-tilaan. Mitä tarkempi näyttö, sitä pahemmin tämä häiritsee. Jokaisen herätyksen jälkeen on suurennettava ikkunat riittävän isoiksi ja raahattava ne takaisin työpöydälle vasemmasta ylänurkasta, johon Windows on ne näytön nukkuessa sijoittanut.

Ilmeisesti Windows hukkaa displayportin näytön sleep-tilan aikana, joten herätessä se ei muista näytön tarkkuutta ja positioi varmuuden vuoksi ikkunat pientä työpöytää varten vasempaan ylänurkkaan. Tähän löytyy netistä jotain apuohjelmia ja rekisterivirityksiä, mutta nekään eivät toimi kaikilla. Kumma kyllä osa Mac-käyttäjistä valittaa samasta ongelmasta.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Vanha Ivy Bridge, uusi Coffee Lake

Päivitin yhden pc-koneistani uuteen Coffee Lake -malliin. Sen Edeltäjä oli seitsemän vuotta palvellut Ivy Bridge. Vuosien kuluessa siihen oli asennettu ensin Windows 7, päivitetty Windows 8, edelleen 8.1 ja viimeisenä Windows 10. Vuosien ahkeran käytön jäljiltä levy oli täynnä ajureita, tiedostoja ja ohjelmia, joista ei enää kukaan ottanut tolkkua.

Kone palveli yhä, mutta siinä oli alusta pitäen kummallinen vika. Yksi neljästä levyasema (Seagate ST3000DM Barracuda) näkyi Windowsille SCSI-levynä ja hävisi ajoittain kokonaan, joten kone oli pakko buutata. Sen jälkeen asema palasi näkyviin ja toimi taas ongelmitta. Kyseinen levy oli juuri kaikkein tärkein, joten katoaminen oli varsin kiusallista. Kun syy ei kohtuullisella googlauksella selvinnyt, annoin asian olla.

SCSI Disk Device?
Pienistä ongelmista huolimatta kone toimi mainiosti vielä seitsemän vuotta myöhemminkin. Yksi syy oli siinä, että koneeseen oli uutena asennettu C-asemaksi ssd-levy, jolta Windows toimi mukavan ripeästi. Toinen syy oli 32 gigatavun keskusmuisti, joka alussa tuntui turhankin suurelta ja tuntuu siltä edelleen. Useimmat sovellukset eivät vieläkään osaa hyödyntää tehokkaasti 32 gigan muistia. Kun useita Chrome-ikkunoita oli auki, Lightroom saattoi kesken käytön valittaa muistin loppumisesta, vaikka siitä ei takuulla ollut kyse. Chromen sulkeminen auttoi jatkamaan.

Vaihdoin vanhaan koneeseen uuden 4K-näytön, joka toimi hyvin ensimmäiset pari päivää. Eräänä aamuna kone oli kuitenkin pimeänä, eikä käynnistynyt lainkaan. Edes näppäimistön valot eivät syttyneet. Lopulta keksin irrottaa displayport-kaapelin ja kokeilla hdmi-kaapelilla. Kone käynnistyi normaalisti, mutta näytön tarkkuus jäi HD-tasolle.

Tyypillinen ongelma, jollaista ei usko todeksi, jos joku sen kertoo -- mutta niin vain kävi. Monen vuoden käytön jälkeen oli vain ajan kysymys, milloin kiintolevyt hajoaisivat ja fakta on, ettei levyjä kannata käyttää loppuun asti. Ne on helpointa vaihtaa silloin, kun vanha kone vielä toimii.

Niinpä tilasin uuden koneen helsinkiläiseltä Mikromafialta, kuten seitsemän vuotta sitten. Kerroin toiveeni ja annoin heidän ehdottaa sopivaa kokoonpanoa.

Ivy Bridge i7-3770
Vanhan koneen prosessori oli Intel i7-3770, uuteen tuli i7-9700. Vanhassa oli neljä ydintä (jotka hypersäikeillä näkyivät jokainen kahtena), uudessa kahdeksan aitoa ydintä ilman hypersäikeitä. Viivanleveys on kutistunut 22 nanometristä 14 nanometriin, mutta kellotaajuus noussut vain marginaalisesti (3,40 -> 3,60 GHz).

Coffee Lake i7-9700
Varmaan jokaista ostamaani pc-konetta on mainostettu hiljaisena, mutta uusi on sitä todella. Noctuan prosessorituuletin on kooltaan massiivinen, mutta kansi avattunakin kuin kuiskaus.

Äänetöntä tehoa: Noctua prosessorituuletin.
Nopeusvertailu koneiden välillä ei ole helppoa, sillä tekniikan kehittyminen liittyy lähinnä rinnakkaisuuden hyödyntämiseen, eivätkä uudet testimenetelmät anna järkeviä tuloksia vanhoilla koneilla. DOSissa toimiva C-kielellä tehty NxN-laudan kuningatarohjelma (N=15) kesti vanhassa koneessa 64,4 sekuntia, uudessa 49,9 sekuntia. Vertailun vuoksi vanhassa Pentium 200 MHz -koneessa aika oli peräti 2448 sekuntia ja vuoden 2003 kolmen gigahertsin Pentium 4-koneessa 239 sekuntia.

Minerd-louhintaohjelma antaa uudessa koneessa 118 kilohashia sekunnissa, vanhassa 49,1. Avidemux-testi, joka koodaa gigatavun mpeg-2-tallenteen mp4-muotoon, kesti vanhassa 543 ja uudessa 265 sekuntia. Puolen minuutin kännykällä kuvattu 4K-video muuntui HD-tarkkuudelle pakotetulla uudelleenkoodauksella (force decode, 2 pass) ennen 202 sekunnissa ja nyt 83 sekunnissa.

Uusi kone on siis runsaat tuplasti nopeampi, mutta se johtuu lähinnä ydinten määrän kaksinkertaistumisesta.

Entä levyasemat ja niiden nopeus?

Yksi uuden koneen levyasemista on neljän teratavun Seagate Ironwolf. Ei mikään huippulevy, mutta riittää datakäyttöön.

Seagate Ironwolf 4 TB.
Kirjoitan aina levyihin käyttöönottopäiväyksen. Siitä on tulevina vuosina hyötyä, kun on aika miettiä levyn korvaamista uudella.

Vanhassa koneessa ovat alkuperäiset 240 gigan C-asema sekä 3 teran E-asema, jotka laskurin mukaan ovat olleet käytössä 49373 tuntia. Niitä voi pitää täysin palvelleina. Kiinnostavaa kyllä, kiintolevyjen elinikä on pidentynyt samaan aikaan kun kapasiteetti on noussut teraluokkaan. Kymmenen vuotta sitten levyt kestivät juuri takuuajan (3-5 vuotta), mutta hajosivat viimeistään sen umpeuduttua.

Uutena vanhan koneen E-asema antoi Crystalin DiskMarkilla 189 Mt luku- ja 186 Mt kirjoitusnopeuden sekunnissa. Nyt mitattuna ja lähes täynnä E-aseman nopeus oli enää 111/112 megaa sekunnissa. Testiohjelman versio on tosin vaihtunut kolmosesta kuutoseen, joten tulokset eivät välttämättä ole vertailukelpoisia.

Uusi neljän teran levy toimii tyhjänä samaa 188 Mt/s -vauhtia kuin edellinenkin.

Uusi 4 teran levy tyhjänä Crystal DiskMark 6.
Vanhan koneen C-asema (Kingston SSD 240 Gt) oli säilyttänyt nopeutensa paremmin:

Kingston 240 Gt toimii nopeasti vielä 7 vuoden käytön jälkeenkin.
Uuden koneen C-asema on ihan toista maata. Samsung SSD 970 EVO Plus 1 TB on kooltaan pieni, mutta hurjan nopea. Kuvassa vertailun vuoksi kahden gigatavun SD-muistikortti. Aseman kapasiteetti on 500-kertainen korttiin nähden.

Samsung SSD 970 Evo Plus
Samsungin omalla nopeustestillä tuloksena on 3515 megatavun luku- ja 3294 megatavun kirjoitusnopeus sekunnissa. Vertailun vuoksi myös Crystal DiskMarkin tulos:

Uusi SSD on jopa 10 kertaa edeltäjäänsä nopeampi.
Nopeudesta innostuneena hankin rinnalle toisen samanlaisen. Asennus emolevylle vaati pientä sorminäppäryyttä, mutta nyt koneessa on yhden teratavun C ja D-asemat, joiden nopeus vetää suun hymyyn.

Samsung Magician -apuohjelma.
Käyttöjärjestelmän oma kopiointitoiminto ssd-asemalta toiselle näyttää yli 1,5 gigatavun nopeutta sekunnissa. Eikä kyse ole hetkittäisestä nopeudesta, joka nousee tappiin kopioinnin alkaessa, kun kirjoitus vielä menee puskuriin, vaan tulos on puolivälin jälkeen, jolloin noin 20 gigatavua on jo kirjoitettu.

Kopionti ssd-asemalta toiselle 1,54 gigatavua sekunnissa, vau!
Selvästi suurin kehitys seitsemän vuoden aikana on siis tapahtunut massamuistien nopeudessa. Luultavasti myös näytönohjaimissa, mutta se jää itseltä kokematta, koska en pelaa.

No, toimiiko Windows 10 sitten salamannopeasti uudessa koneessa? Sujuuko Lightroomin käyttö kuin tanssi? Eipä sentään. Windows 10 kyllä käynnistyy nopeasti, mutta sen käytössä on edelleen kummallisia viiveitä.

Lightroomissa osa toiminnoista nopeutui selvästi, osa ei.  Yhtenä syynä on vanha 6.14-versio. Uudet kuukausimaksulliset pilviversiot ovat paremmin optimoituja. Näytön päivityksessä on jotain vikaa, säätimillä tehdyt muutokset kuvaan eivät näy ennen kuin hiirellä klikkaa kuva-alueelle. Käytössä on vain prosessorin sisäinen näytönohjain. Lightroomin sovellus ja kuvat on sijoitettu E-levylle, katalogi C-asemalle ja preview-tiedostot D-asemalle. Tiedostojen hajauttamisen eri levyille pitäisi parantaa suorituskykyä.

Vanha kone käytti 1055 raw-kuvan export-toimintoon tasan tunnin, uusi selvisi siitä 27 minuutissa. Exportin aikana kaikki kahdeksan ydintä ovat täystyöllistettyjä. Näky on melkeinpä kaunis:

Lightroom 6.14 export käyttää kaikkia ytimiä.
Eniten nopeutui dng-muunnos ssd-levyltä toiselle. Vanha kone käytti 264 cr2-tiedoston muuntamiseen 72 sekuntia, uusi vain 28 sekuntia. Alkuperäisten tiedostojen koko oli 6,86 gigatavua, dng-versioiden 5,99 gigatavua. Näin suurten tiedostomäärien liikuttelu hyötyi suuresti uusien ssd-asemien nopeudesta.

Kolmen raw-kuvan HDR-merge preview (deghost: low) vei vanhalta koneelta 24 sekuntia, uudelta 18 sekuntia. Seuraava nopeuden tuplaus lienee luvassa vasta sitten, kun markkinoille tulevat järkevästi hinnoitellut 16-ytimiset prosessorit.

Uusi, puhdas kone ja iso 32" näyttö 4K-tarkkuudella antavat kuitenkin hyvät puitteet työntekoon ainakin seuraaviksi viideksi vuodeksi.