perjantai 22. syyskuuta 2017

SSL-varmenteita ilmaiseksi

Keväällä 2016 toimintansa aloittanut Let's encrypt tarjoaa palvelinvarmenteita ilmaiseksi. Tavoite on hyvä: saada yhä suurempi osa nettiliikenteestä salatuksi, jolloin sen urkkiminen ja palvelinten väärentäminen vaikeutuisivat.

Ilmaisuus on mahdollista, koska varmenteet myönnetään täysin automaattisesti. Tässä on myös järjestelmän heikkous: mitään tarkistuksia ei tehdä, joten kuka tahansa web-palvelimen ylläpitäjä voi hankkia itselleen varmenteen.

Tämä on ongelma siksi, että aiemmin käyttäjiä on opetettu etsimään sivulta lukon kuvaa, ja pitämään sitä luotettavuuden merkkinä. Chrome-selain kehuu mitä tahansa SSL-salattua sivua turvalliseksi:

SSL-varmenne EI TAKAA turvallisuutta.
Varmenne takaa vain salauksen (liikennettä ei voi urkkia), ei yleistä turvallisuutta. Eikä edes salauksesta ole takeita, sillä jos urkkija onnistuu väärentämään oman palvelimensa ja saamaan uhrin ottamaan yhteyttä siihen (Man-in-the-Middle), hän näkee myös SSL-"suojatun" liikenteen.

Ilmaiset varmenteet sopivat esimerkiksi testi- ja kehityskäyttöön, ja ne ovat voimassa vain 90 päivää kerrallaan. Varmenteita on aina voinut luoda itsekin, mutta juurivarmenteen puuttuessa ne aiheuttavat selaimessa varoituksen. Let's encryptin varmenteet menevät nykyisin läpi kaikista selaimista ilman varoitusta.

Ihan kenelle tahansa varmennetta ei myönnetä, vaan automatiikka tarkistaa että hakijalla on pääsy joko web-sivun sisältöön tai palvelimen dns-tietueisiin (ns. DV, Domain Validation). Mitään tarkistusta sivun omistajasta (OV, Organization Validation) ei kuitenkaan tehdä, saati sitten lisätyn turvallisuuden EV-tarkistuksia (Extended Validation).

Turvallisuuden kannalta DV-OV-EV-erot ovat merkittäviä, joten mistä tietää, että varmenne on vain DV-tasoa? Ennen selaimet näyttivät helposti varmenteen tekniset tiedot, mutta nykyisin tiedot avataan vain kehittäjille. Tämä on ihan väärä kehityssuunta.

Mistä näkee varmenteen tason? Sitä varten pitää avata varmenteen sisältö; esimerkiksi Chromessa varmennetiedot näkyvät kehittäjätilassa (Ctrl+Shift+I):

Lyhyt voimassaoloaika kertoo jotain.
Vasemmalla Let's encryptin myöntämä varmenne, oikealla Facebookin käyttämä varmenne. Ensimmäiseltä sivulta näkyy varmenteen lyhyt voimassaoloaika.

Ratkaiseva ero on toisella välilehdellä.
Toiselta välilehdeltä käy ilmi kohde, jolle varmenne on myönnetty ("Hakija"): Let's encryptin tapauksessa se on vain domain-nimi, Facebookin varmenteessa näkyy myös organisaation nimi ja kotipaikka.

Esimerkiksi kalastelusivusto voi hyvinkin hankkia Let's encryptiltä varmenteen. Siksi Turvallinen -teksti kertoo vain salauksesta, ei todellisesta turvallisuudesta.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Canon 300 mm IS F2.8 II vs I

Canonin 300-millistä pidetään yhtenä kaikkein parhaimmista objektiiveista. Vakaimellinen I-versio ilmestyi 1999, uusittu II-versio 2011. Sain lainaksi II-version pidennetyn viikonlopun ajaksi ja pääsin kokeilemaan, miten uusi eroaa vanhasta.

Ainakin hinnassa on tuntuva ero. Kakkonen maksaa Rajalan sivulla tarjouksessa 6490 euroa (normaalihinta 7438 euroa), kun käytettyjä I-malleja saa Rajalalta 3000 eurolla ja netin myyntipalstalta ostettuna vielä vähän edullisemmin. Käytettyjä kakkosia liikkuu vähän, tällä hetkellä Rajalan sivulla on myynnissä yksi 5399 euron hintaan. Kalliita ovat, mutta laatu maksaa.

Ensimmäisenä huomio kiintyy asiaan, josta yksikään netistä löytämäni arvostelu ei mainitse mitään: kuljetuslaukut.

II-mallin laukku kulkee pystyssä, I-malli vaakana.
II-mallin pystylaukku on huomattavasti mukavampi kantaa. Itse objektiivi on myös keventynyt: II painaa 2,35 kg ja ykkönen 2,55 kg. Lukujen valossa ero ei tunnu suurelta, mutta kädessä eron huomaa. Lisäksi kakkosen painopiste on lähempänä kameraa, joten yhdistelmä on käsivaralta kuvattaessa helpompi käsitellä.

Ulkoisesti objektiivit ovat samankaltaisia. Jalustapanta on kakkosessa isompi, mikä ei ole pelkästään hyvä asia. Ykkösen kapeampaan rakoon mahtuu sopivasti sormi, jolloin putkea on helppo riiputtaa käden varassa. Kummassakaan jalustapantaa ei saa irrotettua kokonaan, mikä käsivaralta kuvattaessa olisi toivottavaa.

Kuin kaksi marjaa. Hihna erottaa I-mallin.
Molemmissa on sama, hieman kömpelön oloinen vastavalosuoja. Asettaminen vaatii pientä säätämistä ja ruuvia pitää pyörittää monta kierrosta. Eikö tähän tosiaan löytyisi toimivampaa ratkaisua?

Vastavalosuojat.
Kakkosen kuvanvakain on kehittyneempi ja eron huomaa heti. Kuva pysyy paikallaan huomattavasti I-mallia paremmin. Vakain on myös äänettömämpi; ykkösen vakain kolahtelee välillä huolestuttavasti. Eri asia sitten on, miten paljon vakaimella on enää merkitystä, kun kameroiden ISO-herkkyydet ovat kehittyneet huimasti ja putkilla kuvataan usein urheilua, jossa riittää liikettä joka tapauksessa.

Vakaimessa nyt kolme tilaa.
Kakkosen vakaimessa on uusi 3-asento, jossa vakain kytkeytyy päälle vasta laukaisinta painettaessa eikä vakain "taistele" objektiivin liikettä vastaan. Molemmissa malleissa tarkennusaluetta voi rajoittaa etukäteen ja yhden tarkennuskohdan (vaikka urheilukilpailussa maalin) asettaa valmiiksi, jolloin tarkennus hyppää siihen yhdellä painalluksella.

Kakkosessa on uusi PF-tarkennustila, joka siirtää tarkennusta hitaasti moottoroituna. Ominaisuus on tarkoitettu videokäyttöön, mutta teleobjektiivissa sen hyöty jää kyseenalaiseksi. Moottoroitu zoomi olisi sen sijaan tervetullut ratkaisu.

Tarkennuksen säätimet.
Lähin tarkennusetäisyys on kaksi metriä, kun se vanhalla mallilla oli 2,5 metriä. Pieni parannus sekin.

Lasi maksaa. Kakkosen uloin linssi lähikuvassa.
Uudessa mallissa on 16 elementtiä. Vanhassa oli yksi enemmän, sillä uloin pinta oli suojaavaa lasia. Sen pois jättäminen on keventänyt painoa. Vastavalosuojan kanssa uloinkin linssielementti on hyvin suojattu. Mitään ulkoista suodinta ei näin isossa objektiivissa voi käyttää, mutta esim. 52-milliselle polarisaatiosuotimelle on paikka objektiivin tyvessä.

Drop-in suotimille on paikat putken tyvessä.
Entäpä sitten kuvanlaatu? Onko Canon pystynyt parantamaan loistavaa I-mallia entisestään?

Testini rajoittuivat käsivaralta kuvattuihin arkisiin tilanteisiin. Havaitseeko niissä riittävän eron uuden ja vanhan mallin välillä, jotta kaksinkertainen hinta olisi perusteltu?

Seuraavat testikuvat on otettu Canon 5Dm3-kameralla ja raw-muunnos tehty Lightroomilla ilman mitään säätöjä. Kameran sisäiset korjaukset (Peripheral illumin. ja Chromatic aberration) olivat käytössä. Kaikki kuvat täydellä aukolla ja tarkennuspiste kuvan keskellä.

Kakkosen ja ykkösen kuvat ovat hyvin samanlaiset:

300 mm F2.8 II
300 mm F2.8 I
Rajaukset kuvien keskeltä:

300 mm F2.8 II crop
300 mm F2.8 I crop
Näissä kuvapareissa erot ovat mitättömän pienet, eikä toinen pari tuota sen suurempaa eroa:

300 mm F2.8 II
300 mm F2.8 I
Rajaukset kuvien keskeltä:

300 mm F2.8 II crop
300 mm F2.8 I crop

Kaksinkertainen telejatke tekee objektiivista 600-millisen, jolloin suurimmaksi aukoksi jää 5,6. Tässä kokoonpanossa eroja pitäisi näkyä. Telejatke on uusin III-malli, jonka mikroprosessori toimii yhteen II-tyyppisten teleputkien kanssa ja nopeuttaa tarkennusta selvästi I-putkiin verrattuna. Seuraavat testikuvat ovat täydellä 5,6 aukolla.

Polttovälin kaksinkertaistumista on kompensoitu siirtymällä kauemmaksi, joten kasvin lehden koko muuttuu vain vähän.

300 mm F2.8 II + 2x 
300 mm F2.8 I + 2x
Rajaukset:

300 mm F2.8 II + 2x crop
300 mm F2.8 I + 2x crop
Tässä tapauksessa II-version kuva on hieman terävämpi, mutta todellisissa kuvaustilanteissa erot peittyvät helposti tarkennuksen, valaistuksen, kohteen liikkeen ja jälkikäsittelyn erojen alle.

Objektiiveissa on varsinkin telejatkeen kanssa käytettynä sävyero, joka näkyy hyvin tästä kuvaparista:

300 mm F2.8 II + 2x
300 mm F2.8 I + 2x
Molempien yhdistelmien terävyys ja taustan bokeh ovat kerrassaan ihastuttavia.

300 mm F2.8 II + 2x crop
300 mm F2.8 I + 2x crop
Viimeisenä klassinen sanomalehtitesti. Automatiikka tekee kuvasta harmaita, joten Lightroomissa on annettu kaikille kuville Auto-asetus (lisää valoisuutta ja valkoisen tasoa, laskee kontrastia). 300-millisen peruskuva on tällainen (I-versio):

Klassinen sanomalehtitesti.
Rajaus melkein keskeltä:

300 mm F2.8 II crop
300 mm F2.8 I crop
Telejatkeen kanssa (600 mm), kuvattuna pari kerrosta ylempää:
300 mm F2.8 II 2x crop
300 mm F2.8 I 2x crop
Vielä yksi vertailu havainnollistamaan lyhimmän tarkennusetäisyyden vaikutusta: lyhin etäisyys, jolla kuva vielä tarkentuu.

Lyhin tarkennusetäisyys II-mallilla (vähän huijattu).
Lyhin tarkennusetäisyys I-mallilla.
II-mallilla pääsee hieman lähemmäksi, mutta ero ei ole merkittävä. Lisäksi ylemmässä kuvassa on hieman huijattu, sillä kuva ei ole aivan terävä -- todellinen minimitarkennus olisi pari millimetriä kauempaa.

Loppuyhteenvetona voi todeta, että I-malli on lähes 20 vuoden iästään huolimatta loistava objektiivi hintaansa nähden. Maksamalla II-mallista tuplasti saa selvästi parempaa käytettävyyttä, mutta kuvanlaadussa parannukset ovat marginaalisia. Todellisissa kuvaustilanteissa erot jäävät muiden vaikuttavien seikkojen -- täydellä aukolla kuvattaessa etenkin tarkennuksen osumisen -- varjoon.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Samsung Gear VR kokeilussa

Samsung Gear VR on 150 euron hintainen keinotodellisuuden silmikko. Edullinen hinta selittyy tekniikan puuttumisella: laite on vain muovinen kotelo, jossa on pari painiketta ja kaksi linssiä silmiä varten. Näyttönä toimii oma älypuhelin -- kunhan se on Samsung S8, S7 tai S6.

Pala muovia ja kaksi linssiä.
Silmikon oikeassa reunassa (sorry, kaikki vasenkätiset) on äänenvoimakkuuden painikkeet sekä koti- ja takaisin-painikkeet. Lisäksi silmikon päällä on pyörä, joka säätää puhelimen etäisyyttä linsseistä ja tarkentaa kuvan omille silmille sopivaksi.

Neljä painiketta.
Kokeilin silmikkoa S8-puhelimella, jolloin pidike piti vaihtaa ensin usb-c-malliin. Sekä micro usb- että usb-c-pidikkeet tulevat silmikon mukana. Puhelin työnnetään pidikkeeseen, käännetään paikalleen ja lukitaan salvalla. Siinä se!

Puhelin pidikkeessä.
Keinotodellisuuden laitteet ovat usein työläitä asentaa. Gear VR on itse helppous: puhelin tunnistaa silmikon liittämisen ja lataa automaattisesti kaikki tarvittavat softat. Isoja tiedostoja riittää ladattavaksi, mutta alkuun pääsee nopeasti. Gear VR ei vaadi tietokonetta, eikä edes laajakaistaa, sillä kaikki menee älypuhelimen kautta.

Oculus on Facebookin omistuksessa, joten käyttäjän pitää kirjautua FB-tililleen. Se tuntuu aluksi oudolta, mutta hyöty selviää myöhemmin. Monet keinotodellisuuden sovellukset toimivat parhaiten ryhmässä.

Nykyisessä mallissa on langaton kauko-ohjain, mikä helpottaa ohjausta. Muutoin kohteet pitäisi valita tuijottamalla oikeaa kohtaa.

Langaton ohjain.
Ok, Gear VR on kömpelö laite. Kuvista puuttuu hihna, jolla se kiinnitetään pään ympäri. Silmikko on älypuhelimen vuoksi painava ja alkaa pitkässä käytössä hiostaa. Mutta hintaansa nähden laite on verraton ja avaa kirjaimellisesti uuden maailman.

Miltä näyttää kolmiulotteisen maailman käyttöliittymä? Samsung on joutunut kehittämään kaiken tyhjästä. Se on päätynyt japanilaiselta näyttävään huoneeseen (taustaa voi toki vaihtaa), jossa leijuu toimintovalikkoja ja Facebook-kaverien tilan näyttävä lista.

Ohjain on virtuaalinen karttakeppi, jonka valonsäde (väreilee kuin valomiekka!) viedään halutun toiminnon kohdalle ja painetaan peukalolla nappia. Kun alalle syntyy kilpailua, tulemme varmaan näkemään muitakin ratkaisuja. Millaisia mahtavat olla Microsoftin Windows 360 tai Applen iOS 360-versio?

Oculus koti eli VR-lasien "työpöytä".
Käyttöliittymän hahmottaminen kestää hetken aikaa, koska siihen on yhdistetty valmiit vakiosovellukset, internet, selain, demot, kauppa ja Facebook. Mutta kaikkea ei tarvitsekaan opiskella, VR on ennen kaikkea kokeilemisen ja löytämisen iloa.

Ruutukuvat eivät tee oikeutta laitteelle. Apuun tarvitaan mielikuvitusta: kuvittele, että tämä kaikki näkyy kolmiulotteisena ja kaikkialla ympärilläsi. Voit kääntää päätä vapaasti, katsella kaikkiin suuntiin. Huimaa1

Näyttävintä antia ovat Disneyn VR-demot. Parhaan kuvanlaadun versiot pitää ladata erikseen puhelimeen. Tiedostojen koko on satoja megatavuja, joten nopea 4G tai wlan-yhteys on tarpeen.

Disneyn kuvakkeen takaa löytyy myös Lucasfilm ja Star Wars.
Rogue One on mielenkiintoinen, parin minuutin dokumentti elokuvan teosta. 360-kamera on seuraamassa yhden kohtauksen tekoa kulisseista.

Rogue One -elokuvan tekodokumentti.
Toinen hieno pätkä on kuvattu avaruushävittäjästä, jossa katsoja istuu ohjaamossa.

Aiemmin kuvaamani 360-valokuvat ja 360-videot näkyvät silmikolla hauskasti, koska nyt ympärille katsominen vaikka videon aikana on helppoa. Valitettavasti kameroiden alhainen tarkkuus näkyy selvästi erityisesti 2017-mallissa.

360-kuvat ja -videot pääsevät oikeuksiinsa silmikolla katsottuna.
Eräs hauska toiminto on läpikatselu. Siinä puhelimen kamera välittää videokuvan suoraan silmiin. Mitään muuta ei sitten tapahdukaan, mutta pienellä mielikuvituksella tähän voisi kehittää oman terminaattori- tai Robocop-näytön. Sijaintitieto, kartta tai muuta täsmätietoa lisättynä ympäristön videokuvan päälle mahdollistaa vaikka mitä hauskoja sovelluksia.

Kuten sanottua Gear VR on vasta esimakua tulevasta. Älypuhelimen näyttö -- huipputarkkuudesta huolimatta -- ei riitä silmän huijaamiseen. Kuvan väripikselit pilkistävät välillä häiritsevästi ja kuvan edessä näkyy aina ohut verkko, kuin ensimmäisissä videoprojektoreissa.

Apatosauruksen kuono on vaikuttava näky.
Videoissa kuvanlaatua huonontaa myös pakkaus. Tiedostot ovat valtavia, joten niitä on pakattu tavallista videota ankarammalla kädellä. Se näkyy, mutta toisaalta 360-kuva luo uudenlaista realismia. Esimerkiksi 3d-video, jossa Apatosaurus työntää kuononsa melkein kiinni katsojaan, on yllättävän luonnonmukainen.

Vaikka käytössä oli Samsungin huippupuhelin S8, prosessoritehon kulutus sai laitteen kuumenemaan, jolloin myös akku kuluu tavallista nopeammin. Laitetekniikka ei vielä ole aivan keinotodellisuuden vaatimusten tasalla.

Miltä mahtavat laitteet näyttää viiden tai 10 vuoden kuluttua? Tie on nyt avattu. 

perjantai 1. syyskuuta 2017

Eroon salasanoista iiriksellä ja omilla kasvoilla

Uusissa laitteissa on vihdoin tarjolla vaihtoehtoja kaikkien inhoamille salasanoille. Esimerkiksi Samsung S8 -puhelimen voi avata kasvokuvalla (vanha juttu) tai silmän iiriksellä (uusi juttu, ainakin älypuhelimissa).

Iirisskanneri
Iirisskanneri on pieni kamera puhelimen yläreunassa, joka tunnistaa käyttäjänsä silmän iiriksen ja avaa puhelimen pelkästään sitä katsomalla.

Käytännössä tekniikka ei toimi ihan niin loistavasti. Ohjeen mukaan silmälasit ja piilolinssit pitää poistaa tunnistuksen ajaksi. Rekisteröintiä varten puhelin nostetaan silmän korkeudelle 25-35 sentin päähän.

Puhelin ensin silmän korkeudelle.
Tunnistuksen käyttöönotto vaati pari yritystä, ensimmäisellä kerralla tuloksena oli virheilmoitus:

Rekisteröinti vaati muutaman yrityksen.
Kun silmä oli saatu rekisteröityä, tunnistus kyllä toimi, mutta osoittautui herkäksi ympäristön valolle. Vastavalo tai hämärä olivat kameralle hankalia. Lisäksi tunnistus kestää muutaman sekunnin, mikä tuntuu pidemmältä kuin onkaan.

Jos tunnistus ei onnistu, jää aina salasana, pin-koodi tai sormenjälki. Niitä tarvitaan joka tapauksessa aina, kun puhelinta ei ole avattu vähään aikaan. Tälläkään tekniikalla ei päästä täysin eroon salasanoista.

Pian Samsungin julkistuksen jälkeen uutisissa väitettiin, että skanneria on mahdollista huijata. Samsung vastasi, ettei huijaus ole lainkaan helppoa. Kaikissa menetelmissä on omat heikkoutensa. Biometrinen tunnistus sopii toistuvaan käyttöön arkisessa ympäristössä, sillä se estää läheisiä kurkkimasta olan yli pin-koodia, mutta jos laite päätyy rosvon kynsiin, hänen pitäisi tietää salasana tai pin-koodi saadakseen laitteen auki.

Microsoftin Surface-läppärissä kamera käyttää infrapunaa ja syvyystietoa. Tunnistus toimii todella nopeasti ja muistutta melkein taikuutta. Kun läppärin kannen nostaa ylös, lukitusnäyttö viivähtää ruudulla vain hetken ja sitten käyttäjä näkee jo tutun työpöytänsä. Todella vaivatonta.

Itse asiassa tunnistus on liiankin nopea. Kun yritin vaihtaa sisäänkirjautuvaa käyttäjää, kamera tunnisti aina oman tilini ja vie työpöydälle ennen kuin ehdin edes klikata toista tunnusta! Lopulta oli pakko piiloutua kameran silmältä aivan näytön reunalle, jotta se ei olisi tunnistanut omia kasvoja liian aikaisin.

Toinen hyödyllinen Windows 10:n ominaisuus on Dynaaminen lukitus. Siinä uloskirjautuminen sidotaan käyttäjän älypuhelimen Bluetooth-yhteyteen. Kun käyttäjä poistuu kahville tai lähtee kotiin, Bluetooth-yhteys koneeseen katkeaa ja Windows lukitsee näytön automaattisesti. Kokeillessani uloskirjaus tapahtui 10-15 metrin päässä. Arvoa voi säätää rekisteristä.

Varjopuolina on, että jatkuva yhteydenpito kuluttaa älypuhelimen akkua eikä varsinkaan pöytäkoneissa useinkaan ole Bluetoothia. Lisäksi tekniikka toimii vain yhteen suuntaan: se ei kirjaa takaisin sisään, vaikka puhelin palaa tietokoneen lähelle.

Tähän liittyen Samsung S8:n valikossa on Smart Lock-toiminto, joka poistaa älypuhelimen lukituksen, kun Bluetooth havaitsee tuttuja -- mielellään kai kiinteitä? -- laitteita. Puhelin voisi esimerkiksi tunnistaa kotona olevan pöytäkoneen ja lukita puhelimen vasta, kun lähdetään ulos.

Tekniikka tuo koko ajan uusia vaihtoehtoja käyttäjän todentamiseen ja laitteiden lukitsemiseen/purkamiseen. Eikä yhtään liian aikaisin!




torstai 31. elokuuta 2017

Kokemuksia objektiiveistani

"Millä kameralla tuo on kuvattu?", minulta kysytään usein kuvista, joita on Kuvat.fi-palvelussa sekä Flickrissä. Kameralla on merkitystä vain ääriolosuhteissa, objektiivi vaikuttaa lopputulokseen enemmän.

Tärkeimmät objektiivit
Omista objektiiveistani ykkönen on Canon 70-200 F2,8 II. Otan sen lähes aina mukaan, eikä putki ole koskaan pettänyt missään suhteessa. Mekaanisesti se on vahva kuin tankki, mikä johtaakin sen ainoaan haittapuoleen: painoa on 1,5 kiloa. Mutta polttoväli on sopiva monenlaiseen kuvaukseen ja kuvanlaatu on loistava. Minulla oli aiemmin ykkösversio, siinä ehkä taustan bokeh oli hieman pehmeämpi, mutta II-mallin terävyys ja kontrasti ovat paljon paremmat.

Toinen perusputki on Canon 35 mm F1,4. Otan sen aina messuille, koska polttoväli on juuri sopiva ahtaissa tiloissa tapahtuvaan tuote- ja ihmiskuvaukseen. Ostin putken kauan sitten, kun minulla vielä oli kroppikennoinen 40D, eikä objektiiville ollut aluksi paljonkaan käyttöä, mutta täyskennoisessa se pääsee oikeuksiinsa. Täydellä aukolla kuva on tosin hieman pehmeä. Äskettäin ilmestynyt II-versio on terävämpi, mutta myös painavampi ja huomattavasti kalliimpi. Kovan käytön myötä AF/MF-kytkin on irtoamassa, mutta taidan mieluummin korjata sen tai hankkia toisen I-mallin kuin vaihtaa uudempaan.

Kolmas peruslasi on Canonin 17-40 F4. Senkin ostin jo kroppiaikaan ja putki jäi lähes käyttämättä, koska 17-55 mm F2,8 täytti tarpeet paremmin. Siinä oli tosin tarkennusongelmia ja runsaasti CA:ta. Kun sitten vaihdoin täyskennoiseen 5D-kameraan, 17-40 astui aktiivipalvelukseen. Se on varsinainen ruma ankanpoikanen: kuvista puuttuu "se" jokin, mikä kahdessa ensin mainitussa lasissa on, mutta yleistyökaluna 17-40 toimii hyvin. Se on kestänyt koviakin kolhuja.

Olen turhaan odottanut II-versiota, tai peräti 17-50-millistä, mikä olisi optimaalinen, mutta ilmeisesti turhaan. Sen sijaan Canonilta tuli 16-35-millinen vakaimellinen F4, joka on varmasti hyvä, mutta kaipaan niitä viittä milliä. Reissukäytössä polttoväli 17-50 mm olisi hyödyksi; 16-35 jää liian lyhyeksi, jolloin mukana pitäisi olla aina toinenkin putki.

Näillä kolmella pärjään lähes kaikissa tilanteissa. Lisäksi 17-40 ja 70-200 käyttävät 77-millistä suodinta, joten sama linssinsuojus käy molempiin. Harmi vain, että 35-millisen suodinkierre on 72-millinen.

Muut putket näkevät valoa harvemmin. Canonin 135-millinen F2 on todellinen legenda, vaikkakin vanha sellainen. Yleensä putki pölyttyy hyllyllä, mutta henkilökuvaukseen vallitsevassa valossa se on pistämätön. Terävyys ja värit ovat uskomattoman hienot. Vakaajaa ei tietenkään ole ja lasi on turha/käyttökelvotonn kirkkaassa auringossa. Erikoiskäyttöön kuitenkin strong buy -suositus.

Canon 135 mm F2 täydellä aukolla.
Toinen rajatapaus on 50-millinen F 1,2, jonka ostin käytettynä. En ole 50-millisen polttovälin ystävä ja lasin tarkentaminen isolla aukolla on niin tarkkaa puuhaa, että varmuuden vuoksi pitää ottaa useita kuvia kerralla. CA:ta on häiritsevän paljon, lasi on painava ja tarkentaa hitaasti. Mutta kun kaikki osuvat vähässä valossa kohdalleen, lopputulos on hieno. Aluksi kuvittelin, että CA on yksilövika, mutta Canonin lainaamassa uudemmassa yksilössä oli ihan sama ilmiö. Toivottavasti Canon julkistaa tästä II-mallin, se tulisi tarpeeseen.

Ostin aikanaan 300-millisen F2,8:n, mutta myin sen käytön vähäisyyden vuoksi. Keväällä ostin putken käytettynä takaisin. Käyttökohteet ovat rajallisia -- se on luontokuvaukseen hieman lyhyt, henkilökuvaukseen liian pitkä. 2x-jatkeella kuvanlaatu kärsii havaittavasti. Putki on miehekkään kokoinen ja painoinen, joten sitä on hankala kuljettaa kaupungilla kävellessä, mutta jo I-mallissa kuvanlaatu on mainio. Ja nykyisessä, paljon kalliimmassa II-mallissa vielä parempi.

Eino Leinon patsaalla, Esplanadi 27.8.2017.

300-millinen toimii myös kaupungissa, kunhan sitä vain jaksaa kantaa mukana.
Ainoa säännöllisesti käyttämäni ei-Canon on manuaalitarkenteinen Samyang 14 mm. Ultralaajakulma avaa ihan uuden maailman. Maisemakuvauksessa käsin tarkentaminen ei ole ongelma, on melkeinpä rentouttavaa kun voi räpsiä kuvia ilman tarkennuspisteen valintaa (vain riittävän pieni aukko ja manuaalitarkennus äärettömään). Se kuitenkin rajaa kuvauskohteita. Vähässä valossa aukkoa pitää kasvattaa ja silloin käsin tarkentamisesta tulee riesa. Valitettavasti Canonin oma 14-millinen on kallis, eikä edes kovin hyvä. Sigman uusi 1,8-valovoimainen 14-millinen houkuttelisi yli 1600 euron hinnasta huolimatta.

Näiden lisäksi käytän lähikuviin 100-millistä makroa sekä 100-400-millistä lentokone- ja luontokuviin.

Turisteillä näkee paljon Canonin 24-105-millistä. Olen kokeillut sitä kerran, enkä tykästynyt. Matkakuvia ajatellen se ei ole tarpeeksi laaja, kun taas telepäätä on turhankin paljon. Putki on isokokoinen ja ainakin I-mallissa oli melkoisia vääristymiä. Kuvanlaatu oli 17-40-millisen tasoa, eli kaukana huipusta.

Matkoilla kiinnitän huomiota myös ihmisten käyttämiin kameroihin. Muutama vuosi sitten isot järkkärit näyttivät olevan häviämässä, varsinkin aasialaisilla oli vain peilittömiä pikkujärkkäreitä. Nyt heillä on isot älypuhelimet mutta Canonin ja Nikonin isot järkkärit tuntuvat tehneen paluun.

Flickrin kuvaajissa olen seurannut erästä, jolla on useita Sonyn pieniä järjestelmäkameroita. Optiikan ja kennon yhteisvaikutus on parhaimmillaan upea, kuvat tuntuvat erottuvan kahden suuremman kilpailijan otoksista. Yhtä mallia olen testannut itsekin. Ihastuin kuvanlaatuun, mutta sillä oli toki hintansa. Lisäksi yhdessäkään Sonyn mallissa ei taida olla GPS:ää, mikä matkakuvauksessa on ehdoton must.

maanantai 28. elokuuta 2017

Samsung Gear 360 (2017-versio)

Samsung julkisti keväällä uuden version edullisesta 360-asteen kamerastaan. Jo vanha oli hauska laite, ja yleensä uudemmat ovat vielä parempia. Mutta tällä kertaa tuli yllätys - viime vuoden malli on parempi, ainakin kuvanlaadun osalta.

Uusi versio (mallinumero SM-R210) on muotoilultaan edeltäjää käytännöllisempi. Kamerapää on pienempi, kahvasta saa hyvän otteen, pieni lcd-näyttö osoittaa nyt eteenpäin (ennen ylöspäin) ja niin edelleen. Kameran mukana tulee myös pieni rannelenkki ja "pelastusrengas", jonka pitäisi estää kameran kellahtaminen kumoon.

Vasemmalla 2016-versio, oikealla 2017-malli.
Kameraa voidaan käyttää myös ilman älypuhelinta. Punainen laukaisin on etuseinässä ja kyljessä kaksi painiketta, joilla voi tehdä perusasetukset.

Käyttöliittymän kaksi painiketta. Punainen laukaisin on kolmas.
Pienestä näytöstä voi mm. valita videon ja still-kuvien tarkkuuden sekä toimintatilan. Valikkoa selataan Bt-painikkeella ja punainen laukaisupainike kuittaa valinnan. Virtapainike palauttaa takaisin "päävalikkoon". Vaatii vähän näppäryyttä, mutta toimii ilman älypuhelinta.

Videon tarkkuuden valinta.
Kahvan pohjassa on jalustakierre, johon voi kiinnittää selfiesauvan tai pienen jalustan, kolmijalan tai Gorillapodin.

Kunnon jalusta on aina tarpeen.
Samsung on siirtynyt S8-mallissa Usb-C-liitännän käyttöön, joten myös kamera käyttää nyt sitä. Jollekin tämä on haitta (yksi uusi kaapeli mukana kuljetettavaksi), toiselle etu (C-versio on käytännöllisempi, koska liittimen voi kytkeä kummin päin tahansa).

Kamera tukee Samsungin uusia älypuhelinmalleja ja rajallisesti myös iPhoneja. Samsungin puhelimilla toiminta on helppoa ja varmaa. Harvoin uuden laitteen asennus on onnistunut näin helposti.

Käyttöönotto on helppoa.
Mutta mitä ihmettä pitäisi ajatella tästä: hallintaohjelma VAATII pääsyn kontaktitietoihin, ilman niitä ohjelma ei yksinkertaisesti toimi.

Pääsy kontakteihin vaaditaan - miksi??
Itse hallintaohjelma on yksinkertaisen selkeä.

Hallintaohjelman näyttö.
Kuten kuvasta näkyy, 2017-versiossa uutta on kuvan livelähetys Youtubeen tai Facebookin älypuhelimen tai läppärin kautta. Näin puhelimella voi välittää 360-videota kavereillekin.

Kuva siirtyy kamerasta reaaliajassa älypuhelimen näytölle, joten kuvaaja voi laittaa kameran jalustalle ja piiloutua nurkan tai kyyristyä auton taakse oikeaa hetkeä odottamaan.

Kuva otetaan tökkäämällä painiketta.
Still-kuvien lisäksi voi kuvata videota.

Kuva-asetukset
Entä se tärkein: kuvanlaatu? Hämmentävää kyllä, 2017-mallin kamera on huonompi kuin edeltäjänsä 2016-mallissa. Linssi on paljon pienempi, valovoimakin vähän (2,2 vs 2). Still-kuvien tarkkuus on vain 5472x2736 pikseliä (15 M), kun edeltäjässä oli 7200x3600 (25,9 M). Eron huomaa myös käytännössä.

2016-mallin kuva Flickrin sivulta ruutukaappauksena:

Panoraama Sello-ostoskeskuksen katolta 2016-versiolla.
2017-mallin kuva Flickrin sivulta ruutukaappauksena:

Panoraama Sello-ostoskeskuksen katolta 2017-versiolla.
Resoluution puolittumisen vaikutus on helppo havaita. Itse asiassa molempien kuvanlaatu jättää runsaasti toivomisen varaa. Puutteet huomaa, kun kuvia tarkastelee oikealla näytöllä ja vertaa digikameroihin, mikä on tietenkin väärä vertailukohde. Pieneltä ja halvalta 360-kameralta ei voi odottakaan oikean kameran laatua, mutta nyt lopputulos tuo mieleen 10 vuotta vanhat kännykkäkamerat ja se on aika heikko taso.

Toisaalta kuvia ei ole tarkoituskaan katsoa koko näytöltä. 360-kuva vangitsee kuvan ympäröimällä katsojan, eikä kuvanlaadulla. Älypuhelimen näytöltä (missä kuva kääntyy puhelimen mukana) tai web-sivun ikkunassa kuvanlaatu riittää hyvin.

Videokuvan tarkkuus on hieman parantunut (ennen 3840x1920, nyt 4096x2048), mutta mainostettu 4K-laatu johtaa harhaan. Kameran 4096 kuvapistettä kattaa koko 360 astetta, jolloin havaittu kuvan tarkkuus yltää hädin tuskin HD-tasolle. Pieni kenno, pakkausvirheet ja vaatimaton dynamiikka verottavat kuvanlaatua vielä lisää.

Action-kameraksi laitteesta ei ole, sillä paras tarkkuus toimii vain 24 fps-tilassa. Oletusarvoksi on valittu 30 fps, jolloin tarkkuus putoaa lukemiin 2880x1440. Nopeampi 60 fps toimii 2560x1280 pikselin tarkkuudella ja 120 fps 1440x720 pikselillä. Videostreamaus joutuu pakkaamaan ja siirtämään kuvan reaaliajassa, joten tarkkuus putoaa 1920x960 tarkkuuteen ja 15 kuvaan sekunnissa.

Uuden mallin videokuva on vanhempaa parempi varsinkin vähässä valossa. Koska kamerat ovat lähempänä toisiaan, myös lähellä olevat kohteet säilyvät ehjinä pidempään kuin 2016-mallissa, jossa ne leikkaantuvat.

Hyvä vertailu videon laadusta löytyy Youtubesta. Se on samalla mainio esimerkki 360-videoiden editointimahdollisuuksista.

Videoeditointi antaa 360-videoille ihan uusia ulottuvuuksia.
Videolla kuvaa voi kääntää toiston aikana ja verrata kahta eri kameraa. Lisäksi keskelle 360-asteen näkökenttää on upotettu tavallinen videokuva ja 360-videoissa on "kelluva" teksti (siitä esimerkkinä ruutukuvassa näkyvä "2016"). Testistä päätellen 2017-mallin mikrofoni on huomattavasti kehnompi kuin 2016-mallissa.

Omia testikuvani molemmilla kameroilla on Flickr-sivulla, jossa niitä voi myös käännellä. Kuvat ovat pääosin 2016-mallilla, Sellon testikuvissa erikseen merkitty 2017-mallilla otetut.

2017-mallin hinta on noin 250 euroa. Vanhempaa mallia myytiin keväällä reilulla alennuksella. Jos sitä vielä jostain saa, laite on todella hyvä ostos sellaiselle, jota kiinnostaa enemmän still- kuin videokuvaus.