Partakone USB-laturilla

Yksi EU:n parhaita päätöksiä on ollut velvoite tarjota pienlaitteissa usb-latausta oman laturin sijaan. Se säästää hermoja, kun laturit eivät ole hukassa, sekä tietenkin vähentää sähköromun määrää. Matkailija kiittää, kun jokaiselle laitteelle ei tarvitse olla omaa laturia. 

Vanha Philipsin partakone meni rikki muutaman vuoden käytön jälkeen, eikä teriä paikallaan pitävä ritilä enää pysynyt paikoillaan. Onnetonta suunnittelua, ehkä tahallisesti?

Lyhyellä varoitusajalla piti hankkia uusi, eikä lähikaupassa ollut paljon valinnanvaraa. Yhdessäkään Philipsin mallissa ei näyttänyt olevan usb-laturia, mutta selvästi alle satasen maksaneessa Remingtonissa sellainen oli.

Remington oli aikoinaan laatumerkki, tunnettiin parhaiten kirjoituskoneista. Laite on hieman muovisen ja kevyen oloinen, mutta ainakin sen voi ladata usb:llä. Mainiota.

Remington usb-ladattava partakone.

Partakoneen toteutus jättää toivomisen varaa. Suunnittelija on mennyt yli siitä, mistä aita on matalin. Partakoneen perässä on valmistajan oma liitin, vain toinen pää on usb ja sekin vielä vanhaa A-mallia uuden C:n sijaan. EU edellyttää C:tä, koska se mahdollistaa jännitteen ja latausvirran hallinnan (PD, Power Delivery). 

Kokonaisuudessa ei paljonkaan muuttunut. Philipsin koneessa oli valmistajan oma, pienikokoinen laturi ja kiinteä latausjohto. Nyt pieni laturi jää pois, mutta johto on edelleen kriittinen eikä sitä saa hukata tai unohtaa kotiin.

Tämä on kuitenkin askel oikeaan suuntaan. Ehkä seuraavaksi löytyy sähköhammasharja, jossa on usb-laturi. Kallis Oral IO meni sekin rikki juuri tänään, eikä ota enää virtaa vastaan. Ikää harjalla oli alle kolme vuotta. Mikään ei tunnu kestävän.

Otan vinkkejä vastaan paremmista usb-ladattavista partakoneista ja sähköhammasharjoista.

Käsittääkseni EU velvoittaa lisäämään jatkossa usb-latauksen kaikkiin pienlaitteisiin, mutta vaikka niin ei olisikaan, usb-c olisi asiakkaan ja varmaan valmistajankin oman edun mukaista. Ironista, että Philipsillä olisi lähes 400 euron arvoinen tekoälypartakone, mutta ei usb-latausta.

Vanha IBM-näppäimistö uuteen koneeseen

Vanhoissa 1980-luvun IBM-koneissa kaikki oli rautaa, myös näppäimistöt. Alkuperäiset näppäimistöt ovat vieläkin haluttuja, koska ne ovat äärimmäisen kestäviä ja kirjoitustuntuma on todella jämäkkä. Ääntä näppäimistöstä lähtee kuin mekaanisesta kirjoituskoneesta, joten avokonttoreihin niitä ei kannata hankkia.

Itselläni on muutama vanha näppäimistö, mutta niiden isokokoinen pyöreä DIN-liitin ei tietenkään käy tämän päivän koneisiin. 

Legendaarisia IBM AT -näppäimistöjä.

Näppäimistöjä on useaa eri tyyliä. Kuvassa alempana on alkuperäinen IBM AT -näppäimistö, joka ei sijoittelultaan juurikaan eroa alkuperäisestä IBM PC -näppäimistöstä. Painoa sillä on 2,73 kiloa. Todella!

Heti huomaa, että funktionäppäimiä on vain 10 ja ne ovat vasemmassa reunassa pystyssä. Erillistä nuolinäppäimistöä ei ole, vaan nuolet on upotettu numeronäppäimistöön.

Ylempänä on AT/E-näppäimistö (2,18 kg), joka tuli myöhempien AT-koneiden mukana. Siinä toimintonäppäimiä on 12, ja ne ovat ylhäällä. Nuolet ovat omalla alueellaan. Tämän päivän näppäimistöt noudattavat edelleen IBM AT/E-sijoittelua pienin muutoksin, esimerkiksi Windows-näppäin on tullut lisää.

Alkuperäinen IBM AT -näppäimistö on epäkäytännöllinen.

Tämän päivän näkökulmasta PC/AT-näppäimistö on kömpelö. Ctrl on CapsLockin paikalla eikä vasemmalla ylänurkassa ole Esc, jota sormi hamuaa automaattisesti. Nuolinäppäimet ovat tietenkin myös hankalia.

AT-näppäimistön Caps Lock oli siellä, missä nykyään on toinen Ctrl.

Miten nämä saisi toimimaan nykykoneissa? Passiivinen adapteri ei riitä, koska näppäimistöprotokolla on vaihtunut. Itse asiassa se on erilainen PC/XT- ja AT-koneiden välilläkin, joten sovittimeen tarvitaan elektroniikkaa.

Hagstrom Electronics myy sopivaa lisälaitetta KE-XTUSB hintaan 54,95 dollaria. Postikuluja tuli 41,20 dollaria, mutta palvelu oli nopeaa. Tein aamupäivällä tilauksen ja jo iltapäivällä tuli ilmoitus, että tavara on lähtenyt USA:n itärannikolta. Suomalaiseen postiin se kolahti pari viikkoa myöhemmin. 

KE-XTUSB sovittaa vanhan näppäimistön USB-aikaan.

Laite on yksinkertainen, mutta käyttöohjekin sanoo, että se on tarkoitettu teknisesti orientoituneelle henkilölle. Kotelossa on kaksi aukkoa, joista näkyvät merkki-ledit. Liitäntä isolle DIN-pistokkeelle sekä usb-kaapeli tulevat mukana.

Tekniseksi asian tekee se, että oletusarvona laite sovittaa PC/XT-näppäimistön usb-porttiin. AT-näppäimistöjen kanssa se tuotti käsittämätöntä sotkua. Kotelo pitää avata, jolloin paljastuvat jumpperit.

Näppäimistötyyppi valitaan jumpperilla.

Jumpperit - näitä ei olekaan vähään aikaan tullut säädettyä! Ennen lisäkorttien I/O-osoitteet, DMA-kanavat ja IRQ-keskeytykset piti valita jumppereilla, jotta ne eivät menisi päällekkäin. 

Siirsin jumpperin ensimmäiseen paikkaan ja johan alkoi toimia. Manuaalin mukaan keskimmäinen jumpperi liittyisi ulkomaisten näppäinasettelujen käyttöön, mutta ääkköset toimivat ilman sitäkin. Hyvä niin, sillä ylimääräisiä jumppereita ei tullut mukana. Ennen ne oli tapana pistää reikiin niin, että toinen puoli jäi vapaaksi. Ainoa ongelma oli, että AT-näppäimistön merkkivalot eivät palaneet.

Manuaali toteaa myös, että vanhat näppäimistöt kuluttavat paljon virtaa, ja siksi laite ei toimi passiivisen usb-porttijakajan kautta. Aktiivinen (oma virtalähde) pitäisi kelvata.

Usb-liitännän ansiosta koneeseen voi liittää useita näppäimistöjä samanaikaisesti. Retronäppiksen saa siten modernin rinnalle ja molempia voi käyttää yhtä aikaa, kuin vertailun vuoksi. 

Miltä vanha näppäimistö sitten tuntuu käytössä? Sanoisinko miehekkäältä: näppäimet vaativat voimaa, mutta haptinen palaute on vahva. Ei tarvitse epäillä, menikö perille vai ei. Ääni kertoo saman naapurihuoneeseen asti. Mutta ei tällä kirjaa jaksaisi kirjoittaa. Blogiteksti vielä menee.

Vanhempi AT-näppäimistö alkaa käydä nopeasti hermoille. Nuolinäppäinten puute, Esc, Ctrl ja muut pienet asiat korostavat, miten paljon parempi AT/E oli jo ilmestyessään. Sitä on ollut paha parantaa kaikkina näinä vuosina.

Vanhat näppäimistöt ovat haluttuja. Jos nurkissasi lojuu alkuperäisiä IBM-näppäimistöjä, laita myyntiin vaikka Tori.fi:n kautta. Ostajia löytyy kyllä. Juuri äsken yksi AT-näppis vaihtoi Huuto.netissä omistajaa lähes 300 eurolla.

Kesän jälkeen korjataan rikkoutuneet laitteet

Kesälomalta palatessa ensimmäinen tehtävä on tarkastaa työkalut syksyä varten. Tänä vuonna siinä riittikin tavallista enemmän tekemistä.

Teen varmuuskopioita paitsi NAS-asemalle ja pilveen, myös ulkoiselle usb-asemalle, jotta ne olisivat suojassa pahimmiltakin kiristysohjelmilta. Työpöydällä ollut Verbatim piti naksuvaa ääntä ja tiesin heti, että peli oli menetetty. Onneksi sen tiedostoja ei tarvinnut palauttaa mihinkään.

Verbatim RIP

Erikoista on se, että Verbatim laukesi vain muutaman vuoden kevyen käytön jälkeen. Asema oli saanut lojua työpöydällä tai hyllyllä, ja sitä oli käytetty vain varmistusten tekemiseen. Tiedän, että moni tallentaa ainutkertaisia valokuviaan tällaisille pikkuasemille ja odottaa, että ne löytyvät sieltä vielä vuosienkin kuluttua. Enpä olisi varma.

Opetus: älä luota yksittäiseen usb-asemaan, vaan säilö tärkeät tiedostot vähintään kahdelle eri asemalle (toinen mielellään usb-tikku ja toinen usb-levyasema).

Toinen oli jo vähän hankalampi tapaus. Western Digitalin 500 gigatavun levy oli oikutellut jo kesäkuussa ja nyt hajonnut lopullisesti, joten eräs työasema enää käynnistynyt sillä. Tässäkään vahinko ei ollut suuri, sillä datat olivat toisella fyysisellä levyllä.

Western Digital 500 Gt RIP too

Kirjoitan levyasemien päälle käyttöönottopäivän, mikä helpottaa niiden eliniän seuraamista. Jos asema on tärkeä, sen tiedot kannattaa kopioida tai kloonata toiselle levylle jo hyvissä ajoin. Tietojen siirto toimivalta levyltä toiselle on paljon helpompaa kuin niiden palauttaminen varmuuskopioilta.

Levyllä oli ikää ainakin 10 vuotta. Se oli aluksi RAID-testikäytössä, mutta 30.5.2011 otin sen pysyvään käyttöön. Kahdeksan vuotta yhtäjaksoista pyörimistä on kohtuullinen suoritus. Levyasemat kestävät nykyään paljon pidempään kuin ennen, mikä on oikeaa kehitystä. Toisaalta vanhoissakin levyissä saattoi olla sitkeitä yksilöitä. Toisessa koneessa levy on pyörinyt tauotta ainakin 15 vuotta, ja pyörii yhä.

Opetus: tarkkaile levyjen ikää ja siirrä datat ajoissa levyltä toiselle -- tai ainakin varmista, että varmuuskopiot ovat ajan tasalla.

Kolmas oli kaikkien hankalin. ASUS wifi-reititin (tietoturvasyistä en kerro tarkkaa mallia) ei toiminut, vaikka sen merkkivalot vilkkuivat normaaliin tapaan. Laite toimi, mutta neljä Ethernet-porttia olivat pimeitä. Wifiä en huomannut tässä vaiheessa kokeilla.

Kun mikään temppu ei auttanut, sammutin laitteen useita kertoja ja painoin reset-nappulaa. Ei tulosta. Netistä huomasin, että muillakin oli ollut ongelmia Ethernet-porttien kanssa. Lopulta pidin wps-näppäintä pitkään pohjassa virtakytkimen kanssa ja tämän resetin jälkeen ainakin wifi-yhteys toimi. Laite oli täysin resetoitu ja ehdotti verkon perustamista. Langallinen portti oli kuitenkin edelleen mykkänä.

Kokeilemalla muita portteja sain laitteen vihdoin heräämään ja antamaan ip-osoitteen myös pöytäkoneelle, jolloin pääsin luomaan dummy-verkon ja sitten palauttamaan vanhat asetukset varmuuskopiosta.

Haa! Olin tallentanut asetukset levylle silloin, kun purkki vielä toimi. Sen olin oppinut kantapään kautta vuosi sitten elokuussa, kun tahaton sipaisu jakorasian virtakytkimeen aiheutti jonkinlaisen virtapiikin tai katkoksen muuntajalle, minkä seurauksena ASUS resetoi itse itsensä. Asetusten perustaminen uudelleen oli monen tunnin työ. Se opetti ottamaan asetukset talteen silloin, kun kaikki vielä toimii. Samalla tietenkin päivitin taas kerran firmwaren, joka onneksi nykyisissä ASUS-laitteissa on tehty kiitettävän helpoksi.

Opetus: tallenna wifi-reitittimen asetukset tiedostoon, jotta voit palauttaa ne mahdollisessa häiriötilanteessa. Ja pidä firmis aina ajan tasalla!

Wifi-reitittimet tuntuvat muutenkin olevan heikkoa tekoa. Toinen ASUSin malli menee välillä jumiin, mutta palautuu sentään virrat katkaisemalla. Netissä on runsaasti kokemuksia vastaavista ongelmista. Kaikilla valmistajilla tuntuu olevan luvattoman paljon maanantaikappaleita.

Ehkä ammattilaitteet olisivat luotettavampia, mutta niiden moninkertainen hinta hillitsee ostohaluja.

Pienestä kamerasta paljon jätettä

Laitevalmistajat kehuvat ympäristötietoisuuttaan, mutta ainakaan pakkauksissa se ei näy. Ostin keväällä pojalle Canonin taskukameran ja yllätyin, miten paljon pakkausjätettä siitä syntyi:

Kamera ja paljon jätettä.

Jokainen osa - laturi, verkkojohto, akku, remmi ym. - on pakattu erikseen muoviin tai koteloon. Kuvassa kamera vaikuttaa suorastaan pieneltä kaiken turhan materiaalin rinnalla, joskin siitä puuttuvat muuntaja johtoineen.

Sähköisten laitteiden käyttö voi olla ekologista aiempiin tapoihin verrattuna (valokuvapaperit, kehityskemikaalit, filmit), mutta laitteiden valmistaminen, pakkaaminen ja logistiikka syövät osan hyödystä -- etenkin, kun laitteiden elinikä jää usein lyhyeksi.

Canonin kunniaksi on laskettava, ettei se sentään pakkaa jokaiseen laatikkoon kahta eri verkkojohtoa (brittiläinen ja mannermainen), kuten eräät muut tekevät. Sen seurauksena varastossani roikkuu tukku verkkojohtoja, jotka ovat Suomessa täysin hyödyttömiä.

No, voinen silti olla hyvällä omallatunnolla, sillä tämän kameran edeltäjä Ixus 50 palveli yli 10 vuotta. Se kävi kerran huollossa, kun kamera putosi objektiivi ulos työnnettynä. Korjaus maksoi saman kuin uusi kamera, mutta tuntui silloin oikeammalta vaihtoehdolta.