Suojaa digitaalinen jäämistösi salasanalla

Henkilökohtainen elämä pyörii yhä enemmän tietotekniikan varassa. Silloin myös digitaalisia jälkiä ja dokumentteja jää yhä enemmän. Osa niistä halutaan jättää jälkipolville, osa pimittää ikuisesti. Lisäksi on muitakin salaisuuksia, joita työ- tai vapaa-ajan ulkopuolella ei haluta muiden silmille.

Toimistosovelluksissa, kuten Excel ja Word, on mahdollisuus tallentaa tiedostot salasanasuojattuina. Tiedosto kerrallaan tehtynä se on kuitenkin työlästä, etenkin jos salasanaa halutaan vaihtaa. Lisäksi voi olla valokuvia, ääntä ja multimediaa, jonka tiedostomuodossa ei ole valmista salausta. 

Miten siis salata tiedostoja helposti niin, että ne ovat vain omassa tai haluttujen henkilöiden käytössä?

Windowsissa on sisäänrakennettu zip-pakkaus, jonka pystyi aiemmin suojaamaan salasanalla. Ehkä salaus oli murrettavissa, mutta joka tapauksessa Microsoft poisti salausominaisuuden. 

Kiinnostavaa kyllä, aiemmin salasanasuojattuja paketteja pystyi purkamaan uudemmillakin Windowseilla, mutta uusien tekeminen ei enää onnistunut. En tiedä, onko tämä toiminto vielä voimassa. Varmuuden vuoksi pitää etsiä apua muualta. 

7-Zip on pakkausohjelmista suositeltavin. Sen kotisivu on https://www.7-zip.org/. Asennuksen jälkeen tiedostoja voi pakata salasanasuojattuina suoraan pikavalikosta. Ohjelman oma tiedostohallinta (File Manager) on jossain määrin kömpelö ja näyttää vanhahtavalta. Kokenut käyttäjä voi automatisoida rutiineja komentoriviä hyödyntämällä.

7Zip File Manager

Salausmenetelmänä on 256-bittinen AES, joka on varmasti turvallinen. Salasana määritellään tiedostoa pakettiin lisättäessä:

Tiedoston salausasetukset.

Sitten tulee kuitenkin ikäviä yllätyksiä.

• Oletusarvona tiedostonimiä ei salata, jolloin paketissa olevat nimet näkyvät ja voivat paljastaa jo liikaa. Kannattaa siis rastittaa Encrypt file names. Ellei tiedostonimiä ole salattu, ne näkyvät Windowsin omalla avaustoiminnolla, vaikkei 7-Zip-ohjelmaa olisi edes asennettu. 
• Salasanat ovat tiedostokohtaisia, eivät pakettikohtaisia. Jos pakettiin vedetään uusia tiedostoja tiedostohallinnasta, ne tallentuvat oletusarvona salaamatta.
• Onko tiedosto salattu vai ei näkyy ainoastaan + ja - merkeillä (kuva yllä, punainen kehys).

Ja tietenkin ongelmana on, että käsiteltävä tiedosto on purettava katsomista tai muokkaamista varten, minkä jälkeen se pitää pakata uudelleen ja on vaara, että pakkaamaton versio unohtuu levylle.

Macissä on valmis pakkaustoiminto, mutta siinäkään ei ole salasanasuojausta. 7-Zipillä pakatut ja salatut tiedostot se kyllä avaa, mutta uusia ei voi luoda. Ohjelmasta ei edes ole natiivia GUI-versiota, vain merkkipohjainen.

7-Zip ei selvästikään ole optimaalinen ratkaisu salaustarpeisiin. Sekä Onedrivessa että Dropboxissa on maksullisena lisätoimintona salattu holvi, jonka avaaminen vaatii vahvan tunnistamisen. Se toimii työelämässä, mutta ei ehkä henkilökohtaisessa käytössä - etenkään jos haluaa suojata jotain tiedostoja perikunnan uteliailta silmiltä.

Ratkaisu on VeraCrypt (veracrypt.io). Sillä luodaan tavallinen tiedosto (container) eli salasäiliö, joka ohjelmalla avattuna  (mount) muuttuukin levyasemaksi. Tiedostoja voidaan avata ja käsitellä suoraan salatun aseman sisällä. Käytön jälkeen asema suljetaan (unmount), jolloin se näkyy taas tavallisena (salattuna) tiedostona.

Varmuuden vuoksi salasäiliön voi perustaa pilvipalveluun, mutta jos asema on kovin iso, synkronointi hidastuu epäkäytännöllisen paljon, sillä ohjelmat eivät yleensä osaa synkronoida vain tiedoston muuttuneita kohtia.

VeraCryptissä on paljon muitakin toimintoja. Suojausta voi vahvistaa avaintiedostolla, salausalgoritmin voi itse valita lukuisista eri vaihtoehdoista, salasäiliö voidaan piilottaa ja koko levystä voidaan tehdä yksi iso salasäiliö. Ohjelma osaa hyödyntää prosessorin valmiita AES-käskyjä, mikä tekee salauksesta erittäin nopeaa. Säiliöitä voi olla useita eri tarpeita varten.

Tässä pitäisi olla ruutukuva ohjelman toiminnasta, mutta tietoturvasyistä ruutukuvia ei voi ottaa. Kuvat näkyvät vain harmaina alueina. Asennuksen yhteydessä voi sallia kuvien ottamisen, mutta sitä ei suositella, koska automaattiset ruudunkuvausohjelmat voivat kaapata näytöltä tietoja.

Oletusarvona ruutukuvat on estetty, ja sellaisena se kannattaa pitääkin.

Ainoa hankaluus on ohjelman asentamisessa, sillä ohjelma tarvitsee matalan tason pääsyn tiedostoihin ja ajurin sitä varten. Tietokone pitää yleensä käynnistää uudelleen asennuksen jälkeen. Macissä asennus osoittautui niin monivaiheiseksi, että jätin sen kesken. Ennen VeraCryptiä pitää asentaa macFUSE, joka vaatii järjestelmäoikeuksia ja koneen uudelleenkäynnistystä. 

Mac-asennus on tavallistakin työläämpi.

Nörttimäisenä yksityiskohtana sekä 7-Zpissä että VeraCryptissä on sisäinen nopeustesti, jolla voi vertailla koneiden nopeuksia. VeraCryptin tapauksessa se havainnollistaa myös eri salaus- ja tiivistefunktioiden suoritusaikojen eroa.

18 teratavun levyasema

Vaikka nopeat ssd-levyt ovat vieneet huomion, perinteisten mekaanisten kiintolevyjen kehitys on jatkunut nopeana. Suurten tietomäärien tallentamisessa ne ovat edelleen ylivoimaisia, kunhan muistaa huolehtia varmuuskopioinnista.

Levyjen kapasiteetti on kasvanut hämmästyttävän suureksi. Hankin 18 teratavun (siis 18 000 gigatavua!) levyn, ja sen ansiosta kämmenelle mahtuu käsittämätön määrä tietoa. 

18 teratavua kämmenellä, vau.

Kaikki on tietenkin suhteellista. Aikoinaan jo yhden gigatavun kiintolevy tuntui isolta, samoin myöhemmin teratavu. Exatavuun tuskin päästään, sillä magneettisen tallennuksen fysikaaliset rajat alkavat tulla vastaan.

Suurin Verkkokauppa.comin sivulta löytyvä asema on 30 teratavua, joten 18 teran versio on vasta keskikokoa.

Mitä isompi asema, sitä enemmän hintaa.

Kiinnostavasti teratavun hinta on lähes vakio kapasiteetista riippumatta, noin 25 euroa teratavulta. Itse asiassa halvimmat teratavut ovat malliston yläpäässä.

Kaikkein kallein on kahden teran mekaaninen asema, joissa tarjonta alkaa jo hiipua. Siinä kokoluokassa ssd-levyt ovat kilpailukykyinen vaihtoehto.

Teratavun hinta on lähes vakio.

Usein kuvitellaan, että mitä isompi levy, sitä alttiimpi se on hajoamaan, koska bitit ovat tiheämmässä. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, sillä valmistajien ilmoittamat arviot käyttöiälle ovat samat koosta riippumatta. Arjen havainnot ovat linjassa lupausten kanssa. 

Kaikissa asemissa on huonompia valmistuseriä ja ilmeisesti jotkin mallit ovat alttiimpia hajoamaan kuin toiset, mutta ongelmat eivät korreloi aseman koon kanssa. Jostain syystä levyt hajoavat usein heti takuuajan umpeuduttua, mutta osa kestää lähes loputtomiin. Itselläni vanhin jatkuvasti pyörivä asema on noin 20 vuotta vanha.

Miksi sitten ostaa pienempiä asemia, jos isommissa levytilan saa halvammalla? Ainakin pienemmät asemat ovat hiljaisempia ja käyvät viileämpinä. Niissä kierrosluku on yleensä alempi 5400, mikä saa ainakin omat WD:n 6 ja 8 teran asemat käymään kuin kuiskaus. Isommissa asemissa nopeus on yleensä 7200 kierrosta minuutissa. Ne ovat äänekkäämpiä ja kuumenevat nopeammin käytössä. Exos 18 pitää lievää kolinaa, joka tuli tutuksi vanhoissa asemissa kauan sitten. 

Todella isot asemat voivat tuottaa ongelmia vanhemmissa koneissa, joiden BIOS tukee vain kahden tai neljän teran asemia. Uusissa koneissa ongelmia ei pitäisi olla, tämäkin 18 teran asema meni nikottelematta pöytäkoneeseen ja lukemia kelpaa ihastella.

17 vai 18 teraa?

Isoilla asemilla kakkosen potenssien vaikutus alkaa jo tuntua. Vaikka asema myydään 18 teralla, kyse on 18 000 000 000 000 tavusta, mikä on tarkkaan laskien 16,37 teratavua. IEC:n suositusten mukaan oikeaoppiset ilmaisut olisivat 16,4 TiB ja 18 TB.

Tähän mahtuu vaikka mitä!

NAS-asema näyttää koon aitoina teratavuina (TiB), jolloin lukema on 16,4. 

"Vain" 16,4 teratavua.

Runsaat 16 teratavua on aivan valtava määrä tilaa. Esimerkiksi HD-elokuvia (5 gigatavua) levylle mahtuisi 3200 kappaletta.

Verrattuna 5400 RPM:n levyihin 18 teran Exos on paitsi iso, myös tuntuvasti nopeampi. Testiohjelmalla se sai lukutilassa siirtonopeuden 265 megatavua sekunnissa (225), latenssi 11,9 ms (15,4) ja 201 IOPS (150). Suluissa WD:n 8 teratavun levyn vastaavat arvot. 

Suurin ero tuli kirjoituksessa, missä testiohjelma näytti 3200 IOPS (596) ja latenssiksi 300 us (1,6 ms). Nopeampi levy vaatii parempaa ilmanvaihtoa ja se kuuluu myös äänessä.

Muistatko vielä ajan, jolloin levytilan loppuminen oli oikea tietoturvahuoli? Kone saattoi kaatua ja työtilassa ollut aineisto menetettiin. 

En minäkään enää, en ainakaan tämän levyn jälkeen.

Salasana ja käyttäjätunnus - tarvitaanko tosiaan molemmat?

"Käyttäjätunnus ja salasana" on tietotekniikan peruspilari. Ne tarvitaan aina, ihan kaikissa palveluissa. Mutta onko todella niin?

Käytin ennen VPN-ohjelmaa, jossa yhteys piti avata kirjoittamalla läppärissä käyttäjätunnus ja salasana. Olikin suuri helpotus vaihtaa Wireguardiin, jossa kumpaakaan ei tarvita. Yhteys avautuu suoraan painikkeesta, aikaa kuluu ehkä noin sekunti. Juuri näin tietotekniikan pitäisi aina toimia!

Tunnuksia ei tarvita, koska lähtökohtana on läppärin oma turvallisuus. Läppärin oman tunnistautumisen pitää olla riittävän vahva ja turvallinen, jotta kukaan ulkopuolinen ei pääse sitä käyttämään. Varkauksien varalta levyn pitää olla salakirjoitettu Bitlockerilla tai Filevaultilla.

Jos käyttäjä on jo kirjautunut omalle läppärilleen, hänen täytyy olla oikea henkilö. Miksi siis VPN-yhteyden pitäisi vaatia uutta tunnistautumista?

VPN tunnistaa käyttäjän yksityisellä ja julkisella avaimella, jotka luodaan kun käyttäjälle annetaan oikeus VPN:n käyttöön. Nämä tiedostot ovat läppärin levyllä ja riittävät kertomaan, kuka käyttäjä on pyrkimässä sisään verkkoon.

Äskettäin tuli vastaan toinenkin idea: kirjaudutaan nettipalveluun pelkällä salasanalla. Ihan totta, mihin tarvitaan käyttäjätunnusta? Jos kirjautumisikkunassa olisi vain yksi kenttä, palvelu näkee jo salasanasta kuka on pyrkimässä sisään. Käyttäjätunnus on pohjimmiltaan turha. 

Tämä tietenkin edellyttää, että jokaisella käyttäjällä on yksilöllinen salasana, josta hänet voidaan tunnistaa. Nykyisillä turvaohjeilla sen ei pitäisi olla ongelma. Salasanoista on joka tapauksessa tehtävä niin pitkiä ja monimutkaisia, ettei päällekkäisyyksiä tule. Varmuuden vuoksi palvelun pitäisi aina käyttäjää luotaessa tai salasanaa vaihdettaessa tarkistaa, ettei salasana ole jo käytössä.

Yksi paha ongelma tässä ideassa kuitenkin on. Jos käyttäjä unohtaa salasanansa, millä hänet voidaan yksilöidä salasanan vaihtoa varten? Mistä tiedetään, kuka käyttäjä on salasanansa unohtanut? Vähintäänkin palvelun pitäisi tallentaa jokaisesta käyttäjästä puhelinnumero tai vastaava yksilöivä tieto, jolloin koko idea vesittyy.

Ongelmana olisi myös salasanojen arvailu. Olisi vaikea estää, ettei kukaan valitse heikkoa salasanaa, jolloin niitä kokeilemalla pääsisi satunnaisen käyttäjän tilille.

Ideaalissa maailmassa pelkkä salasana riittäisi, mutta me huolimattomat käyttäjät teemme myös käyttäjätunnuksen pakolliseksi.

Siitä huolimatta olemme liian kiinni vanhassa käyttäjätunnus+salasana -ajattelussa.

Pelkkä salasana riittää reitittimeen kirjautumiseen.

Huawein BE7 wifi-reitittimessä ei ole käyttäjätunnusta lainkaan. Miksi pitäisi olla? Reitittimen ylläpitäjällä on yksi tunnus, eikä tunnuksen nimellä ole merkitystä. Pelkkä salasana riittää pääsyyn, koska se edellyttää ensin pääsyä sisäverkkoon tai fyysisesti reitittimen Ethernet-porttiin.

Muokattu 4.11.2025

Köyhän miehen KVM

Kun koneita on useampia, niiden näyttö, näppäimistö ja hiiri pitäisi saada jaettua. KVM-kytkin (Keyboard, Video, Mouse) vaihtaa koneesta toiseen, mutta on kallis. Nykyään pelkkä mekaaninen vaihto ei enää riitä, kuten vielä VGA- ja DVI-aikaan, vaan tarvitaan elektroniikkaa. Asiaa mutkistavat myös näyttötekniikat, jotka vaihtelevat koneesta toiseen (Hdmi, DP, USB-C plus vanhat tekniikat).

Yksinkertainen ratkaisu on manuaalinen USB-kytkin, johon tulee usb-piuha kahdesta koneesta ja etuseinässä on liitäntä neljälle usb-laitteelle. Kävin hakemassa Verkkokauppa.comista sekä kahden että neljän laitteen versiot. Hinta ei päätä huimannut: Aten US 224 maksaa 24 euroa ja neljän laitteen malli  US424 40 euroa. 

Vaihtopainikkeessa on pitkä johto, jotta se ylettyy työpöydälle.

Luulin ensin saaneeni vahingossa kaksi samaa, koska pakkaukset ovat identtiset. Toisessa oli kuitenkin neljä usb-piuhaa ja toisessa kaksi, kuten pitikin. 

Laitteessa on pienen johdon päässä painike, joka vaihtaa käytössä olevaa laitetta. Päällä on kaksi merkkivaloa kertomassa, kumpi liitäntä on käytössä. Harmi kyllä neljän usbin malli on ihan samanlainen: siinäkin on vain kaksi lediä, kaksi ensimmäistä laitetta näkyy vihreällä valolla ja kaksi viimeistä punaisella. Tässä on säästetty väärässä paikassa.

Tärkeintä kuitenkin on, että vaihtaja tekee minkä lupaa. Kun nappia painaa, usb-liitännät vaihtuvat koneesta toiseen, ja mukana seuraavat hiiri ja näppäimistö. Keskellä on vielä lisävirran syöttömahdollisuus, mutta kun liitäntä on vain USB 2-tasoa, mitään vaativia laitteita ei kuitenkaan kannata käyttää.

Mutta entäs se video? Kuten kirjoitin, tämä on köyhän miehen ratkaisu. Tarvitaan monitori, jossa on mahdollisuus vaihtaa kahden tai neljän eri sisääntulon välillä. Kuva pitää siten vaihtaa erikseen, mikä varsinkin neljän laitteen mallissa on työlästä. Itse päädyin kirjoittamaan paperille, mihin koneeseen ledit viittaavat ja mikä videosisääntulo kulloinkin pitää valita. 

Videolähde on vaihdettava erikseen, mikä on työlästä.

Jos näytössä ei ole riittävästi tulolinjoja, voi hdmi-linjoja niputtaa yhteen Procasterin 2-tulon kytkimellä tai vähän kalliimmalla Deltacon kolmen tulon vaihtajalla.

Hintaansa nähden helppo ja toimiva ratkaisu. Fiinimpi vaihtoehto on esim. Aten 4-porttinen USB/DisplayPort-vaihtaja 620 euron hinnalla. 

Edullinen 2,5 Gigabitin verkkokortti

Viime aikoina hyllyyni ja työpöydälle on kertynyt kiinnostavia tuotteita, joiden jonoa yritän nyt purkaa. Nämä eivät ole testejä eivätkä tuotearvioita, vaan yksinkertaisesti havaintoja laitteista, jotka olen itse kokenut hyödyllisiksi.

Yksi projekteistani on päivittää toimiston pieni verkko 2,5 gigabittiin. Ensimmäinen hankinta on verkkokortti. TP-Linkin kortti TX201 maksoi Verkkokauppa.comissa vain 29,99 euroa (outo hinta, muuten), joten kävin hakemassa sen. 

Helppo ja simppeli, sehän toimi heti.

Aina ilahduttaa, kun käyttöönotto sujuu helposti ja kaikki toimii. TX201 kuuluu tähän kategoriaan. Pistin kortin väylään, käynnistin koneen ja... mitään ei tapahtunut. Lopulta tuli sininen kaatumisruutu.

Se oli oma vika. Olisi tietenkin ensin pitänyt disabloida emolevyllä valmiina oleva yhden gigabitin verkkoliitäntä. Sen tehtyäni käynnistin Windows 11:n uudelleen ja kaikki toimi heti. Paketissa oli mukana 8 senttimetrin cd-rom (vieläkö joku muistaa niitä?) ajureita varten, mutta sen käyttö olisi vaatinut kelkallisen lukuaseman ja niitä on enää lähinnä museoissa. Onneksi levyä ei tarvittu, kaikki toimi heti ja mahdolliset ajurit latautuivat automaattisesti. Mitään ei näkynyt ulospäin.

Pieni ja nätti.

Olisipa se aina näin helppoa!

Olin jo etukäteen hankkinut viiden portin 2.5G kytkimen, joten sain kortin kiinni siihen ja takapaneelissa oleva 2.5G merkkivalo syttyi (ne kaksi muuta ovat tietenkin 1G ja 100M varten). Myös Windows näytti linkkinopeuden olevan komeat 2500 megabittiä sekunnissa (Mbps).

Nopeus 2500 Mbps symmetrisenä - ainakin ensimmäiselle kytkimelle asti.

Windows näyttää, että kortti käyttää Realtekin piirejä.

Realtekin piirehin voi luottaa.

Entäs nyt - missä tätä nopeutta pääsisi hyödyntämään? Monella on kotona valokuidun päässä wifi-reititin, jossa on 2.5G portti. Siitä ei vielä ole paljon iloa, jos valokuidun nopeus on 1 gigabitti tai vähemmän.

Monissa NAS-asemissa on 2.5G liitäntä, sillä mekaaniset kiintolevyt täyttävät helposti 1 gigabitin verkon koko kaistan, jolloin verkosta tulee pullonkaula tiedostojen siirrolle. Tilanne vain pahenee, mikäli verkossa on samaan aikaan muutakin liikennettä. Jos koneissa on ssd-levyjä, jopa 2500 megabitin verkko menee tukkoon.

Siirtymä 2.5G-aikaan näyttää niin helpolta ja edulliselta, että taidan vaihtaa kaikkiin pöytäkoneisiin 2.5G-kortit ihan vain future-proof-mielessä.

Seuraava askel olisi 10G-nopeus, mutta silloin asiat menevät vaikeiksi. Kortit maksavat moninkertaisesti, kytkimet vielä enemmän. Se taso saa jäädä vielä odottamaan.

SSD-levy ei ole ikuinen

Moni vaihtoi mekaaniset kiintolevyt SSD-levyihin ja uskoi, että niissä data säilyy ikuisesti, koska liikkuvia osia tai magneettikenttiä ei ole. Valitettavasti myöskään SSD ei ole ikuinen.

Kopioin tiedostoja SSD-levyltä mekaaniselle levylle kun kopiointi pysähtyi virheilmoitukseen:

Pelätty lukuvirhe.

Kopioinnissa tapahtuva lukuvirhe ilmoittaa selvästi itsestään, mutta ohjelman käytössä tapahtuva lukuvirhe ei välttämättä niin tee. Windowsin Taphtumienvalvonta (Event viewer) tallentaa lukuvirheen koodilla 7, mutta niitä pitää osata hakea.

Tapahtumienvalvonta kirjaa virheet koodilla 7.

Jostain syystä Windows ei ilmoita käyttäjälle suoraan lukuvirheestä. Työpöydälle pitäisi tulla isolla punainen ilmoitus, että tiedoston lukeminen on epäonnistunut ja että levyn muutkin tiedostot voivat olla vaarassa.

Valitettavasti myöskään Windowsin oma levyntarkistus ei kerro mitään asiasta, koska se tarkistaa vain kirjanpidon loogisen oikeellisuuden. 

Windowsin mielestä levy on ihan kunnossa.

Näytä tiedot avaa Tapahtumienvalvonnan ja näyttää pitkän listan chkdsk-ajosta, joka luettelee vain kirjanpitoon tehdyt tarkistukset. Vika ei ole niissä vaan levyn pinnassa (SSD:n tapauksessa muistipiireissä).

Samsungin SSD-levyjä käyttävän kannattaa asentaa valmistajan oma Magician-ohjelma. Siinä on monenlaisia työkaluja levyn kunnon ja suorituskyvyn seurantaan. Diagnostic Scan -tarkituksen nopea versio meni virheittä läpi, mutta 1-3 tuntia teratavua kohti kestävä Full Scan löysi punaisen täplän.

Punainen täplä kertoo vika-alueesta.

Tarkistuksen jälkeen ohjelma tarjosi Recovery-toimintoa, mutta jostain syystä se ei saanut yhteyttä levyyn ja oli siis hyödytön.

Normaalisti tässä vaiheessa olisi aika kaivaa esiin varmuuskopiot (SSD ei tee varmuuskopioista tarpeettomia!). Omassa tapauksessani kyse oli vain testikoneesta, eikä yhden 127 megatavun tiedoston menettäminen ollut mikään ongelma.

Vain 8 teratavua kirjoitettu.

Testikoneen Samsung 870 EVO 1 TB on halpislevy, jolta ei voi odottaakaan suurta kestävyyttä tai huippunopeutta. Silti vikaantuminen jo kahdeksan teratavun kirjoittamisen jälkeen on yllättävää, määrän pitäisi olla ainakin kymmenkertainen. 

Toisaalta levy oli lähes täynnä ja Over Provisioning oli nolla prosenttia. SSD-levyä ei koskaan saisi päästää liian täyteen, jotta elektroniikalla on tilaa siirrellä tiedostoja muistisolusta toiseen niiden tasaisen kulumisen varmistamiseksi. 

Magician-ohjelmassa on myös SMART-tietojen näyttö. Se on vanha standardi, jolla levy pystyy kertomaan teknisiä tietojaan diagnostiikkaohjelmalle.

SMART-tiedot.

Kuten listasta näkyy, Uncorrectable Error Count näyttää punaista, samoin ECC Error Rate. Tätä levyä ei kannata enää käyttää mihinkään tärkeään, koska virheitä voi tulla lisää.

Mitä tästä kannattaa muistaa?

• Pidä varmuuskopiointi ajan tasalla myös SSD-levyillä
• Huolehdi, että SSD-levyllä säilyy vähintään 25 % tyhjää tilaa
• Aja diagnostiikkaohjelman oma Full Scan säännöllisesti
• Vilkuile myös Windowsin Tapahtumienvalvontaa ja suodata mahdolliset 7-virheet näkyville

PIN-koodi myös kameraan, mutta miksi?

Ikään kuin pin-koodeja ja salasanoja ei vielä olisi tarpeeksi, nyt myös kamerani alkoi vaatia sellaista. Kun Canon R6m2 -kamerani mobiilisovellus ilmoitti uudesta firmware-versiosta, valitsin tietenkin päivityksen.

Uusi firmware-versio saatavilla.

Yllätyin, kun päivityksen jälkeen kamera alkoi vaatia pin-koodia. Vaikka näyttö puhuu salasanasta, paneelissa oli vain numeroita, joten kyse on pikemminkin pin-koodista.

Aseta salasana ennen kameran käyttämistä.

Pin-koodi kamerassa herättää kysymyksiä. Ensinnäkin koodi oli pakko asettaa, näytössä ei ollut ohituspainiketta. Nelinumeroinen koodi ei kelvannut, piti olla pidempi. Miksi koodi on pakko valita? Onneksi pin-koodin kyselyn voi poistaa käytöstä, mutta miksi se silti pitää asettaa?

Ammattikameroissa koodi voisi olla tarpeen, jos kuvaajat pelkäävät kollegan ottavan vahingossa laitteen, johon on saanut tehtyä itselle mieluisat asetukset. R6m2 on kuitenkin prosumer-malli, tarkoitettu vakavalle (ei hymyilevälle) harrastajalle. Pin-koodi suojaa kameraa, jos se varastetaan, mutta kuinka haluttuja järjestelmäkamerat nykyään ovat kun valtaosa kuvaa puhelimellaan? Usein nokalla oleva objektiivi on runkoa arvokkaampi, eikä pin-koodi estä sen irrottamista.

Pin-koodi voi luoda vaikutelman, että se suojaa kamerassa olevat kuvat. Ainakaan nykyisellään ei suojaa, koska kuvat tallennetaan tavallisina tiedostoina eikä pin-koodi estä kortin poistamista kamerasta ja kuvien siirtoa tietokoneelle kortinlukijan kautta.

Pin-koodin voi myös ohittaa antamalla riittävän monta kertaa väärän koodin, minkä jälkeen pääsee palauttamaan tehdasasetukset ja kamera on kuin uusi. 

Jpeg-kuvia ei voi suojata standardia rikkomatta, mutta ehkä jatkossa raw-kuvien formaattiin tulee mahdollisuus suojata ne pin-koodilla. Voisiko tämä liittyä jotenkin kuvien aitouden ja muuttumattomuuden varmistamiseen?

Itselleni on arvoitus, miksi Canon on päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Erään tiedon mukaan kyse olisi EU:n digilaitteisiin liittyvästä sääntelystä. 

Jos saan asiasta lisätietoja, päivitän tätä kirjoitusta. Juuri nyt pin-koodi tuottaa enemmän hämmennystä kuin hyötyä.