Huawei BE7 wifi-reititin on halpa ja monipuolinen, mutta puutteitakin on

Kodin wifi-reititintä etsivälle on tarjolla lukuisia hyviä vaihtoehtoja. Useinkaan ei kannata tyytyä operaattorin valokuidun mukana toimitettavaan vakiomalliin, paitsi jos operaattori vastaa sitten myös etähallinnalla reitittimen päivityksistä ja muista asetuksista.

Verkkokauppa.comista tarttui mukaan heräteostoksena Huawei BE7, joka tarjoaa 69 euron hinnalla paljon reititintä: siinä on 2,5 G Ethernet-portti runkoverkkoa varten, uusin Wifi 7 -standardi ja näppärä mobiili hallintasovellus. Eikä laite näytäkään hullummalta.

Keskellä Huawei BE7, kuin Lumikki pimeässä metsässä.

Halvan hinnan huomaa, kun laitteen ottaa käteen. Se on ohutta muovia eikä paina juuri mitään, kuin tyhjäksi syötyä margariinirasiaa pitelisi. Edes virtakytkintä ei ole.

Takaseinästä löytyy WPS-painike ja neljä Ethernet-porttia. Vasemmanpuoleisessa on hädin tuskin erottuva teksti 2.5G. Ohjeen mukaan seinästä tulevan johdon voi kytkeä mihin tahansa näistä neljästä portista. En silti luottaisi automatiikkaan, vaan käyttäisin varmuuden vuoksi merkittyä porttia, jotta en tule vahingossa ohittaneeksi palomuuria.

Takaseinän neljä Ethernet-porttia.

Selaimella käytettävä hallintaohjelma on varsin selkeä. Kirjautumiseen tarvitaan pelkkä salasana, ei käyttäjätunnusta. Hyvä oivallus. Miksi tunnusta kysytään muuallakaan, eihän purkilla yleensä ole kuin yksi ylläpitäjä ja hänellä kaikki oikeudet? 5 ja 2,4 GHz verkot on oletusarvona yhdistetty, mutta ne voi määritellä myös erikseen. Reitittimen saa buuttaamaan itsensä säännöllisesti, päivittämään itsensä automaattisesti ja esimerkiksi sammuttamaan viikonloppujen ajaksi. Mesh-tuki valmistajan muihin laitteisiin löytyy myös, joten verkon peittoa voi kasvattaa hyvinkin laajalle. Hieman epätyypillisesti sisäverkon osoiteavaruus on 192.168.3.x. Tieto on merkitty selkeästi laitteen pohjaan.

Palomuuri on yksinkertainen, siinä ei ole mitään asetuksia eikä lokia. Erikseen mainitaan vain suojaus väsytyshyökkäyksiltä (salasanan arvaaminen brute-force). Ikävä kyllä vierasverkko on todellakin tarkoitettu vain vieraille - siinä on pakollinen ajastin, mutta ei juuri muita säätöjä.

Laitteen paras puoli on sen mobiilisovellus Huawei AI Life. Se näyttää havainnollisesti kytkeytyneet laitteet ja niiden siirtonopeudet.

Yhdistetyt laitteet.

Laitteista nähdään hetkellinen siirtonopeus, mutta harmi kyllä ei kumulatiivista siirtomäärää. Se auttaisi seuraamaan laitteiden salattua elämää ja voisi kertoa, mikäli jokin kodin laite on kaapattu DDos-hyökkäykseen.

Sonos-älykaiuttimen datasiirto 328,8/0,9 kbps.

Hallinta-asetuksista voi mm. alentaa lähetystehoa, ottaa WPS:n käyttöön ja hallita automaattista sammutusta. 

Wifin hallinta-asetukset.

Erityisenä bonuksena on verkon kuuluvuuden optimointi. 

Kuuluvuuden optimointi ja hallinta-asetukset.

Kentän voimakkuutta voi käydä mittaamassa eri puolilla taloa. 

Kuuluvuuden näyttö graafisesti.

Kuvan talo on valmis malli, mutta ohjelmassa on sisäänrakennettu editori, jolla seiniä voi siirrellä sekä huoneita lisätä ja poistaa - kuin sisustusohjelmalla ikään.

Oman pohjapiirroksen tekeminen vaatii vähän vaivaa.

Kun piirros on valmis, puhelimella käydään mittaamassa kenttävoimakkuus eri huoneissa ja niiden perusteella ohjelma sitten piirtää kuuluvuuskartan, joka auttaa purkin optimaalisessa sijoittelussa.

Kentän mittaaminen.

Kokeilussa Wifi7 ylsi mainioihin siirtonopeuksiin. Kodeissa 2,5 G valokuidut ovat vielä harvinaisia, mutta sellaisen omistajalle purkki on mitä mainioin. Yleensä vastaavista laitteista saa maksaa moninkertaisen hinnan.

Ellei Huawein nimi pelota, tästä saa edullisesti helppokäyttöisen wifi-reitittimen moneen käyttöön.

Suojaa digitaalinen jäämistösi salasanalla

Henkilökohtainen elämä pyörii yhä enemmän tietotekniikan varassa. Silloin myös digitaalisia jälkiä ja dokumentteja jää yhä enemmän. Osa niistä halutaan jättää jälkipolville, osa pimittää ikuisesti. Lisäksi on muitakin salaisuuksia, joita työ- tai vapaa-ajan ulkopuolella ei haluta muiden silmille.

Toimistosovelluksissa, kuten Excel ja Word, on mahdollisuus tallentaa tiedostot salasanasuojattuina. Tiedosto kerrallaan tehtynä se on kuitenkin työlästä, etenkin jos salasanaa halutaan vaihtaa. Lisäksi voi olla valokuvia, ääntä ja multimediaa, jonka tiedostomuodossa ei ole valmista salausta. 

Miten siis salata tiedostoja helposti niin, että ne ovat vain omassa tai haluttujen henkilöiden käytössä?

Windowsissa on sisäänrakennettu zip-pakkaus, jonka pystyi aiemmin suojaamaan salasanalla. Ehkä salaus oli murrettavissa, mutta joka tapauksessa Microsoft poisti salausominaisuuden. 

Kiinnostavaa kyllä, aiemmin salasanasuojattuja paketteja pystyi purkamaan uudemmillakin Windowseilla, mutta uusien tekeminen ei enää onnistunut. En tiedä, onko tämä toiminto vielä voimassa. Varmuuden vuoksi pitää etsiä apua muualta. 

7-Zip on pakkausohjelmista suositeltavin. Sen kotisivu on https://www.7-zip.org/. Asennuksen jälkeen tiedostoja voi pakata salasanasuojattuina suoraan pikavalikosta. Ohjelman oma tiedostohallinta (File Manager) on jossain määrin kömpelö ja näyttää vanhahtavalta. Kokenut käyttäjä voi automatisoida rutiineja komentoriviä hyödyntämällä.

7Zip File Manager

Salausmenetelmänä on 256-bittinen AES, joka on varmasti turvallinen. Salasana määritellään tiedostoa pakettiin lisättäessä:

Tiedoston salausasetukset.

Sitten tulee kuitenkin ikäviä yllätyksiä.

• Oletusarvona tiedostonimiä ei salata, jolloin paketissa olevat nimet näkyvät ja voivat paljastaa jo liikaa. Kannattaa siis rastittaa Encrypt file names. Ellei tiedostonimiä ole salattu, ne näkyvät Windowsin omalla avaustoiminnolla, vaikkei 7-Zip-ohjelmaa olisi edes asennettu. 
• Salasanat ovat tiedostokohtaisia, eivät pakettikohtaisia. Jos pakettiin vedetään uusia tiedostoja tiedostohallinnasta, ne tallentuvat oletusarvona salaamatta.
• Onko tiedosto salattu vai ei näkyy ainoastaan + ja - merkeillä (kuva yllä, punainen kehys).

Ja tietenkin ongelmana on, että käsiteltävä tiedosto on purettava katsomista tai muokkaamista varten, minkä jälkeen se pitää pakata uudelleen ja on vaara, että pakkaamaton versio unohtuu levylle.

Macissä on valmis pakkaustoiminto, mutta siinäkään ei ole salasanasuojausta. 7-Zipillä pakatut ja salatut tiedostot se kyllä avaa, mutta uusia ei voi luoda. Ohjelmasta ei edes ole natiivia GUI-versiota, vain merkkipohjainen.

7-Zip ei selvästikään ole optimaalinen ratkaisu salaustarpeisiin. Sekä Onedrivessa että Dropboxissa on maksullisena lisätoimintona salattu holvi, jonka avaaminen vaatii vahvan tunnistamisen. Se toimii työelämässä, mutta ei ehkä henkilökohtaisessa käytössä - etenkään jos haluaa suojata jotain tiedostoja perikunnan uteliailta silmiltä.

Ratkaisu on VeraCrypt (veracrypt.io). Sillä luodaan tavallinen tiedosto (container) eli salasäiliö, joka ohjelmalla avattuna  (mount) muuttuukin levyasemaksi. Tiedostoja voidaan avata ja käsitellä suoraan salatun aseman sisällä. Käytön jälkeen asema suljetaan (unmount), jolloin se näkyy taas tavallisena (salattuna) tiedostona.

Varmuuden vuoksi salasäiliön voi perustaa pilvipalveluun, mutta jos asema on kovin iso, synkronointi hidastuu epäkäytännöllisen paljon, sillä ohjelmat eivät yleensä osaa synkronoida vain tiedoston muuttuneita kohtia.

VeraCryptissä on paljon muitakin toimintoja. Suojausta voi vahvistaa avaintiedostolla, salausalgoritmin voi itse valita lukuisista eri vaihtoehdoista, salasäiliö voidaan piilottaa ja koko levystä voidaan tehdä yksi iso salasäiliö. Ohjelma osaa hyödyntää prosessorin valmiita AES-käskyjä, mikä tekee salauksesta erittäin nopeaa. Säiliöitä voi olla useita eri tarpeita varten.

Tässä pitäisi olla ruutukuva ohjelman toiminnasta, mutta tietoturvasyistä ruutukuvia ei voi ottaa. Kuvat näkyvät vain harmaina alueina. Asennuksen yhteydessä voi sallia kuvien ottamisen, mutta sitä ei suositella, koska automaattiset ruudunkuvausohjelmat voivat kaapata näytöltä tietoja.

Oletusarvona ruutukuvat on estetty, ja sellaisena se kannattaa pitääkin.

Ainoa hankaluus on ohjelman asentamisessa, sillä ohjelma tarvitsee matalan tason pääsyn tiedostoihin ja ajurin sitä varten. Tietokone pitää yleensä käynnistää uudelleen asennuksen jälkeen. Macissä asennus osoittautui niin monivaiheiseksi, että jätin sen kesken. Ennen VeraCryptiä pitää asentaa macFUSE, joka vaatii järjestelmäoikeuksia ja koneen uudelleenkäynnistystä. 

Mac-asennus on tavallistakin työläämpi.

Nörttimäisenä yksityiskohtana sekä 7-Zpissä että VeraCryptissä on sisäinen nopeustesti, jolla voi vertailla koneiden nopeuksia. VeraCryptin tapauksessa se havainnollistaa myös eri salaus- ja tiivistefunktioiden suoritusaikojen eroa.

18 teratavun levyasema

Vaikka nopeat ssd-levyt ovat vieneet huomion, perinteisten mekaanisten kiintolevyjen kehitys on jatkunut nopeana. Suurten tietomäärien tallentamisessa ne ovat edelleen ylivoimaisia, kunhan muistaa huolehtia varmuuskopioinnista.

Levyjen kapasiteetti on kasvanut hämmästyttävän suureksi. Hankin 18 teratavun (siis 18 000 gigatavua!) levyn, ja sen ansiosta kämmenelle mahtuu käsittämätön määrä tietoa. 

18 teratavua kämmenellä, vau.

Kaikki on tietenkin suhteellista. Aikoinaan jo yhden gigatavun kiintolevy tuntui isolta, samoin myöhemmin teratavu. Exatavuun tuskin päästään, sillä magneettisen tallennuksen fysikaaliset rajat alkavat tulla vastaan.

Suurin Verkkokauppa.comin sivulta löytyvä asema on 30 teratavua, joten 18 teran versio on vasta keskikokoa.

Mitä isompi asema, sitä enemmän hintaa.

Kiinnostavasti teratavun hinta on lähes vakio kapasiteetista riippumatta, noin 25 euroa teratavulta. Itse asiassa halvimmat teratavut ovat malliston yläpäässä.

Kaikkein kallein on kahden teran mekaaninen asema, joissa tarjonta alkaa jo hiipua. Siinä kokoluokassa ssd-levyt ovat kilpailukykyinen vaihtoehto.

Teratavun hinta on lähes vakio.

Usein kuvitellaan, että mitä isompi levy, sitä alttiimpi se on hajoamaan, koska bitit ovat tiheämmässä. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, sillä valmistajien ilmoittamat arviot käyttöiälle ovat samat koosta riippumatta. Arjen havainnot ovat linjassa lupausten kanssa. 

Kaikissa asemissa on huonompia valmistuseriä ja ilmeisesti jotkin mallit ovat alttiimpia hajoamaan kuin toiset, mutta ongelmat eivät korreloi aseman koon kanssa. Jostain syystä levyt hajoavat usein heti takuuajan umpeuduttua, mutta osa kestää lähes loputtomiin. Itselläni vanhin jatkuvasti pyörivä asema on noin 20 vuotta vanha.

Miksi sitten ostaa pienempiä asemia, jos isommissa levytilan saa halvammalla? Ainakin pienemmät asemat ovat hiljaisempia ja käyvät viileämpinä. Niissä kierrosluku on yleensä alempi 5400, mikä saa ainakin omat WD:n 6 ja 8 teran asemat käymään kuin kuiskaus. Isommissa asemissa nopeus on yleensä 7200 kierrosta minuutissa. Ne ovat äänekkäämpiä ja kuumenevat nopeammin käytössä. Exos 18 pitää lievää kolinaa, joka tuli tutuksi vanhoissa asemissa kauan sitten. 

Todella isot asemat voivat tuottaa ongelmia vanhemmissa koneissa, joiden BIOS tukee vain kahden tai neljän teran asemia. Uusissa koneissa ongelmia ei pitäisi olla, tämäkin 18 teran asema meni nikottelematta pöytäkoneeseen ja lukemia kelpaa ihastella.

17 vai 18 teraa?

Isoilla asemilla kakkosen potenssien vaikutus alkaa jo tuntua. Vaikka asema myydään 18 teralla, kyse on 18 000 000 000 000 tavusta, mikä on tarkkaan laskien 16,37 teratavua. IEC:n suositusten mukaan oikeaoppiset ilmaisut olisivat 16,4 TiB ja 18 TB.

Tähän mahtuu vaikka mitä!

NAS-asema näyttää koon aitoina teratavuina (TiB), jolloin lukema on 16,4. 

"Vain" 16,4 teratavua.

Runsaat 16 teratavua on aivan valtava määrä tilaa. Esimerkiksi HD-elokuvia (5 gigatavua) levylle mahtuisi 3200 kappaletta.

Verrattuna 5400 RPM:n levyihin 18 teran Exos on paitsi iso, myös tuntuvasti nopeampi. Testiohjelmalla se sai lukutilassa siirtonopeuden 265 megatavua sekunnissa (225), latenssi 11,9 ms (15,4) ja 201 IOPS (150). Suluissa WD:n 8 teratavun levyn vastaavat arvot. 

Suurin ero tuli kirjoituksessa, missä testiohjelma näytti 3200 IOPS (596) ja latenssiksi 300 us (1,6 ms). Nopeampi levy vaatii parempaa ilmanvaihtoa ja se kuuluu myös äänessä.

Muistatko vielä ajan, jolloin levytilan loppuminen oli oikea tietoturvahuoli? Kone saattoi kaatua ja työtilassa ollut aineisto menetettiin. 

En minäkään enää, en ainakaan tämän levyn jälkeen.

Salasana ja käyttäjätunnus - tarvitaanko tosiaan molemmat?

"Käyttäjätunnus ja salasana" on tietotekniikan peruspilari. Ne tarvitaan aina, ihan kaikissa palveluissa. Mutta onko todella niin?

Käytin ennen VPN-ohjelmaa, jossa yhteys piti avata kirjoittamalla läppärissä käyttäjätunnus ja salasana. Olikin suuri helpotus vaihtaa Wireguardiin, jossa kumpaakaan ei tarvita. Yhteys avautuu suoraan painikkeesta, aikaa kuluu ehkä noin sekunti. Juuri näin tietotekniikan pitäisi aina toimia!

Tunnuksia ei tarvita, koska lähtökohtana on läppärin oma turvallisuus. Läppärin oman tunnistautumisen pitää olla riittävän vahva ja turvallinen, jotta kukaan ulkopuolinen ei pääse sitä käyttämään. Varkauksien varalta levyn pitää olla salakirjoitettu Bitlockerilla tai Filevaultilla.

Jos käyttäjä on jo kirjautunut omalle läppärilleen, hänen täytyy olla oikea henkilö. Miksi siis VPN-yhteyden pitäisi vaatia uutta tunnistautumista?

VPN tunnistaa käyttäjän yksityisellä ja julkisella avaimella, jotka luodaan kun käyttäjälle annetaan oikeus VPN:n käyttöön. Nämä tiedostot ovat läppärin levyllä ja riittävät kertomaan, kuka käyttäjä on pyrkimässä sisään verkkoon.

Äskettäin tuli vastaan toinenkin idea: kirjaudutaan nettipalveluun pelkällä salasanalla. Ihan totta, mihin tarvitaan käyttäjätunnusta? Jos kirjautumisikkunassa olisi vain yksi kenttä, palvelu näkee jo salasanasta kuka on pyrkimässä sisään. Käyttäjätunnus on pohjimmiltaan turha. 

Tämä tietenkin edellyttää, että jokaisella käyttäjällä on yksilöllinen salasana, josta hänet voidaan tunnistaa. Nykyisillä turvaohjeilla sen ei pitäisi olla ongelma. Salasanoista on joka tapauksessa tehtävä niin pitkiä ja monimutkaisia, ettei päällekkäisyyksiä tule. Varmuuden vuoksi palvelun pitäisi aina käyttäjää luotaessa tai salasanaa vaihdettaessa tarkistaa, ettei salasana ole jo käytössä.

Yksi paha ongelma tässä ideassa kuitenkin on. Jos käyttäjä unohtaa salasanansa, millä hänet voidaan yksilöidä salasanan vaihtoa varten? Mistä tiedetään, kuka käyttäjä on salasanansa unohtanut? Vähintäänkin palvelun pitäisi tallentaa jokaisesta käyttäjästä puhelinnumero tai vastaava yksilöivä tieto, jolloin koko idea vesittyy.

Ongelmana olisi myös salasanojen arvailu. Olisi vaikea estää, ettei kukaan valitse heikkoa salasanaa, jolloin niitä kokeilemalla pääsisi satunnaisen käyttäjän tilille.

Ideaalissa maailmassa pelkkä salasana riittäisi, mutta me huolimattomat käyttäjät teemme myös käyttäjätunnuksen pakolliseksi.

Siitä huolimatta olemme liian kiinni vanhassa käyttäjätunnus+salasana -ajattelussa.

Pelkkä salasana riittää reitittimeen kirjautumiseen.

Huawein BE7 wifi-reitittimessä ei ole käyttäjätunnusta lainkaan. Miksi pitäisi olla? Reitittimen ylläpitäjällä on yksi tunnus, eikä tunnuksen nimellä ole merkitystä. Pelkkä salasana riittää pääsyyn, koska se edellyttää ensin pääsyä sisäverkkoon tai fyysisesti reitittimen Ethernet-porttiin.

Muokattu 4.11.2025

Köyhän miehen KVM

Kun koneita on useampia, niiden näyttö, näppäimistö ja hiiri pitäisi saada jaettua. KVM-kytkin (Keyboard, Video, Mouse) vaihtaa koneesta toiseen, mutta on kallis. Nykyään pelkkä mekaaninen vaihto ei enää riitä, kuten vielä VGA- ja DVI-aikaan, vaan tarvitaan elektroniikkaa. Asiaa mutkistavat myös näyttötekniikat, jotka vaihtelevat koneesta toiseen (Hdmi, DP, USB-C plus vanhat tekniikat).

Yksinkertainen ratkaisu on manuaalinen USB-kytkin, johon tulee usb-piuha kahdesta koneesta ja etuseinässä on liitäntä neljälle usb-laitteelle. Kävin hakemassa Verkkokauppa.comista sekä kahden että neljän laitteen versiot. Hinta ei päätä huimannut: Aten US 224 maksaa 24 euroa ja neljän laitteen malli  US424 40 euroa. 

Vaihtopainikkeessa on pitkä johto, jotta se ylettyy työpöydälle.

Luulin ensin saaneeni vahingossa kaksi samaa, koska pakkaukset ovat identtiset. Toisessa oli kuitenkin neljä usb-piuhaa ja toisessa kaksi, kuten pitikin. 

Laitteessa on pienen johdon päässä painike, joka vaihtaa käytössä olevaa laitetta. Päällä on kaksi merkkivaloa kertomassa, kumpi liitäntä on käytössä. Harmi kyllä neljän usbin malli on ihan samanlainen: siinäkin on vain kaksi lediä, kaksi ensimmäistä laitetta näkyy vihreällä valolla ja kaksi viimeistä punaisella. Tässä on säästetty väärässä paikassa.

Tärkeintä kuitenkin on, että vaihtaja tekee minkä lupaa. Kun nappia painaa, usb-liitännät vaihtuvat koneesta toiseen, ja mukana seuraavat hiiri ja näppäimistö. Keskellä on vielä lisävirran syöttömahdollisuus, mutta kun liitäntä on vain USB 2-tasoa, mitään vaativia laitteita ei kuitenkaan kannata käyttää.

Mutta entäs se video? Kuten kirjoitin, tämä on köyhän miehen ratkaisu. Tarvitaan monitori, jossa on mahdollisuus vaihtaa kahden tai neljän eri sisääntulon välillä. Kuva pitää siten vaihtaa erikseen, mikä varsinkin neljän laitteen mallissa on työlästä. Itse päädyin kirjoittamaan paperille, mihin koneeseen ledit viittaavat ja mikä videosisääntulo kulloinkin pitää valita. 

Videolähde on vaihdettava erikseen, mikä on työlästä.

Jos näytössä ei ole riittävästi tulolinjoja, voi hdmi-linjoja niputtaa yhteen Procasterin 2-tulon kytkimellä tai vähän kalliimmalla Deltacon kolmen tulon vaihtajalla.

Hintaansa nähden helppo ja toimiva ratkaisu. Fiinimpi vaihtoehto on esim. Aten 4-porttinen USB/DisplayPort-vaihtaja 620 euron hinnalla. 

Edullinen 2,5 Gigabitin verkkokortti

Viime aikoina hyllyyni ja työpöydälle on kertynyt kiinnostavia tuotteita, joiden jonoa yritän nyt purkaa. Nämä eivät ole testejä eivätkä tuotearvioita, vaan yksinkertaisesti havaintoja laitteista, jotka olen itse kokenut hyödyllisiksi.

Yksi projekteistani on päivittää toimiston pieni verkko 2,5 gigabittiin. Ensimmäinen hankinta on verkkokortti. TP-Linkin kortti TX201 maksoi Verkkokauppa.comissa vain 29,99 euroa (outo hinta, muuten), joten kävin hakemassa sen. 

Helppo ja simppeli, sehän toimi heti.

Aina ilahduttaa, kun käyttöönotto sujuu helposti ja kaikki toimii. TX201 kuuluu tähän kategoriaan. Pistin kortin väylään, käynnistin koneen ja... mitään ei tapahtunut. Lopulta tuli sininen kaatumisruutu.

Se oli oma vika. Olisi tietenkin ensin pitänyt disabloida emolevyllä valmiina oleva yhden gigabitin verkkoliitäntä. Sen tehtyäni käynnistin Windows 11:n uudelleen ja kaikki toimi heti. Paketissa oli mukana 8 senttimetrin cd-rom (vieläkö joku muistaa niitä?) ajureita varten, mutta sen käyttö olisi vaatinut kelkallisen lukuaseman ja niitä on enää lähinnä museoissa. Onneksi levyä ei tarvittu, kaikki toimi heti ja mahdolliset ajurit latautuivat automaattisesti. Mitään ei näkynyt ulospäin.

Pieni ja nätti.

Olisipa se aina näin helppoa!

Olin jo etukäteen hankkinut viiden portin 2.5G kytkimen, joten sain kortin kiinni siihen ja takapaneelissa oleva 2.5G merkkivalo syttyi (ne kaksi muuta ovat tietenkin 1G ja 100M varten). Myös Windows näytti linkkinopeuden olevan komeat 2500 megabittiä sekunnissa (Mbps).

Nopeus 2500 Mbps symmetrisenä - ainakin ensimmäiselle kytkimelle asti.

Windows näyttää, että kortti käyttää Realtekin piirejä.

Realtekin piirehin voi luottaa.

Entäs nyt - missä tätä nopeutta pääsisi hyödyntämään? Monella on kotona valokuidun päässä wifi-reititin, jossa on 2.5G portti. Siitä ei vielä ole paljon iloa, jos valokuidun nopeus on 1 gigabitti tai vähemmän.

Monissa NAS-asemissa on 2.5G liitäntä, sillä mekaaniset kiintolevyt täyttävät helposti 1 gigabitin verkon koko kaistan, jolloin verkosta tulee pullonkaula tiedostojen siirrolle. Tilanne vain pahenee, mikäli verkossa on samaan aikaan muutakin liikennettä. Jos koneissa on ssd-levyjä, jopa 2500 megabitin verkko menee tukkoon.

Siirtymä 2.5G-aikaan näyttää niin helpolta ja edulliselta, että taidan vaihtaa kaikkiin pöytäkoneisiin 2.5G-kortit ihan vain future-proof-mielessä.

Seuraava askel olisi 10G-nopeus, mutta silloin asiat menevät vaikeiksi. Kortit maksavat moninkertaisesti, kytkimet vielä enemmän. Se taso saa jäädä vielä odottamaan.

SSD-levy ei ole ikuinen

Moni vaihtoi mekaaniset kiintolevyt SSD-levyihin ja uskoi, että niissä data säilyy ikuisesti, koska liikkuvia osia tai magneettikenttiä ei ole. Valitettavasti myöskään SSD ei ole ikuinen.

Kopioin tiedostoja SSD-levyltä mekaaniselle levylle kun kopiointi pysähtyi virheilmoitukseen:

Pelätty lukuvirhe.

Kopioinnissa tapahtuva lukuvirhe ilmoittaa selvästi itsestään, mutta ohjelman käytössä tapahtuva lukuvirhe ei välttämättä niin tee. Windowsin Taphtumienvalvonta (Event viewer) tallentaa lukuvirheen koodilla 7, mutta niitä pitää osata hakea.

Tapahtumienvalvonta kirjaa virheet koodilla 7.

Jostain syystä Windows ei ilmoita käyttäjälle suoraan lukuvirheestä. Työpöydälle pitäisi tulla isolla punainen ilmoitus, että tiedoston lukeminen on epäonnistunut ja että levyn muutkin tiedostot voivat olla vaarassa.

Valitettavasti myöskään Windowsin oma levyntarkistus ei kerro mitään asiasta, koska se tarkistaa vain kirjanpidon loogisen oikeellisuuden. 

Windowsin mielestä levy on ihan kunnossa.

Näytä tiedot avaa Tapahtumienvalvonnan ja näyttää pitkän listan chkdsk-ajosta, joka luettelee vain kirjanpitoon tehdyt tarkistukset. Vika ei ole niissä vaan levyn pinnassa (SSD:n tapauksessa muistipiireissä).

Samsungin SSD-levyjä käyttävän kannattaa asentaa valmistajan oma Magician-ohjelma. Siinä on monenlaisia työkaluja levyn kunnon ja suorituskyvyn seurantaan. Diagnostic Scan -tarkituksen nopea versio meni virheittä läpi, mutta 1-3 tuntia teratavua kohti kestävä Full Scan löysi punaisen täplän.

Punainen täplä kertoo vika-alueesta.

Tarkistuksen jälkeen ohjelma tarjosi Recovery-toimintoa, mutta jostain syystä se ei saanut yhteyttä levyyn ja oli siis hyödytön.

Normaalisti tässä vaiheessa olisi aika kaivaa esiin varmuuskopiot (SSD ei tee varmuuskopioista tarpeettomia!). Omassa tapauksessani kyse oli vain testikoneesta, eikä yhden 127 megatavun tiedoston menettäminen ollut mikään ongelma.

Vain 8 teratavua kirjoitettu.

Testikoneen Samsung 870 EVO 1 TB on halpislevy, jolta ei voi odottaakaan suurta kestävyyttä tai huippunopeutta. Silti vikaantuminen jo kahdeksan teratavun kirjoittamisen jälkeen on yllättävää, määrän pitäisi olla ainakin kymmenkertainen. 

Toisaalta levy oli lähes täynnä ja Over Provisioning oli nolla prosenttia. SSD-levyä ei koskaan saisi päästää liian täyteen, jotta elektroniikalla on tilaa siirrellä tiedostoja muistisolusta toiseen niiden tasaisen kulumisen varmistamiseksi. 

Magician-ohjelmassa on myös SMART-tietojen näyttö. Se on vanha standardi, jolla levy pystyy kertomaan teknisiä tietojaan diagnostiikkaohjelmalle.

SMART-tiedot.

Kuten listasta näkyy, Uncorrectable Error Count näyttää punaista, samoin ECC Error Rate. Tätä levyä ei kannata enää käyttää mihinkään tärkeään, koska virheitä voi tulla lisää.

Mitä tästä kannattaa muistaa?

• Pidä varmuuskopiointi ajan tasalla myös SSD-levyillä
• Huolehdi, että SSD-levyllä säilyy vähintään 25 % tyhjää tilaa
• Aja diagnostiikkaohjelman oma Full Scan säännöllisesti
• Vilkuile myös Windowsin Tapahtumienvalvontaa ja suodata mahdolliset 7-virheet näkyville

PIN-koodi myös kameraan, mutta miksi?

Ikään kuin pin-koodeja ja salasanoja ei vielä olisi tarpeeksi, nyt myös kamerani alkoi vaatia sellaista. Kun Canon R6m2 -kamerani mobiilisovellus ilmoitti uudesta firmware-versiosta, valitsin tietenkin päivityksen.

Uusi firmware-versio saatavilla.

Yllätyin, kun päivityksen jälkeen kamera alkoi vaatia pin-koodia. Vaikka näyttö puhuu salasanasta, paneelissa oli vain numeroita, joten kyse on pikemminkin pin-koodista.

Aseta salasana ennen kameran käyttämistä.

Pin-koodi kamerassa herättää kysymyksiä. Ensinnäkin koodi oli pakko asettaa, näytössä ei ollut ohituspainiketta. Nelinumeroinen koodi ei kelvannut, piti olla pidempi. Miksi koodi on pakko valita? Onneksi pin-koodin kyselyn voi poistaa käytöstä, mutta miksi se silti pitää asettaa?

Ammattikameroissa koodi voisi olla tarpeen, jos kuvaajat pelkäävät kollegan ottavan vahingossa laitteen, johon on saanut tehtyä itselle mieluisat asetukset. R6m2 on kuitenkin prosumer-malli, tarkoitettu vakavalle (ei hymyilevälle) harrastajalle. Pin-koodi suojaa kameraa, jos se varastetaan, mutta kuinka haluttuja järjestelmäkamerat nykyään ovat kun valtaosa kuvaa puhelimellaan? Usein nokalla oleva objektiivi on runkoa arvokkaampi, eikä pin-koodi estä sen irrottamista.

Pin-koodi voi luoda vaikutelman, että se suojaa kamerassa olevat kuvat. Ainakaan nykyisellään ei suojaa, koska kuvat tallennetaan tavallisina tiedostoina eikä pin-koodi estä kortin poistamista kamerasta ja kuvien siirtoa tietokoneelle kortinlukijan kautta.

Pin-koodin voi myös ohittaa antamalla riittävän monta kertaa väärän koodin, minkä jälkeen pääsee palauttamaan tehdasasetukset ja kamera on kuin uusi. 

Jpeg-kuvia ei voi suojata standardia rikkomatta, mutta ehkä jatkossa raw-kuvien formaattiin tulee mahdollisuus suojata ne pin-koodilla. Voisiko tämä liittyä jotenkin kuvien aitouden ja muuttumattomuuden varmistamiseen?

Itselleni on arvoitus, miksi Canon on päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Erään tiedon mukaan kyse olisi EU:n digilaitteisiin liittyvästä sääntelystä. 

Jos saan asiasta lisätietoja, päivitän tätä kirjoitusta. Juuri nyt pin-koodi tuottaa enemmän hämmennystä kuin hyötyä.

Canon Camera Connect ja GPS-sijaintitiedot

GPS-paikannuksen puuttuminen Canon R6m2:sta harmittaa. Aikoinaan hankin salamakenkään kytkettävän GP-E2-lisälaitteen, joka on hoitanut homman hyvin. Sen valmistus on kuitenkin lopetettu ja se vaatii oman sormipariston (tai akun), joka kestää matkalla päivän tai pari. Latauksesta on oma vaivansa. GP-E2 tallentaa myös kuvauksen kompassisuunnan, mutta tieto on hyvin epätarkka. 

Nykyisin ajatellaan, että sijaintitieto tulee älypuhelimesta, eikä erillistä GPS-laitetta tarvita. Canonilla on Camera Connect -sovellus, jossa yhtenä toimintona (vasemmalla alhaalla) on paikkatietojen lähetys kameraan. Tässä ohjelmassa saisi olla myös IPTC-kenttien määritys, mutta kun ei ole. 

Canon Camera Connect päävalikko.

Viimeksi tekemälläni ulkomaanmatkalla kävi nolo vahinko, kun huomasin unohtaneeni GP-E2:n kotiin. Oli pakko totutella käyttämään älypuhelimen apua. Camera Connect toimii, mutta sen dokumentaatio on niukkaa. 

Kameran tietoliikennevalikosta haetaan kohta GPS device settings ja sen jälkeen Smartphone. Sitä ennen puhelin ja kamera pitää parittaa, mikä ei aina olekaan ihan läpihuutojuttu. GP-E2:ssa voi valita sijaintitiedon päivitysvälin, mutta ohjelmasta en tätä löytänyt. Parempi harvakin väli kuin ei sijaintia ollenkaan.

GPS-laitteeksi Smartphone.

Camera Connect -ohjelmassa Location information -sivu näyttää jostain syystä mustan taustan, vaikka aloitusvalikko on valkoinen. Olisi myös loogista, että koordinaatit näkyisivät tällä sivulla, eikä vain teksti "Location Information: Cant be used."). Canonin kamerat ovat hyviä, mutta sovelluksissa olisi parannettavaa.

Location information näyttää siirtävän paikkatietoja sujuvasti, mutta niin ei välttämättä käy.

Huomasin, että sijainti tallentui kuviin vain, kun Camera Connect oli puhelimessa aktiivisena ja puhelimen lukitus avattuna - toisin sanoen ohjelma oli käytössä. 

Jos puhelinta ei erikseen avannut, se lähetti kyllä koordinaatteja kuviin, mutta ne olivat aina samat. Nettikommenteista päätellen moni oli tehnyt saman virheen ja vasta matkalta palattuaan huomannut, että kaikissa kuvissa on ensimmäisen kuvan paikkatiedot. Auts.

Nyt kokeilin asiaa uudelleen ja kas, ainakin iPhonessa ohjelma päivittää sijaintia vain, kun ohjelma on aktiivisena. Ohjelma itsessään toimii myös taustalla ja lepotilassa, mutta silloin se lähettää samaa sijaintitietoa.

Camera Connect -asetukset iPhonessa. Ylimpänä oleellinen Location-asetus.

Kun asetuksen vaihtaa, sijaintitiedot päivittyvät myös taustalla. Puhelimen akkua kuluu tietysti enemmän. Eikä haittaa, vaikka kamerasta sammuttaa välillä sähköt, yhteys puhelimeen palautuu automaattisesti.

Tämä asetus pitää korjata käsin: oletuksena on "While using the App", pitää olla "Always".

Varmuuden vuoksi kannattaa matkan aikana käydä selaamassa kuvia niin, että info-tiedoista on valittu sijainnin näkyminen. Jos peräkkäisissä kuvissa on sama sijainti, tieto ei päivity oikein. 

Varmuuden vuoksi kannattaa matkalla seurata, että sijaintitiedot tosiaan vaihtuvat kuvasta toiseen.

Miksei ohjelma itse varoita näin tärkeästä asiasta? Yleensä sovellukset huomauttavat, mikäli käyttäjän pitää tehdä muutoksia oikeuksiin tai puhelimen asetuksiin.

Dokumentoinnille ja ohjeille olisi taas ollut käyttöä, mutta tulipa opittua kantapään kautta. Nyt levitän tietoa muillekin, jotta muiden ei tarvitse oppia samaa.

Lisäys 15.3.2025: Sarjakuvauksella liikkuvasta autosta selvisi, että puhelimen kautta GPS-sijainti päivittyy noin sekunnin välein. Päivitystiheys on sama kuin GP-E2:n tihein mahdollinen arvo.

IPTC - mitä sillä voi tehdä?

Canon-kameroiden valikoissa on jo vuosia ollut IPTC-asetus, joka oletusarvona on pois päältä. Kyse on valokuvien metatiedoista, mutta vasta nyt sain selvitettyä, miten tämä oikein toimii. Käyttöohjeesta ei tässä ollut paljon apua, joten piti kokeilla itse.

IPTC on vanha mediayhtiöiden standardi (jo 1960-luvulta!), jota hallinnoi International Press Telecommunications Council (www.iptc.org). Mutta miten se eroaa EXIF-tiedoista? Tai kameran omasta asetuksesta, joka tallentaa kuviin kuvaajan nimen (Author) ja tekijänoikeudesta (Copyright details)?

IPTC-tiedot viedään kameraan EOS Utility -apuohjelmalla.

Muista malleista en tiedä, mutta Canonin kameroissa IPTC-tiedot pitää valmistella EOS Utility -sovelluksessa ja siirtää kameraan joko usb-portin tai nettiyhteyden kautta. Kenttiä on valtavan paljon, aina kuvissa olevien valokuvamallien nimiä ja ikiä myöten. Yleishyödyllisiä kenttiä ovat kuvaajan henkilö- ja yhteystietojen lisäksi ainakin kuvassa näkyvien henkilöiden nimet, kuvauspaikka (kaupunki, maa), avainsanat sekä mahdollinen projektinumero.

IPTC-tiedot siirretään kameraan ja valikosta otetaan käyttöön tietojen lisääminen kuviin. Tuntuu kovin hankalalta. Miksei kenttiä voi päivittää kamerassa itsessään? Varsinkin kosketusnäyttöjen aikakaudella se kävisi helposti. Tai edes Canonin mobiilisovelluksella, jolla kameraa muutenkin hallitaan?

Entä miksei IPTC-tietueita voi olla useita, joista sitten valittaisiin, mitä kulloinkin käytetään? Nykyinen järjestely on kömpelö ja vaatii, että tiedot asetetaan aina kuvaussession aluksi tietokoneella. 

IPTC-kenttiä on paljon.

Ilmeisesti IPTC-tiedot tallentuvat suoraan kameran omaan muistiin, joten niitä mahtuu vain yksi setti kerrallaan. Jos tiedot olisivat muistikorteilla tiedostoina, ne vaihtuisivat kortin mukana. Tietokoneella EOS Utility -sovelluksessa voi kuitenkin tallentaa IPTC-settejä tiedostoon ja lukea takaisin kameraan siirrettäväksi.

IPTC-tiedot Photoshopilla katsottuna.

Kuvien tietoja voi editoida jälkikäteen Photoshopissa tai Lightroomissa, mutta silloin on käytettävissä sovellusten omat metadata-asetukset ja IPTC:n hyöty jää vähäiseksi. Toisaalta IPTC:llä asetetut tiedot tallentuvat silloinkin, kun kameralla kuvataan suoraan JPEGiä ja kuvat menevät heti käyttöön. 

Photoshopin jälkeen IPTC-tiedot näkyvät myös XMP-sivuvaunussa.

Kuvissa olevat metatiedot näkyvät kuvankäsittelyssä. Photoshop luo raw-tiedostoista myös XMP-sivuvaunun, johon kaikki metatiedot tallentuvat ja niitä on helppo tutkia tavallisella tekstieditorilla. Itse pidän xmp-sivuvaunuja ärsyttävinä, metatietojen pitäisi kulkea tiedoston sisällä. XMP on Adoben kehittämä metadatastandardi, joka on uudempi ja laajempi kuin IPTC, mutta sitä ei käsittääkseni sen tietoja ei voi asettaa kameraan valmiiksi.

IPTC-asetus kytkettynä käyttöön. Oletusarvo on OFF.

Huomasin, että jos IPTC ei ole käytössä, kamerassa asetettu omistajan nimi ja copyright-tieto tallentuvat niiden paikalle.

Kuvien export kuvankäsittelystä JPEG-muotoon tallentaa myös IPTC-tiedot. Jostain syystä Irfanview ei osannut näyttää kameran JPEG-tiedostoihin tallentamia IPTC-tietoja, mutta kuvankäsittelyn kautta käyneissä JPEG-kuvissa tiedot näkyivät oikein.

Kuinka hyvin tunnet kamerasi?

Nykyiset digijärkkärit ovat melkoisia tietokoneita. Kuinka moni mahtaa tuntea edes puolet kameransa ominaisuuksista?

Ehkä vähän useampi kuin ennen, sillä peruskäyttäjät tyytyvät puhelimensa kameraan ja digijärkkäreitä hankkivat lähinnä harrastajat tai ammattilaiset. Toisaalta kameroissa on niin paljon ominaisuuksia, ettei kukaan tarvitse tai edes opi niitä kaikkia. 

Ammattilaiset tuskin ovat parhaita kameroidensa tuntijoita. He ovat oppineet itselleen sopivat työtavat ja suorastaan urautuneet niihin, vaikka tekniikka kehittyy jokaisen mallin myötä. Arvaan, etteivät läheskään kaikki lehtikuvaajat käytä kameroidensa uusia tarkennusmahdollisuuksia, kuten Canonissa katseohjausta.

Vikaa on myös kameravalmistajissa. Tunnen oikeastaan vain Canonin, joten käytän sitä esimerkkinä. Canonin uusissa malleissa on yli 1000-sivuinen ohjekirja, joka käy läpi eri painikkeiden ja valikkojen merkityksen, mutta tekee sen suppeasti ja vaikeaselkoisesti. Kameran käyttämät termit ovat vaikeasti avautuvia lyhenteitä, vaikka tilaa kyllä olisi. Englanniksi teksti on vähän ymmärrettävämpää kuin suomeksi, mutta ero ei ole suuri.

Ohjekirja esittelee toiminnot, mutta ei varsinaisesti anna ymmärrystä niiden käyttöön. Netistä löytyy ohjeita ja Youtube on täynnä harrastajien itsensä tekemiä opetusvideoita, mutta ne ovat usein vain opaskirjan kuvitettu muoto, tavoitteena saada kanavalle uusia tilaajia. Varsinaista ymmärrystä ja kokemusta löytyy harvasta videosta.

Törmäsin tähän erityisesti kun vihdoin päätin tutustua oman R6 Mark II:n tarkennusominaisuuksiin. Ainoa tapa selvittää asiat on käyttää useita iltoja niiden kokeiluun omin päin. Ohjekirjan tavaaminen tai netin selailu ei riitä.

Aina huvittaa, kun R3:n kaltaisen ammattimallin ohjekirja alkaa kuvauksen perusteista. Miten kiinnitän objektiivin, mitä tarkoittaa A- ja T-kuvaustila ja niin edelleen. Jokainen tämän kameran ostanut tietää perusteet tai päättelee ne vanhan kokemuksen perusteella.

Olisi avuksi, jos ohjekirjassa olisi vaikka listattuna muutamia avainkohtia aiempien mallien käyttäjille. Nämä ovat uusia toimintoja, näitä ei enää tueta ja niin edelleen.

Yllätyin huomatessani, että firmware-päivitykset ovat oikeasti muuttaneet R3:n toimintaa merkittävällä tavalla. Yleensä niissä korjataan vain marginaalisia bugeja, mutta R3:n tapauksessa ne ovat oikeasti tuoneet uusia videokuvaustiloja, mahdollisuuden tallentaa kasvokuvia etukäteen tarkennuksen avuksi, panning assistant -toiminnon ja niin edelleen.

Alkuperäinen PDF-ohjekirja ei näitä tunne, joten pitää osata ladata ohjekirjan uusin versio. Sekään ei erottele, mitä uutta eri firmware-päivitykset ovat tuoneet. En tiedä mitään lähdettä tai listausta, josta näkisin mitä uutta omaan R6m2-kameraani on tullut päivitysten myötä.

R6 Mark II:n uusin ohjekirja on 1.5.0 version sisältävä https://cam.start.canon/en/C012/manual/html/index.html. R3:n uusin ohje on 1.7.0 osoitteessa https://cam.start.canon/fi/C010/manual/html/index.html.

Jonkinlainen kooste Canonin firmware-päivitysten uudistuksista löytyy sivulta https://www.canon.fi/pro/news/new-firmware-features-explained/#photography jos osaa hakea. 

Lisäksi Canonin ohjekirjan sivulla on QR-koodi, joka vie Supplemental information nettisivulle, missä on sekalaisia päivitettäviä tietoja, kuten lista objektiiveista, jotka tukevat joitakin uusia toimintoja. Nähdäkseni tämäkään nippelitiedon sillisalaatti ei ole ajan tasalla ja osa toimii myös vanhoilla objektiiveilla, vaikka ne puuttuvat listalta.

Pitää tutkia asiaa ja kokeilla tätäkin ihan itse.

Kokeilussa Canon R3

Canon R3 oli valmistajansa ensimmäinen 1-sarjan peilitön runko, joka julkaistiin huhtikuussa 2021. Marraskuussa 2022 esiteltiin sen pikkuveljeksi Canon R6 Mark II, jonka itsekin ostin. Äskettäin aloin miettiä, kannattaisiko R6m2 vaihtaa vanhempaan, mutta isompaan (ja ehkä parempaan?) R3:een. Sain lainaksi R3:n ja pääsin kokeilemaan, havaitsenko omassa käytössä kameroissa koon lisäksi muita oleellisia eroja.

R3 on tyypillinen ykkössarjalainen: isokokoinen, kaksin käsin käytettävä, ja siinä on sisäänrakennettu pystykahva. Tukku ominaisuuksia, jotka Canon on varannut vain 1-sarjaan: laukaisumäärän näyttö, sisäänrakennettu GPS (poikkeuksena 5Dm4), äänimuistiinpanon tallennus, isompi akku, kahden akun laturi, nopeampi sarjakuvaus ja niin edelleen.

Canon R3.

R3 ei ole ihan yhä iso kuin 1DXm2 (1015 g vs 1530 g), joka itselläni oli ennen peilittömiin siirtymistä, mutta selvästi isompi kuin R6m2 (670 g) ja vähän pienempi kuin uusi huippumalli R1 (1115 g). Kuten kaikki ykkössarjalaiset, R3 tuntuu todelliselta valokuvausKONEELTA. Paluu R5- tai R6-kameroihin saa ne tuntumaan harrastajalaitteilta.

Jämäkkä rakenne herättää luottamusta, oltiinpa sitten metsässä, merellä tai urbaanissa kaupunkiympäristössä. Kaikki on vähän isompaa, esimerkiksi takanäytön koko on 3,2" (vs. 3") ja etsinkuva on vielä parempi kuin R6m2:ssa.

R3:n silmäsuppilo pistää silmään (hyvällä tavalla).

Vanhasta 1DX-kokemuksesta huolimatta R3 tuntuu hankalalta. Virtakytkin on takaseinässä eikä laukaisupainikkeen vieressä. Kameraa pitää käyttää kaksin käsin, mutta nykyään oleellinen kuvien poistopainike on niin kaukana, ettei siihen ylety vasemmalla kädellä otetta irrottamatta. Onko niin, että Canon pitää kiinni vanhasta 1-designista vain siksi, että kuvaajat ovat siihen tottuneet, vaikka parempiakin olisi?

Peruskuvauksessa erot jäävät yllättävän pieniksi. R3:n huippunopeudesta (195 kuvaa sekunnissa) on harvoin iloa, sillä jo R6m2 sarjakuvaus (40 kuvaa sekunnissa) on enemmän kuin tarpeeksi. Pikainen testi hämärässä ja alivalotuksen +2EV korjaamisessa ei paljastanut silmin havaittavia eroja kennon kohinassa. 

Tavallisilla objektiiveilla tarkennus toimi yhtä hyvin ja asetusvalikot ovat liki identtiset. Itse asiassa R6m2 oli jopa hieman parempi, sillä sen tunnistusvaihtoehdot (ihmiset, eläimet, kulkuneuvot) sisältää vielä Auto-asetuksen, joka paransi kohteen seurantakykyä silloin, kun kyse ei ollut mistään näistä kolmesta kategoriasta. R3:ssa pitää valita joko yksi kolmesta tai sitten kytkeä toiminto kokonaan pois.

Molemmissa on USB-lataus. R3:ssa se onkin tarpeen, sillä vakiolaturi on todella iso kahden akun malli. Matkalle ottaa mieluummin mukaan yleiskäyttöisen USB-C-laturin. Joo - ammattilaisten työkeikoilla tilanne on tietenkin toinen.

R3:ssa toinen korttipaikka on CFExpress-tyyppiä, mikä mahdollistaa suuremmat sarjakuvausnopeudet ja paremmat videotarkkuudet. R6m2:ssa SD-tekniikan rajoitukset alkavat tulla vastaan. 

R3:ssa on täysikokoinen Ethernet-liitäntä, mutta HDMI on yllättäen vain minikokoa. R3:ssa on myös ulkoisen salaman liitäntä, mikä R6m2:sta puuttuu kokonaan.

Nopeamman kennon ansiosta R3 pystyy kuvaamaan salamalla myös elektonisella sulkimella, tosin vain 1/180 sekunnin suljinaikaan asti. En ihan keksi, mitä iloa tästä on. Elektroninen suljin on äänetön, mutta salaman kanssa sillä ei ole merkitystä. Täysin äänetön tila estää salaman välähtämisen.

R3 korjaa yhden R6m2:n hankaluuden. Silmäsuppilo on isompi ja syvempi, joten valikkoasetusten vaihtaminen ei pimennä tahattomasti takanäyttöä kuten usein käy R6m2:ssa.

Ja sitten on silmällä ohjattava tarkennus. Nettikommenteista päätellen moni ei ole saanut sitä toimimaan kunnolla, mutta itselläni se toimi. Varsinkin tapahtumakuvauksessa on näppärää valita tarkennettava henkilö vain katsomalla häntä. Sen verran ärsyttävä näytöllä pomppiva keltainen ympyrä kuitenkin on, että toiminnon päälle/pois-asetus kannattaa ohjelmoida painikkeelle. 

Ylempi etupainike kytkee kohteen seurannan, alempi on oletuksena DOF.

Siihen sopii hyvin etuseinän alempi painike, joka tulee mukavasti keskisormen alle. Ylempi painike on jo valmiiksi kohteen seurannan käytössä (on/off). Näitä kahta painiketta kaipaisi myös R6m2:een.

Toinen tarkennukseen liittyvä asia on kasvokuvien rekisteröinti, jolloin kamera tietää ketä suosia tarkennuksessa. Tämä ominaisuus tuli vasta firmware-päivityksen myötä eikä alkuperäinen käyttöohje mainitse sitä. Päivitys on tuonut myös liikkuvan auton kuvaamista hitaalla suljinajalla helpottavan ominaisuuden ("panning assistant"), joka R6m2:ssa on ollut alusta pitäen. Tätä täytyy testata vielä myöhemmin.

Canonin tapa valita ominaisuuksia malleihinsa herättää ihmetystä. R3:ssa ei ole panorointikuvausta (eikä R5:ssäkään), mutta se on ainoa, missä on GPS. Ilmeisesti harrastajamallit halutaan erottaa ammattilaisten malleista vaikka sitten keinotekoisesti. Toisaalta R3:ssa on ajastettava itselaukaisin, mikä tuntuu harrastajan ominaisuudelta.

R3:n AF-ON toimii minikokoisena kosketuslevynä.

R3:ssa on mikrokokoinen kosketuslevy AF-painikkeessa. Itse en kokenut sitä tarpeelliseksi, mutta lienee tottumiskysymys.

R3-runkoja näyttää saavan käytettynä runsaalla 3000 eurolla, uudet R6m2:t maksavat vähän yli kaksi tuhatta. Kokeilun jälkeen ymmärtää, miten upea laite R6m2 onkaan, kuin R3 pienoiskoossa. Täytyy todellakin olla lehti-, luonto- tai urheilukuvaaja, jotta R3:n lisätoiminnoista saa hyötyä ja painavamman rungon kantaminen maksaa vaivan.

Silmätarkennusta ja GPS:ää jään kyllä R6m2:n omistajana kaipaamaan. Ehkä seuraavassa versiossa?

Tämä kokeilu herätti paljon muitakin havaintoja, mutta palaan niihin ehtiessäni tulevissa kirjoituksissa.

Canon RF24 mm 1,4 VCM objektiivi

Sain tilaisuuden lainata uutta Canonin 24-millistä RF-objektiivia, jonka valovoima on F 1,4. Kirjaimet VCM tarkoittavat Voice Coil Motor -tarkennusmoottoria, joka antaa käytännössä lähes välittömän ja täysin äänettömän tarkennuksen toimiessaan yhdessä USM-moottorin kanssa. Molemmilla moottoreilla on omat linssiryhmänsä, mitä ne liikuttavat objektiivin sisällä. Tästä hienoudesta saa sitten maksaa lähes pari tuhatta euroa. 

Sarjaan kuuluvat myös vastaavat 35- ja 50-milliset mallit, jotka ovat kaikki saman kokoisia ja hintaerokin on minimaalinen. Kiinteä koko ilahduttaa videokuvaajia, varsinkin gimbaalia käytettäessä.

Aiemman 24mm 1,8-mallin saa kolmasosalla uutuuden hinnasta ja siinä on jopa kuvanvakain, mikä VCM-mallista puuttuu. VCM painaa 515 grammaa ja käyttää 67 millin suodinkierrettä.

Canon RF24 F1.4 VCM sivulta.

Kansainvälisten vertailujen ja mittausten mukaan kuvanlaatu on erinomainen, kuten hinnan perusteella sopii odottaakin. Erikoisuutena on pieni IRIS-painike, jotta ottaa käyttöön manuaalisen aukon säätörenkaan.

Manuaalinen aukkosäädin.

Säätö on portaaton, joten videokuvauksessa sillä saa kauniin himmennyksen ilman videoeditorin apua. Valokuvauksessa manuaalinen aukon säädin toimii vasta uusi Canonin uusimmissa rungoissa, ei R6m2:ssa eikä R3:ssa.

Parhaiten objektiivi pääsee oikeuksiinsa hämärässä, jota Suomen syksyssä ja talvessa kyllä riittää. 

F2, ISO 1600, 24 mm

Objektiivin tarkennus ei hengitä, joten kuva-ala pysyy samana etäisyydestä riippumatta. Lyhin tarkennusetäisyys on 24 milliä. Tästä ominaisuudesta on hyötyä focus stacking -toiminnossa. Kamera laukoo kymmeniä kuvia äänettömästi ja muutamassa sekunnissa. Kuvien yhdistäminen kestää hetken, mutta sitten tuloksena on valmis jpeg-kuva. 

Kerrassaan mainio ominaisuus vaikkapa tuotekuvaukseen, joskin 24 millin polttoväli on siihen liian lyhyt. 

Pinottujen tarkennusten kuva RF24-objektiivilla (F2, 30 otosta).

Toiminto on tietenkin kameran sisäinen ja onnistuu vanhemmillakin objektiiveilla, mutta VCM:llä kuvaus käy yhdessä hetkessä.

Canonin edullisissa ja pienissä laajakulmissa, kuten RF16 mm on vahva tynnyrivääristymä, jonka kamera korjaa automaattisesti. Vähän yllättäen vääristymä ja nurkkien tummuminen ovat vahvoja myös isokokoisessa ja kalliissa VCM-versiossa.

Testikuva Windowsin katseluohjelmalla, RF24 mm F6,3, kirkkautta lisätty.

Kamera leikkaa nurkat pois ja korjaa vääristymän, joten tulos näyttää siistiltä ja terävältä. 

Jpeg-kuva.

Photoshopilla autolevels ja tulos on tämä:

Photoshopin jälkeen.

Vielä 100 % ruutukuva täydellä aukolla otetun kuvan keskeltä Photoshopissa avattuna:

Täydellä aukolla 100% kuvan keskeltä.

Ohjelmallisesta korjauksesta huolimatta objektiivin erottelukyky keskellä on mainio, myös täydellä aukolla, eikä kromaattista aberraatiota havaitse.