Retrokone Macintosh Classic

Tällä kertaa kaivoin varastostani Macintosh Classic -mallin, joka tuli myyntiin syksyllä 1990. Sitä pidettiin aikoinaan halpamallina, jossa ei ollut aiempiin verrattuna mitään uutta, mutta kokonaisuus oli edullinen. 

Klassinen "kottaraispönttö" muotoilussa.

Hiiri kytkeytyy näppäimistöön ja näppäimistö koneeseen ADB-portilla, aikoinaan edistyksellinen ratkaisu. Kaiken lisäksi ketjutuksen voi tehdä oikealta tai vasemmalta, joten se palvelee myös vasenkätisiä.

Yhden näppäimen hiiri oli Jobsin lempilapsi, "ihminenkin osoittaa yhdellä sormella". Osoittaa vain, ettei edes Jobs ollut kaikessa oikeassa. Lisäksi valikot, jotka pysyvät auki vain kun hiiri on pohjassa, on rasittava ja kuormittaa kättä.

2 megatavun keskusmuisti.

Näytön koko ja tarkkuus lähinnä naurattavat tämän päivän 4K-näyttöihin tottuneita: yhdeksän tuumaa ja 512 × 342 pikseliä, eikä edes värejä. 4K-näytön pikselimäärä on yli 47-kertainen. Näyttö oli pieni jo tuon ajan standardilla, mutta varmaan miellytti Jobsin visuaalista silmää.

Alkuperäisessä pönttö-Macissa oli vain korppuasema, tässä on sentään jo 30 megan kiintolevy. Siihen mahtuisi siis yksi järjestelmäkameran raw-kuva. 

Kalenteri loppuu 31.12.2019.

Tämäkin Mac on vanhentunut, mutta yllättävällä tavalla. Sen kelloa ei pysty säätämään vuotta 2019 kauemmaksi. Tekijät kai ajattelivat, ettei kenelläkään ole tarvetta avata konetta enää 30 vuotta myöhemmin. Niin suppea on inhimillinen aikaperspektiivi tulevaan.

Sama ongelma vaivasi myöhemminkin julkaistuja laitemalleja, kunnes se korjattiin System 9 -versiossa. Vanhempiin on olemassa harrastajien itsensä tekemä SetDate-apuohjelma, jolla päiväykset jatkuvat 2042 asti. Sen jälkeen tulee sitten ylipääsemättömiä ongelmia.

Koneen mukana tulleiden ohjekirjojen määrä ja perusteellisuus hämmästyttää. Kun nettiä ei vielä ollut saatavilla, ohjeet piti antaa kirjallisesti kirjojen muodossa. Olihan niiden tuottaminen yksi Macien vahvuuksista (desktop publishing). Kirjan lopussa mainitaan, että taitto on tehty Microsoft Wordillä ja grafiikat Adobe Illlustratorilla. 

Ylimmässä kuvassa näkyvät Macintosh Classic Käyttöönotto, kierreselkäinen Perusteet sekä yli 400-sivuinen kierreselkäinen käsikirja. Kaikki tietenkin suomeksi käännettynä. On siinä ollut iltalukemista! Ja tämä kaikki siis koneesta, jonka tärkein myyntivaltti oli helppokäyttöisyys.

Mitäs nämä ovat?

Mutta mitäs ihme painikkeita koneen kyljestä löytyy? Nyt täytyy ottaa käsikirja esille. Ohut kirjanen "Macintosh Classic Ominaisuudet ja tekniset tiedot" kertoo, että kyseessä on "Ohjelmoijan kytkin". Se on tarkoitettu vain ohjelmoijien käyttöön. "Jos et kehitä ohjelmia, älä käytä kytkintä." Toinen painike on uudelleenkäynnistyskytkin (siis buutti), toinen "keskeytyskytkin", jota on käytetty debuggeriohjelman kanssa.

Enpä muista toista konetta, jossa olisi varauduttu debuggerin käyttöön erillisellä mekaanisella kytkimellä.

Näppäimistöä etsimässä

Tekniikkaa on vaikka minkälaista, mutta sellainen perusasia kuin näppäimistö tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle. Nimenomaan langallinen näppäimistö, ei langaton. En halua langatonta, koska haluan vaihtaa koneelta toiselle KVM-kytkimellä, enkä liioin luota langattomien näppäimistöjen tietoturvaan.

Kalliita näppäimistöjä on kyllä tarjolla, mutta ne ovat värivaloilla koristeltuja ja tarkoitettu pelaajille tai muuten vain nörteille. Missä ovat yksinkertaiset, kirjoittamiseen sopivat usb-näppäimistöt?

Kymmensormijärjestelmässä näppäimistön tuntuma on kriittinen tekijä. Näppäinten liikeradan täytyy olla juuri sopivan pehmeä ja selkeä. Yksinkertainen asia, joka on kuitenkin ilmeisen vaikea toteuttaa. 

Käytin pitkään vanhaa Keytronicin valkoista näppäimistöä, joka oli ihan täydellinen, mutta sen PS/2-liitäntä alkoi olla aikansa elänyt eikä sopinut KVM-käyttöön. Piti olla usb-liitäntä. 

Lopulta palasin Microsoft keyboard 600 -malliin, joka oli palvellut kotikoneessa jo vuosia. Niin monta vuotta, että osa näppäinhatuista oli kulunut tunnistamattomiksi. Se ei ollut mikään ongelma 10-sormijärjestelmässä, mutta näppäimistö oli muutenkin niin kulunut ja likainen, etten kehtaa edes julkaista sen kuvaa.

Valitettavasti Microsoft usb-näppäimistöä ei enää ole myynnissä. En ainakaan löytänyt suomalaisella asettelulla olevaa mallia mistään. Onneksi Tori.fi pelasti päivän ja ostin parikin vähän käytettyä, melkein kuin uutta näppäimistöä.

Onko muilla ollut samanlaista ongelmaa, miten olette sen ratkaisseet? Mikä on hyvä näppäimistö silloin, kun tarkoitus on kirjoittaa eikä pelata, ja yhteyden pitää käyttää usb-liitäntää? Suosituksia otetaan vastaan.

Canon R6 Mark III ensivaikutelmia

Ostin aikoinaan R6 Mark II:n heti sen ilmestyessä marraskuussa 2022, joten nyt oli sopiva hetki vaihtaa se uudempaan III-malliin. Canonin pitäisi lopettaa uusien kameroiden toimittaminen marraskuussa, joka ainakin Suomessa on vihonviimeinen aika valokuvausta ajatellen.

Canon R6 Mark III

Tuskin koskaan kameran päivittäminen uuteen malliin on tarjonnut itselleni niin vähän uutta, ainakaan still-kuvaukseen. Ehkä juuri siksi myös vanha II-malli säilyy ainakin toistaiseksi myynnissä. Ulkoisesti kameroissa ei ole juuri mitään eroa, napit ovat täysin entisillä paikoillaan ja kotelo on millin tarkkuudella sama. Vain painoa on tullut noin 30 grammaa lisää.  

III-tekstin lisäksi uuden mallin tunnistaa lähinnä COLOR-tekstistä, joka on ilmestynyt vanhan RATE-painikkeen alle. Toinen paljastava yksityiskohta on tally-merkkivalo EOS-tekstin yläpuolella, mutta se jää helposti huomaamatta.

COLOR paljastaa, että kyse on III-mallista.

Kennon koko on nyt 32,5 megapikseliä (6959x4639) aiemman 24 sijaan (6000x4000), mutta itselleni ero on merkityksetön. Mieluummin olisin ottanut vielä pienen parannuksen kohinaan kuin lisää tarkkuutta. Etsimen ja takanäytön mitat ja pikselimäärät ovat täsmälleen samat kuin ennenkin.

Videopuolella on monia teknisiä parannuksia, kuten tally-merkkivalo (palaa punaisena kun videointi on käynnissä, alkaa vilkkua kun tila uhkaa loppua tai kamera ylikuumentua), mahdollisuus tallentaa 60P raw-kuvaa 7K-tarkkuudella suoraan muistikortille sekä Open Gate, josta saa rajattua pysty- ja vaakakuvaa samanaikaisesti. Kenno on kuitenkin perinteistä tyyppiä, ei pinottu kuten R5 mark II:ssa. Erillisellä mikrofonilla saa videoon neljä äänikanavaa.

HDMI-ulostulo on vihdoin normaalikokoinen liitin, joten erillistä kaapelia tai välikappaletta ei enää tarvita. Ilmeisesti HDMI-lähetystila tekee kamerasta optimaalisen webcam-kameran, sillä virtaa syötetään USB-portin kautta mikä mahdollistaa pitkätkin videoneuvottelut ilman Canonin omaa virtalähdettä. (Tarkistin: USB-laturiin kytkettynä akun varaustila ei laskenut tunnin HDMI-käytön aikana).

Erikoisin uusi ominaisuus on mahdollisuus tallentaa kameran muistiin kasvoja, joita tarkennus priorisoi. Tästä on hyötyä nopeissa tilanteissa lehti- ja urheilukuvaajille, joissa kamera poimii pääministerin tai suomalaisen juoksijan isommasta joukosta, mutta R6m3 on kuitenkin prosumer-runko ja siinä ominaisuus tuntuu liioittelulta.

Aivan kuin suunnittelijat olisivat ajatelleet, että vielä jotain uutta täytyy lisätä, jotta kolmonen erottuu paremmin kakkosesta. Laitetaan siis kasvotunnistus, koska sen voi toteuttaa ohjelmallisesti, eikä se nosta valmistuskustannuksia.

Yksi parhaista uudistuksista on CFexpress-korttipaikka.

Korttipaikoissa on oleellinen parannus. Ykköspaikka on nyt nopea CFexpress ja kakkospaikkaan laitetaan perinteinen SD-kortti. Kirjoitusnopeuden ero korttien välillä on tuntuva. Toisaalta nyt pitää hankkia uusi kortinlukija, koska vanhat mallit eivät tätä tyyppiä lue. Kuvia voi ladata myös kaapelilla USB-portin kautta, mutta erillisen lukijan käyttö on nopeampi varsinkin silloin, kun on ampunut sarjatulella kortin täyteen.

Sarjatuli onkin nopea. Sain 664 craw-kuvaa H-nopeudella (40 kuvaa sekunnissa) ennen kuin kuvaukseen tuli pieni katkos. Vaikuttavaa. Aiemmassa II-mallissa pääsin 66 kuvaan, sen jälkeen  kamera jäi odottamaan puskurin tyhjentämistä, joka saattoi kestää pari minuuttia. Ne ovat pitkiä minuutteja, kun ympärillä tapahtuu.

Itse olen pettynyt, ettei Canon lisännyt vieläkään GPS-toimintoa R6-runkoon. Yhtä paljon olisin kaivannut katseohjausta, joka on R5:ssä ja R3:ssa, mutta ehkä se olisi nostanut valmistuskustannuksia liikaa. Kaupallisista syistä kaikkia herkkuja ei halutakaan tarjoa halvemmissa malleissa, jotta selvä tasoero säilyy.

Wifi-tekniikka ei tue 6 GHz taajuutta, vaikka lähes 1,5 vuotta sitten esitelty R5m2 tukee. Jostain syystä myös Bluetooth on vanhempaa versiota. 

Ominaisuuksien lisääntyessä Canonin valikkorakenne alkaa tulla tiensä päähän, toimintoja on monissa alavalikoissa jo maksimimäärä. Lisäksi yhä vain ärsyttää suomenkielisten sanojen tarpeeton lyhentäminen, vaikka tilaa olisi.

Pienenä yksityiskohtana ihmetyttää, miksi ulkoisen mikrofonin liitin on ylhäällä, lähellä suojaavan läpän tyveä, joka tekee kytkemisen hankalaksi. Paremman alapaikan on saanut etälaukaisimen liitäntä, vaikka sille lienee vähemmän käyttöä.

Lightroomin nykyinen versio käsittelee raw-kuvia ongelmitta, onhan niissä sama tunnistekin (.CR3). Jostain syystä Windowsin valokuvat-ohjelma näyttää kuvan hyvin, mutta hetken päästä sen päälle ilmestyy magentahuntu. Jokin on ilmeisesti kuitenkin muuttunut. 

Kas, macOS 15.6.1 ei avaa R6m3:n craw-kuvia lainkaan.

Kun kokemuksia eri ominaisuuksista kertyy enemmän, käsittelen niitä tässä blogissa.

Ohjehinta on 3129 euroa. Ostajan kannattaa miettiä, ovatko parannukset II-malliin verrattuna tuhannen euron arvoisia.

Linux ja komentorivin lumo

Windows 10 -päivitysten loppuminen sai minut kokeilemaan jälleen Linuxia. Aiemmat kokeilut ovat päättyneet pettymykseen, kun aina jotain on jäänyt toimimatta. Irlantilainen Zorin 18 vaikutti kuitenkin lupaavalta, vaikka asennus vanhaan Dellin työasemaan kärsikin pahasta ongelmasta. Ilmeisesti näytönohjaimen bugi hyydytti koko koneen, pakottaen katkaisemaan virrat.

Sen jälkeen asensin Zorinin HP:n pieneen työasemaan (jonka ostin pilkkahintaan vuosi sitten Tuurin kyläkaupasta käytettynä, mainio peli) sekä kahteen vanhaan HP-läppäriin. Kaikissa kolmessa koneessa secure boot tuotti ongelmia, joista muuten helppokäyttöinen asennusohjelma ei varoittanut. No, niistä selvittiin, ja Zorin pyörii lupaavasti.

Ei Linux sentään ihmeisiin pysty. Neljän gigatavun muistilla ohjelmat jumittavat ajoittain. Kahdeksalla ja 16 gigalla kaikki pelaa vauhdikkaammin kuin Windowsissa, tai siltä ainakin näin uuden asennuksen jälkeen tuntuu.

Jos jotain on Linuxissa sekavaa niin se on sovellusten asentaminen. Zorinissa on oma graafinen "sovelluskauppa" tai sitten käytetään apt install, flatpak tai jotain muuta komentoa. Termit kuten "repo", "canonical", "apt", "snap", "flatpak", ".rpm" ja ".deb" riittävät hämmentämään sellaista, joka on vaihtanut Linuxiin kyllästyttyään Microsoftin sanelupolitiikkaan.

Joistakin sovelluksista löytyy Linux-versiot nettisivulta Windowsin tapaan, mikä helpottaa siirtymistä, etenkin kun sivu tunnistaa selaimen käyttöjärjestelmän ja tarjoaa Linux-versiota automaattisesti.

Chromen asennus onnistuu myös nettisivulta.

Komentoriviltä asentaminen sopii kokeneelle käyttäjälle, ja sekin on kehittynyt kovasti aiemmasta. Hämmästyin huomatessani, että komentoriviasennus paitsi asentaa ohjelman, myös lisää sen oikealle paikalleen työpöydän käynnistysvalikkoon. 

Käyhän se asentaminen näinkin...

Ruudulla vierivät ilmoitukset ja varmistavat kysymykset herättävät vähän epäilyä, menikö kaikki oikein. Pitää vain luottaa nörttien automatiikkaan.

Kai tässä kaikki meni riittävän oikein...?

Spotifyn asennuksessa Zorin tarjoaa itse toimivaa asennustapaa.

Spotify-asennus.

Aika mainiota, että apt neuvoo käyttämään snapia asentamiseen, ja sen jälkeen kaikki onnistuikin. Spotify lähti toimimaan ihan kuten Windowsissa. 

Tavallaan komentorivi on Linuxin helmi. Ah, pääsee jälleen kirjoittamaan komentoja ja niille valitsimia (switches), kuten MS-DOS-aikaan PC:llä. Asennusohjelmat tuovat mieleen 80-luvun, kun kysymys [Y/n] tarkoittaa, että Y on oletusarvo ja sen voi valita ihan vain Enteriä painamalla. Olinkin ihan unohtanut. 

Hieman yllättäen Zorin-versiossa ei ole perinteisiä Unix-työkaluja, vaan ne pitää kaikki hakea erikseen. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, koska kyseessä on peruskäyttäjälle tarkoitettu windowsmainen versio.

Nettityökalut pitää asentaa erikseen.

Sikäli kuitenkin yllättävää, että Windowsissa traceroute on sentään aina ollut vakiona.

Todella vahvat retro-fiilikset tulivat tästä iperf3:n asetusikkunasta:

iperf3-asetukset kuin vanhassa DOS-ohjelmassa.

Aivan kuin 80-luvulla DOS-maailmassa, värejä ja fonttia myöten.

Kiinalaisia ilmanlaatumittareita

Sisäilman mittaaminen on aina kiinnostanut minua, varsinkin kun huomasin miten olo kävi tukalaksi pienessä luentosalissa hiilidioksimäärän noustessa. 

Olen hankkinut mm. Foobot-mittarin, Netatmon ja useampia Kiinan ihmeitä suoraan netistä tilaamalla. Muutamalla kympillä saa mittarin, jossa on vaikuttava määrä numeerisia ja graafisia näyttöjä. Ilman mittaaminen saattaa Kiinassa olla hyvinkin tarpeen, sillä saasteita on niin paljon. Meillä Suomessa ulko- ja sisäilma ovat poikkeuksellisen puhtaita, eikä mittareilla yleensä ole kuin kuriositeettiarvoa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä...

Isomman kahdesta mittarista tilasin muutama vuosi sitten, en edes muista nimeä. Siinä on kiitettävän isot numerot, mutta sillä on huono muisti. Jos laite on yli vuorokauden ilman usb-sähköä, se hukkaa päivämäärän ja kellonajan. Pienemmän tilasin pari viikkoa sitten. Silläkin on ikävä taipumus sammua.

Ilmanlaatua voi seurata vaikka lentomatkan aikana.

Laatu on hyvä, mutta ilma on kovin kuivaa.

Lentokoneen ilma vaihtuu koko ajan, joten laatu pystyy hyvänä ja lämpötilakin mukavasti +25 C. Sen sijaan kosteus laskee koko lennon ajan, kuva on useamman tunnin lennon jälkeen. Ulkoa otettava korvausilma on korkeuden vuoksi hyvin kuivaa, jolloin se kuivattaa myös limakalvoja ja altistaa kehoa flunssatartunnoille.

Halpismittarien tarkkuus herättää epäilyjä. Miten tarkka tieto HCHO (formaldehydi, mikrogrammaa kuutiometrissä) tai TVOC (haihtuvat hiilivedyt) mahtaa olla? Vertailukohdan puuttuessa on mahdoton sanoa, mutta kun kaksi mittaria laittaa rinnakkain ja niiden tulokset ovat kaukana toisistaan voi päätellä, ettei niistä kumpikaan ole oikeassa.

Kolme erilaista ilmamittaria.

Oikeanpuolimmainen ilmankosteusmittari on kauan sitten Suomesta hankittu. Se näyttää vain lämpötilan ja kosteuden, joita molempia pidän luotettavina. Keskellä oleva punainen MT29 on uusin hankinta. Se mittaa perustietojen lisäksi eri kokoisia pienhiukkasia sekä hiilimonoksidia.

Ilmankosteus on kaikissa melkein sama (34-36 %), samoin lämpötila (25,9-27 C). Formaldehydin määrässä on kuitenkin 8-kertainen ero (0,008 vs. 0,001) ja haihtuvissa hiilivedyissä 10-kertainen ero (0,092 vs. 0,009). Näin suurista heitoista voi päätellä, että lukemilla on lähinnä viihdearvoa. 

Punaisen mittarin hiukkaspitoisuudet (PM2.5, PM1.0 ja PM0.3) jäävät tässä ilman vertailua. Puhalsin tietokoneen sisältä pölyä mittarin lähelle, samoin kokeilin pölynimurin poistoilmaa, mutta lukemissa ei ollut juurikaan muutosta. 

Erityisesti arveluttaa CO-tieto, joka on koko ajan 000 ppm. Vein mittarin käynnissä olevan polttomoottoriauton pakoputken viereen, jolloin kaikki muut numerot kyllä hyppäsivät ylöspäin, mutta CO näytti edelleen 000.

Hotellihuoneen ilma osoittaa kohonnutta TVOC-pitoisuutta, sikäli kun numeroihin on luottamista.

MT29 mittari on veikeä otus, koska siinä on myös wifi-yhteys. Googlen sovelluskaupasta löytyy SmartLife-älykotisovellus, joka muistuttaa Applen ja Googlen vastaavia. Ohjelmaa voi kokeilla vierastilillä, mutta kaikki hyödylliset ominaisuudet vaativat rekisteröinnin pilvipalveluun.

MT29-laite SmartLife-pilvipalvelussa.

Näyttöön voi lisätä erilaisia älylaitteita, jolloin niitä on helppo hallita. Yksi tuetuista laitteista on juuri tämä, jolloin tiedot näkyvät mobiilisovelluksessa ja niille voi määritellä erilaisia hälytyksen raja-arvoja. 

Oman mittarin voi myös linkittää pilvipalvelun kautta toisiin puhelimiin, jolloin useammat ihmiset voivat seurata lukemia omilta puhelimiltaan.

Ihan kiva, mutta jos mittauksiin ei ole luottamista, ei niiden seurannastakaan ole paljon iloa. Pitäisi varmaan matkustaa aasialaiseen suurkaupunkiin kokeilemaan, millaisia lukemia se näyttää kadulla.

Lisäys 13.11.2025: Lentokoneen ilmanlaadussakin voi olla vakavia ongelmia.

TP-Link TL-SG108 8-porttinen 2.5G-kytkin

Otsikon sanahirviö kuvaa seuraavan askeleen, jos pienen toimiston tai kodin 8-porttisen gigabittikytkimen haluaa vaihtaa nopeampaan. Tuloksena on 8-porttinen 2.5G-nopeudella toimiva kytkin, jossa data liikkuu 2500 megabitin nopeudella.

Yhden gigabitin nopeus on nykyisin perustaso, jonka laitteet ovat edullisia ja gigabittinen verkkokortti löytyy kaikista uusista läppäreistä ja pöytäkoneista. Nopeuden nostaminen kasvattaa kuluja eksponentiaalisesti.

2.5G-taso on vielä suhteellisen helppo saavuttaa, mutta 10G-taso on sitten ihan eri maailma. Päätin siis alussa pysähtyä 2.5G:hen. TP-Linkin TL-SG108 on 100 euron hinnalla vielä järkevä hankinta. Laitteena se on jo selvästi isompi kuin gigabitin kytkimet, joista 8-porttisen mallin saa halvimmillaan 25 eurolla. 

8-porttiset kytkimet: ylempänä gigabitin malli, alempana 2,5 gigabitin malli.

Kokoero laitteiden välillä on melkoinen. Hallitsemattoman kytkimen asennus on kuitenkin helppoa: ei muuta kuin piuhat kiinni ja virtalähde seinään. Kaikki portit ovat samanarvoisia, eikä erityisiä priority-paikkoja ole. 

Värit kertovat linkkinopeuden.

Koska merkkivaloissa on vain kaksi väriä, jokainen portti on varustettu kahdella merkkivalolla. Vasemmanpuoleinen sytty, kun linkkinopeus on 2,5 gigabittiä. Oikeanpuolimmaiset palavat nopeudesta riippuen joko vihreänä (1 Gbps) tai keltaisena (100 Mbps).

Yksi pikku juttu: merkkivalot ovat selvästi isommat ja kirkkaammat kuin pienissä 1 gigan malleissa. Pimeässä huoneessa esimerkiksi kotiteatterikäytössä ne voivat vilkkua turhankin kirkkaina.

Bitti liikkuu mukavan vauhdikkaasti, kun vaihdoin myös pöytäkoneiden verkkokortit 2.5G-malleihin.

Nopeus 2,37 gigabittiä sekunnissa.

Ainakaan vielä 2,5 gigabitin nopeudelle ei ole kovin suurta tarvetta, mutta isojen tiedostojen siirto koneesta toiseen ja NASille vauhdittuvat tällä päivityksellä. Lisäksi sisäinen insinööri on tyytyväinen aina nähdessään tekniikan nousevan uudelle, modernille tasolle. Toiset virittävät mopoja tai autoja ilman, että huipputehoja pääsee käyttämään (ainakaan laillisesti).

Seuraava 10 gigabitin tasohyppäys onkin sitten jo vaikeampi. Verkkokorttien hinta moninkertaistuu, vaikka esim. uudet Mac Mini -työasemat voikin tilata 10-gigaisina eikä se nosta jo valmiiksi kallista laitehintaa kuin 100 eurolla. Ubiquitilla on kohtuullisesti hinnoiteltuja USB/Thunderbolt-malleja (esim. tämä 185 euroa), jos koneesta vain löytyy riittävän nopea portti.

Kahdeksan portin 10G-kytkimet ovat kuitenkin eri juttu. Niissä jo ei-hallittujen mallien hinta karkaa 500-1000 euron tienoille. Neliporttisia saa halvemmalla. Lisäksi tarjolla on kiinalaisia halpismalleja, mutta ne kuumenevat voimakkaasti ja tuulettimet pitävät pahaa ääntä, vaikkei dataa edes liikkuisi. Tältä osin tekniikka odottaa vielä kehittymistä.

TP-Linkin 8-porttinen malli TL-SX1008 olisi kohtuullisen hintainen (runsaat 400 euroa), mutta fyysisesti iso ja meluisa. Vastaava 5-portin malli TL-SX105 on äänetön (ei tuuletinta) ja maksaa "vain" 300 euroa. Netgear ProSAFE XS508M näyttää myös kiinnostavalta (435 e + alv), mutta siinäkin äänekäs tuuletin. Katsellaan...

Huawei BE7 wifi-reititin on halpa ja monipuolinen, mutta puutteitakin on

Kodin wifi-reititintä etsivälle on tarjolla lukuisia hyviä vaihtoehtoja. Useinkaan ei kannata tyytyä operaattorin valokuidun mukana toimitettavaan vakiomalliin, paitsi jos operaattori vastaa sitten myös etähallinnalla reitittimen päivityksistä ja muista asetuksista.

Verkkokauppa.comista tarttui mukaan heräteostoksena Huawei BE7, joka tarjoaa 69 euron hinnalla paljon reititintä: siinä on 2,5 G Ethernet-portti runkoverkkoa varten, uusin Wifi 7 -standardi ja näppärä mobiili hallintasovellus. Eikä laite näytäkään hullummalta.

Keskellä Huawei BE7, kuin Lumikki pimeässä metsässä.

Halvan hinnan huomaa, kun laitteen ottaa käteen. Se on ohutta muovia eikä paina juuri mitään, kuin tyhjäksi syötyä margariinirasiaa pitelisi. Edes virtakytkintä ei ole.

Takaseinästä löytyy WPS-painike ja neljä Ethernet-porttia. Vasemmanpuoleisessa on hädin tuskin erottuva teksti 2.5G. Ohjeen mukaan seinästä tulevan johdon voi kytkeä mihin tahansa näistä neljästä portista. En silti luottaisi automatiikkaan, vaan käyttäisin varmuuden vuoksi merkittyä porttia, jotta en tule vahingossa ohittaneeksi palomuuria.

Takaseinän neljä Ethernet-porttia.

Selaimella käytettävä hallintaohjelma on varsin selkeä. Kirjautumiseen tarvitaan pelkkä salasana, ei käyttäjätunnusta. Hyvä oivallus. Miksi tunnusta kysytään muuallakaan, eihän purkilla yleensä ole kuin yksi ylläpitäjä ja hänellä kaikki oikeudet? 5 ja 2,4 GHz verkot on oletusarvona yhdistetty, mutta ne voi määritellä myös erikseen. Reitittimen saa buuttaamaan itsensä säännöllisesti, päivittämään itsensä automaattisesti ja esimerkiksi sammuttamaan viikonloppujen ajaksi. Mesh-tuki valmistajan muihin laitteisiin löytyy myös, joten verkon peittoa voi kasvattaa hyvinkin laajalle. Hieman epätyypillisesti sisäverkon osoiteavaruus on 192.168.3.x. Tieto on merkitty selkeästi laitteen pohjaan.

Palomuuri on yksinkertainen, siinä ei ole mitään asetuksia eikä lokia. Erikseen mainitaan vain suojaus väsytyshyökkäyksiltä (salasanan arvaaminen brute-force). Ikävä kyllä vierasverkko on todellakin tarkoitettu vain vieraille - siinä on pakollinen ajastin, mutta ei juuri muita säätöjä.

Laitteen paras puoli on sen mobiilisovellus Huawei AI Life. Se näyttää havainnollisesti kytkeytyneet laitteet ja niiden siirtonopeudet.

Yhdistetyt laitteet.

Laitteista nähdään hetkellinen siirtonopeus, mutta harmi kyllä ei kumulatiivista siirtomäärää. Se auttaisi seuraamaan laitteiden salattua elämää ja voisi kertoa, mikäli jokin kodin laite on kaapattu DDos-hyökkäykseen.

Sonos-älykaiuttimen datasiirto 328,8/0,9 kbps.

Hallinta-asetuksista voi mm. alentaa lähetystehoa, ottaa WPS:n käyttöön ja hallita automaattista sammutusta. 

Wifin hallinta-asetukset.

Erityisenä bonuksena on verkon kuuluvuuden optimointi. 

Kuuluvuuden optimointi ja hallinta-asetukset.

Kentän voimakkuutta voi käydä mittaamassa eri puolilla taloa. 

Kuuluvuuden näyttö graafisesti.

Kuvan talo on valmis malli, mutta ohjelmassa on sisäänrakennettu editori, jolla seiniä voi siirrellä sekä huoneita lisätä ja poistaa - kuin sisustusohjelmalla ikään.

Oman pohjapiirroksen tekeminen vaatii vähän vaivaa.

Kun piirros on valmis, puhelimella käydään mittaamassa kenttävoimakkuus eri huoneissa ja niiden perusteella ohjelma sitten piirtää kuuluvuuskartan, joka auttaa purkin optimaalisessa sijoittelussa.

Kentän mittaaminen.

Kokeilussa Wifi7 ylsi mainioihin siirtonopeuksiin. Kodeissa 2,5 G valokuidut ovat vielä harvinaisia, mutta sellaisen omistajalle purkki on mitä mainioin. Yleensä vastaavista laitteista saa maksaa moninkertaisen hinnan.

Ellei Huawein nimi pelota, tästä saa edullisesti helppokäyttöisen wifi-reitittimen moneen käyttöön.

Suojaa digitaalinen jäämistösi salasanalla

Henkilökohtainen elämä pyörii yhä enemmän tietotekniikan varassa. Silloin myös digitaalisia jälkiä ja dokumentteja jää yhä enemmän. Osa niistä halutaan jättää jälkipolville, osa pimittää ikuisesti. Lisäksi on muitakin salaisuuksia, joita työ- tai vapaa-ajan ulkopuolella ei haluta muiden silmille.

Toimistosovelluksissa, kuten Excel ja Word, on mahdollisuus tallentaa tiedostot salasanasuojattuina. Tiedosto kerrallaan tehtynä se on kuitenkin työlästä, etenkin jos salasanaa halutaan vaihtaa. Lisäksi voi olla valokuvia, ääntä ja multimediaa, jonka tiedostomuodossa ei ole valmista salausta. 

Miten siis salata tiedostoja helposti niin, että ne ovat vain omassa tai haluttujen henkilöiden käytössä?

Windowsissa on sisäänrakennettu zip-pakkaus, jonka pystyi aiemmin suojaamaan salasanalla. Ehkä salaus oli murrettavissa, mutta joka tapauksessa Microsoft poisti salausominaisuuden. 

Kiinnostavaa kyllä, aiemmin salasanasuojattuja paketteja pystyi purkamaan uudemmillakin Windowseilla, mutta uusien tekeminen ei enää onnistunut. En tiedä, onko tämä toiminto vielä voimassa. Varmuuden vuoksi pitää etsiä apua muualta. 

7-Zip on pakkausohjelmista suositeltavin. Sen kotisivu on https://www.7-zip.org/. Asennuksen jälkeen tiedostoja voi pakata salasanasuojattuina suoraan pikavalikosta. Ohjelman oma tiedostohallinta (File Manager) on jossain määrin kömpelö ja näyttää vanhahtavalta. Kokenut käyttäjä voi automatisoida rutiineja komentoriviä hyödyntämällä.

7Zip File Manager

Salausmenetelmänä on 256-bittinen AES, joka on varmasti turvallinen. Salasana määritellään tiedostoa pakettiin lisättäessä:

Tiedoston salausasetukset.

Sitten tulee kuitenkin ikäviä yllätyksiä.

• Oletusarvona tiedostonimiä ei salata, jolloin paketissa olevat nimet näkyvät ja voivat paljastaa jo liikaa. Kannattaa siis rastittaa Encrypt file names. Ellei tiedostonimiä ole salattu, ne näkyvät Windowsin omalla avaustoiminnolla, vaikkei 7-Zip-ohjelmaa olisi edes asennettu. 
• Salasanat ovat tiedostokohtaisia, eivät pakettikohtaisia. Jos pakettiin vedetään uusia tiedostoja tiedostohallinnasta, ne tallentuvat oletusarvona salaamatta.
• Onko tiedosto salattu vai ei näkyy ainoastaan + ja - merkeillä (kuva yllä, punainen kehys).

Ja tietenkin ongelmana on, että käsiteltävä tiedosto on purettava katsomista tai muokkaamista varten, minkä jälkeen se pitää pakata uudelleen ja on vaara, että pakkaamaton versio unohtuu levylle.

Macissä on valmis pakkaustoiminto, mutta siinäkään ei ole salasanasuojausta. 7-Zipillä pakatut ja salatut tiedostot se kyllä avaa, mutta uusia ei voi luoda. Ohjelmasta ei edes ole natiivia GUI-versiota, vain merkkipohjainen.

7-Zip ei selvästikään ole optimaalinen ratkaisu salaustarpeisiin. Sekä Onedrivessa että Dropboxissa on maksullisena lisätoimintona salattu holvi, jonka avaaminen vaatii vahvan tunnistamisen. Se toimii työelämässä, mutta ei ehkä henkilökohtaisessa käytössä - etenkään jos haluaa suojata jotain tiedostoja perikunnan uteliailta silmiltä.

Ratkaisu on VeraCrypt (veracrypt.io). Sillä luodaan tavallinen tiedosto (container) eli salasäiliö, joka ohjelmalla avattuna  (mount) muuttuukin levyasemaksi. Tiedostoja voidaan avata ja käsitellä suoraan salatun aseman sisällä. Käytön jälkeen asema suljetaan (unmount), jolloin se näkyy taas tavallisena (salattuna) tiedostona.

Varmuuden vuoksi salasäiliön voi perustaa pilvipalveluun, mutta jos asema on kovin iso, synkronointi hidastuu epäkäytännöllisen paljon, sillä ohjelmat eivät yleensä osaa synkronoida vain tiedoston muuttuneita kohtia.

VeraCryptissä on paljon muitakin toimintoja. Suojausta voi vahvistaa avaintiedostolla, salausalgoritmin voi itse valita lukuisista eri vaihtoehdoista, salasäiliö voidaan piilottaa ja koko levystä voidaan tehdä yksi iso salasäiliö. Ohjelma osaa hyödyntää prosessorin valmiita AES-käskyjä, mikä tekee salauksesta erittäin nopeaa. Säiliöitä voi olla useita eri tarpeita varten.

Tässä pitäisi olla ruutukuva ohjelman toiminnasta, mutta tietoturvasyistä ruutukuvia ei voi ottaa. Kuvat näkyvät vain harmaina alueina. Asennuksen yhteydessä voi sallia kuvien ottamisen, mutta sitä ei suositella, koska automaattiset ruudunkuvausohjelmat voivat kaapata näytöltä tietoja.

Oletusarvona ruutukuvat on estetty, ja sellaisena se kannattaa pitääkin.

Ainoa hankaluus on ohjelman asentamisessa, sillä ohjelma tarvitsee matalan tason pääsyn tiedostoihin ja ajurin sitä varten. Tietokone pitää yleensä käynnistää uudelleen asennuksen jälkeen. Macissä asennus osoittautui niin monivaiheiseksi, että jätin sen kesken. Ennen VeraCryptiä pitää asentaa macFUSE, joka vaatii järjestelmäoikeuksia ja koneen uudelleenkäynnistystä. 

Mac-asennus on tavallistakin työläämpi.

Nörttimäisenä yksityiskohtana sekä 7-Zpissä että VeraCryptissä on sisäinen nopeustesti, jolla voi vertailla koneiden nopeuksia. VeraCryptin tapauksessa se havainnollistaa myös eri salaus- ja tiivistefunktioiden suoritusaikojen eroa.

18 teratavun levyasema

Vaikka nopeat ssd-levyt ovat vieneet huomion, perinteisten mekaanisten kiintolevyjen kehitys on jatkunut nopeana. Suurten tietomäärien tallentamisessa ne ovat edelleen ylivoimaisia, kunhan muistaa huolehtia varmuuskopioinnista.

Levyjen kapasiteetti on kasvanut hämmästyttävän suureksi. Hankin 18 teratavun (siis 18 000 gigatavua!) levyn, ja sen ansiosta kämmenelle mahtuu käsittämätön määrä tietoa. 

18 teratavua kämmenellä, vau.

Kaikki on tietenkin suhteellista. Aikoinaan jo yhden gigatavun kiintolevy tuntui isolta, samoin myöhemmin teratavu. Exatavuun tuskin päästään, sillä magneettisen tallennuksen fysikaaliset rajat alkavat tulla vastaan.

Suurin Verkkokauppa.comin sivulta löytyvä asema on 30 teratavua, joten 18 teran versio on vasta keskikokoa.

Mitä isompi asema, sitä enemmän hintaa.

Kiinnostavasti teratavun hinta on lähes vakio kapasiteetista riippumatta, noin 25 euroa teratavulta. Itse asiassa halvimmat teratavut ovat malliston yläpäässä.

Kaikkein kallein on kahden teran mekaaninen asema, joissa tarjonta alkaa jo hiipua. Siinä kokoluokassa ssd-levyt ovat kilpailukykyinen vaihtoehto.

Teratavun hinta on lähes vakio.

Usein kuvitellaan, että mitä isompi levy, sitä alttiimpi se on hajoamaan, koska bitit ovat tiheämmässä. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, sillä valmistajien ilmoittamat arviot käyttöiälle ovat samat koosta riippumatta. Arjen havainnot ovat linjassa lupausten kanssa. 

Kaikissa asemissa on huonompia valmistuseriä ja ilmeisesti jotkin mallit ovat alttiimpia hajoamaan kuin toiset, mutta ongelmat eivät korreloi aseman koon kanssa. Jostain syystä levyt hajoavat usein heti takuuajan umpeuduttua, mutta osa kestää lähes loputtomiin. Itselläni vanhin jatkuvasti pyörivä asema on noin 20 vuotta vanha.

Miksi sitten ostaa pienempiä asemia, jos isommissa levytilan saa halvammalla? Ainakin pienemmät asemat ovat hiljaisempia ja käyvät viileämpinä. Niissä kierrosluku on yleensä alempi 5400, mikä saa ainakin omat WD:n 6 ja 8 teran asemat käymään kuin kuiskaus. Isommissa asemissa nopeus on yleensä 7200 kierrosta minuutissa. Ne ovat äänekkäämpiä ja kuumenevat nopeammin käytössä. Exos 18 pitää lievää kolinaa, joka tuli tutuksi vanhoissa asemissa kauan sitten. 

Todella isot asemat voivat tuottaa ongelmia vanhemmissa koneissa, joiden BIOS tukee vain kahden tai neljän teran asemia. Uusissa koneissa ongelmia ei pitäisi olla, tämäkin 18 teran asema meni nikottelematta pöytäkoneeseen ja lukemia kelpaa ihastella.

17 vai 18 teraa?

Isoilla asemilla kakkosen potenssien vaikutus alkaa jo tuntua. Vaikka asema myydään 18 teralla, kyse on 18 000 000 000 000 tavusta, mikä on tarkkaan laskien 16,37 teratavua. IEC:n suositusten mukaan oikeaoppiset ilmaisut olisivat 16,4 TiB ja 18 TB.

Tähän mahtuu vaikka mitä!

NAS-asema näyttää koon aitoina teratavuina (TiB), jolloin lukema on 16,4. 

"Vain" 16,4 teratavua.

Runsaat 16 teratavua on aivan valtava määrä tilaa. Esimerkiksi HD-elokuvia (5 gigatavua) levylle mahtuisi 3200 kappaletta.

Verrattuna 5400 RPM:n levyihin 18 teran Exos on paitsi iso, myös tuntuvasti nopeampi. Testiohjelmalla se sai lukutilassa siirtonopeuden 265 megatavua sekunnissa (225), latenssi 11,9 ms (15,4) ja 201 IOPS (150). Suluissa WD:n 8 teratavun levyn vastaavat arvot. 

Suurin ero tuli kirjoituksessa, missä testiohjelma näytti 3200 IOPS (596) ja latenssiksi 300 us (1,6 ms). Nopeampi levy vaatii parempaa ilmanvaihtoa ja se kuuluu myös äänessä.

Muistatko vielä ajan, jolloin levytilan loppuminen oli oikea tietoturvahuoli? Kone saattoi kaatua ja työtilassa ollut aineisto menetettiin. 

En minäkään enää, en ainakaan tämän levyn jälkeen.

Salasana ja käyttäjätunnus - tarvitaanko tosiaan molemmat?

"Käyttäjätunnus ja salasana" on tietotekniikan peruspilari. Ne tarvitaan aina, ihan kaikissa palveluissa. Mutta onko todella niin?

Käytin ennen VPN-ohjelmaa, jossa yhteys piti avata kirjoittamalla läppärissä käyttäjätunnus ja salasana. Olikin suuri helpotus vaihtaa Wireguardiin, jossa kumpaakaan ei tarvita. Yhteys avautuu suoraan painikkeesta, aikaa kuluu ehkä noin sekunti. Juuri näin tietotekniikan pitäisi aina toimia!

Tunnuksia ei tarvita, koska lähtökohtana on läppärin oma turvallisuus. Läppärin oman tunnistautumisen pitää olla riittävän vahva ja turvallinen, jotta kukaan ulkopuolinen ei pääse sitä käyttämään. Varkauksien varalta levyn pitää olla salakirjoitettu Bitlockerilla tai Filevaultilla.

Jos käyttäjä on jo kirjautunut omalle läppärilleen, hänen täytyy olla oikea henkilö. Miksi siis VPN-yhteyden pitäisi vaatia uutta tunnistautumista?

VPN tunnistaa käyttäjän yksityisellä ja julkisella avaimella, jotka luodaan kun käyttäjälle annetaan oikeus VPN:n käyttöön. Nämä tiedostot ovat läppärin levyllä ja riittävät kertomaan, kuka käyttäjä on pyrkimässä sisään verkkoon.

Äskettäin tuli vastaan toinenkin idea: kirjaudutaan nettipalveluun pelkällä salasanalla. Ihan totta, mihin tarvitaan käyttäjätunnusta? Jos kirjautumisikkunassa olisi vain yksi kenttä, palvelu näkee jo salasanasta kuka on pyrkimässä sisään. Käyttäjätunnus on pohjimmiltaan turha. 

Tämä tietenkin edellyttää, että jokaisella käyttäjällä on yksilöllinen salasana, josta hänet voidaan tunnistaa. Nykyisillä turvaohjeilla sen ei pitäisi olla ongelma. Salasanoista on joka tapauksessa tehtävä niin pitkiä ja monimutkaisia, ettei päällekkäisyyksiä tule. Varmuuden vuoksi palvelun pitäisi aina käyttäjää luotaessa tai salasanaa vaihdettaessa tarkistaa, ettei salasana ole jo käytössä.

Yksi paha ongelma tässä ideassa kuitenkin on. Jos käyttäjä unohtaa salasanansa, millä hänet voidaan yksilöidä salasanan vaihtoa varten? Mistä tiedetään, kuka käyttäjä on salasanansa unohtanut? Vähintäänkin palvelun pitäisi tallentaa jokaisesta käyttäjästä puhelinnumero tai vastaava yksilöivä tieto, jolloin koko idea vesittyy.

Ongelmana olisi myös salasanojen arvailu. Olisi vaikea estää, ettei kukaan valitse heikkoa salasanaa, jolloin niitä kokeilemalla pääsisi satunnaisen käyttäjän tilille.

Ideaalissa maailmassa pelkkä salasana riittäisi, mutta me huolimattomat käyttäjät teemme myös käyttäjätunnuksen pakolliseksi.

Siitä huolimatta olemme liian kiinni vanhassa käyttäjätunnus+salasana -ajattelussa.

Pelkkä salasana riittää reitittimeen kirjautumiseen.

Huawein BE7 wifi-reitittimessä ei ole käyttäjätunnusta lainkaan. Miksi pitäisi olla? Reitittimen ylläpitäjällä on yksi tunnus, eikä tunnuksen nimellä ole merkitystä. Pelkkä salasana riittää pääsyyn, koska se edellyttää ensin pääsyä sisäverkkoon tai fyysisesti reitittimen Ethernet-porttiin.

Muokattu 4.11.2025

Köyhän miehen KVM

Kun koneita on useampia, niiden näyttö, näppäimistö ja hiiri pitäisi saada jaettua. KVM-kytkin (Keyboard, Video, Mouse) vaihtaa koneesta toiseen, mutta on kallis. Nykyään pelkkä mekaaninen vaihto ei enää riitä, kuten vielä VGA- ja DVI-aikaan, vaan tarvitaan elektroniikkaa. Asiaa mutkistavat myös näyttötekniikat, jotka vaihtelevat koneesta toiseen (Hdmi, DP, USB-C plus vanhat tekniikat).

Yksinkertainen ratkaisu on manuaalinen USB-kytkin, johon tulee usb-piuha kahdesta koneesta ja etuseinässä on liitäntä neljälle usb-laitteelle. Kävin hakemassa Verkkokauppa.comista sekä kahden että neljän laitteen versiot. Hinta ei päätä huimannut: Aten US 224 maksaa 24 euroa ja neljän laitteen malli  US424 40 euroa. 

Vaihtopainikkeessa on pitkä johto, jotta se ylettyy työpöydälle.

Luulin ensin saaneeni vahingossa kaksi samaa, koska pakkaukset ovat identtiset. Toisessa oli kuitenkin neljä usb-piuhaa ja toisessa kaksi, kuten pitikin. 

Laitteessa on pienen johdon päässä painike, joka vaihtaa käytössä olevaa laitetta. Päällä on kaksi merkkivaloa kertomassa, kumpi liitäntä on käytössä. Harmi kyllä neljän usbin malli on ihan samanlainen: siinäkin on vain kaksi lediä, kaksi ensimmäistä laitetta näkyy vihreällä valolla ja kaksi viimeistä punaisella. Tässä on säästetty väärässä paikassa.

Tärkeintä kuitenkin on, että vaihtaja tekee minkä lupaa. Kun nappia painaa, usb-liitännät vaihtuvat koneesta toiseen, ja mukana seuraavat hiiri ja näppäimistö. Keskellä on vielä lisävirran syöttömahdollisuus, mutta kun liitäntä on vain USB 2-tasoa, mitään vaativia laitteita ei kuitenkaan kannata käyttää.

Mutta entäs se video? Kuten kirjoitin, tämä on köyhän miehen ratkaisu. Tarvitaan monitori, jossa on mahdollisuus vaihtaa kahden tai neljän eri sisääntulon välillä. Kuva pitää siten vaihtaa erikseen, mikä varsinkin neljän laitteen mallissa on työlästä. Itse päädyin kirjoittamaan paperille, mihin koneeseen ledit viittaavat ja mikä videosisääntulo kulloinkin pitää valita. 

Videolähde on vaihdettava erikseen, mikä on työlästä.

Jos näytössä ei ole riittävästi tulolinjoja, voi hdmi-linjoja niputtaa yhteen Procasterin 2-tulon kytkimellä tai vähän kalliimmalla Deltacon kolmen tulon vaihtajalla.

Hintaansa nähden helppo ja toimiva ratkaisu. Fiinimpi vaihtoehto on esim. Aten 4-porttinen USB/DisplayPort-vaihtaja 620 euron hinnalla. 

Edullinen 2,5 Gigabitin verkkokortti

Viime aikoina hyllyyni ja työpöydälle on kertynyt kiinnostavia tuotteita, joiden jonoa yritän nyt purkaa. Nämä eivät ole testejä eivätkä tuotearvioita, vaan yksinkertaisesti havaintoja laitteista, jotka olen itse kokenut hyödyllisiksi.

Yksi projekteistani on päivittää toimiston pieni verkko 2,5 gigabittiin. Ensimmäinen hankinta on verkkokortti. TP-Linkin kortti TX201 maksoi Verkkokauppa.comissa vain 29,99 euroa (outo hinta, muuten), joten kävin hakemassa sen. 

Helppo ja simppeli, sehän toimi heti.

Aina ilahduttaa, kun käyttöönotto sujuu helposti ja kaikki toimii. TX201 kuuluu tähän kategoriaan. Pistin kortin väylään, käynnistin koneen ja... mitään ei tapahtunut. Lopulta tuli sininen kaatumisruutu.

Se oli oma vika. Olisi tietenkin ensin pitänyt disabloida emolevyllä valmiina oleva yhden gigabitin verkkoliitäntä. Sen tehtyäni käynnistin Windows 11:n uudelleen ja kaikki toimi heti. Paketissa oli mukana 8 senttimetrin cd-rom (vieläkö joku muistaa niitä?) ajureita varten, mutta sen käyttö olisi vaatinut kelkallisen lukuaseman ja niitä on enää lähinnä museoissa. Onneksi levyä ei tarvittu, kaikki toimi heti ja mahdolliset ajurit latautuivat automaattisesti. Mitään ei näkynyt ulospäin.

Pieni ja nätti.

Olisipa se aina näin helppoa!

Olin jo etukäteen hankkinut viiden portin 2.5G kytkimen, joten sain kortin kiinni siihen ja takapaneelissa oleva 2.5G merkkivalo syttyi (ne kaksi muuta ovat tietenkin 1G ja 100M varten). Myös Windows näytti linkkinopeuden olevan komeat 2500 megabittiä sekunnissa (Mbps).

Nopeus 2500 Mbps symmetrisenä - ainakin ensimmäiselle kytkimelle asti.

Windows näyttää, että kortti käyttää Realtekin piirejä.

Realtekin piirehin voi luottaa.

Entäs nyt - missä tätä nopeutta pääsisi hyödyntämään? Monella on kotona valokuidun päässä wifi-reititin, jossa on 2.5G portti. Siitä ei vielä ole paljon iloa, jos valokuidun nopeus on 1 gigabitti tai vähemmän.

Monissa NAS-asemissa on 2.5G liitäntä, sillä mekaaniset kiintolevyt täyttävät helposti 1 gigabitin verkon koko kaistan, jolloin verkosta tulee pullonkaula tiedostojen siirrolle. Tilanne vain pahenee, mikäli verkossa on samaan aikaan muutakin liikennettä. Jos koneissa on ssd-levyjä, jopa 2500 megabitin verkko menee tukkoon.

Siirtymä 2.5G-aikaan näyttää niin helpolta ja edulliselta, että taidan vaihtaa kaikkiin pöytäkoneisiin 2.5G-kortit ihan vain future-proof-mielessä.

Seuraava askel olisi 10G-nopeus, mutta silloin asiat menevät vaikeiksi. Kortit maksavat moninkertaisesti, kytkimet vielä enemmän. Se taso saa jäädä vielä odottamaan.

SSD-levy ei ole ikuinen

Moni vaihtoi mekaaniset kiintolevyt SSD-levyihin ja uskoi, että niissä data säilyy ikuisesti, koska liikkuvia osia tai magneettikenttiä ei ole. Valitettavasti myöskään SSD ei ole ikuinen.

Kopioin tiedostoja SSD-levyltä mekaaniselle levylle kun kopiointi pysähtyi virheilmoitukseen:

Pelätty lukuvirhe.

Kopioinnissa tapahtuva lukuvirhe ilmoittaa selvästi itsestään, mutta ohjelman käytössä tapahtuva lukuvirhe ei välttämättä niin tee. Windowsin Taphtumienvalvonta (Event viewer) tallentaa lukuvirheen koodilla 7, mutta niitä pitää osata hakea.

Tapahtumienvalvonta kirjaa virheet koodilla 7.

Jostain syystä Windows ei ilmoita käyttäjälle suoraan lukuvirheestä. Työpöydälle pitäisi tulla isolla punainen ilmoitus, että tiedoston lukeminen on epäonnistunut ja että levyn muutkin tiedostot voivat olla vaarassa.

Valitettavasti myöskään Windowsin oma levyntarkistus ei kerro mitään asiasta, koska se tarkistaa vain kirjanpidon loogisen oikeellisuuden. 

Windowsin mielestä levy on ihan kunnossa.

Näytä tiedot avaa Tapahtumienvalvonnan ja näyttää pitkän listan chkdsk-ajosta, joka luettelee vain kirjanpitoon tehdyt tarkistukset. Vika ei ole niissä vaan levyn pinnassa (SSD:n tapauksessa muistipiireissä).

Samsungin SSD-levyjä käyttävän kannattaa asentaa valmistajan oma Magician-ohjelma. Siinä on monenlaisia työkaluja levyn kunnon ja suorituskyvyn seurantaan. Diagnostic Scan -tarkituksen nopea versio meni virheittä läpi, mutta 1-3 tuntia teratavua kohti kestävä Full Scan löysi punaisen täplän.

Punainen täplä kertoo vika-alueesta.

Tarkistuksen jälkeen ohjelma tarjosi Recovery-toimintoa, mutta jostain syystä se ei saanut yhteyttä levyyn ja oli siis hyödytön.

Normaalisti tässä vaiheessa olisi aika kaivaa esiin varmuuskopiot (SSD ei tee varmuuskopioista tarpeettomia!). Omassa tapauksessani kyse oli vain testikoneesta, eikä yhden 127 megatavun tiedoston menettäminen ollut mikään ongelma.

Vain 8 teratavua kirjoitettu.

Testikoneen Samsung 870 EVO 1 TB on halpislevy, jolta ei voi odottaakaan suurta kestävyyttä tai huippunopeutta. Silti vikaantuminen jo kahdeksan teratavun kirjoittamisen jälkeen on yllättävää, määrän pitäisi olla ainakin kymmenkertainen. 

Toisaalta levy oli lähes täynnä ja Over Provisioning oli nolla prosenttia. SSD-levyä ei koskaan saisi päästää liian täyteen, jotta elektroniikalla on tilaa siirrellä tiedostoja muistisolusta toiseen niiden tasaisen kulumisen varmistamiseksi. 

Magician-ohjelmassa on myös SMART-tietojen näyttö. Se on vanha standardi, jolla levy pystyy kertomaan teknisiä tietojaan diagnostiikkaohjelmalle.

SMART-tiedot.

Kuten listasta näkyy, Uncorrectable Error Count näyttää punaista, samoin ECC Error Rate. Tätä levyä ei kannata enää käyttää mihinkään tärkeään, koska virheitä voi tulla lisää.

Mitä tästä kannattaa muistaa?

• Pidä varmuuskopiointi ajan tasalla myös SSD-levyillä
• Huolehdi, että SSD-levyllä säilyy vähintään 25 % tyhjää tilaa
• Aja diagnostiikkaohjelman oma Full Scan säännöllisesti
• Vilkuile myös Windowsin Tapahtumienvalvontaa ja suodata mahdolliset 7-virheet näkyville