Vanha Mac Air oli loistodiili uuteen malliin verrattuna

Ostin viisi vuotta sitten Mac Air -läppärin 13 tuuman näytöllä, neljän gigan muistilla ja 128 gigan levyllä. Näyttöä lukuunottamatta halvin malli siis, maksoi silloin tarjouksessa noin tonnin. Vaikka hinta oli kallis, olen ollut laitteeseen tyytyväinen. Se on kestänyt ahkeraa päivittäistä käyttöä, välillä hyvin rankkaakin. Vielä viiden vuoden jälkeenkin sen akku kestää koko päivän, kun vähän himmentää näyttöä ja poistaa valot näppäimistöstä.

Kerrassaan mainio laite! Samaa ei voi sanoa käyttöjärjestelmästä, jonka käyttöliittymä tuntuu vieläkin paikoin kömpelöltä ja siinä on outouksia, joihin ei ikinä totu. Mutta ne antaa anteeksi koneessa, jota käytän lähinnä surffailuun, kirjoittamiseen ja digikameran kuvien siirtoon matkoilla.

Neljän gigatavun RAM on riittänyt hämmästyttävän pitkälle. Vasta nyt, monen käyttöjärjestelmäpäivityksen jälkeen, kone alkaa olla hidas ja Office-sovellusten ajossa on joskus viiveitä. Mutta hei, Windows ei olisi pystynyt läheskään samaan.

Odotin kiinnostuneena uutta Air-mallia, jonka Apple vihdoin tänä syksynä julkaisi. Mutta se oli paha pettymys. Retina-näyttö on varmaan kiva, mutta ei välttämätön matkakäytössä. Uusi laite on ulkomitoiltaan hieman pienempi ja kevyempi, mutta ohuin kohta hieman edeltäjäänsä paksumpi. Uusitun näppäimistön liikerata on äärimmäisen lyhyt eikä sovi kirjoittamiseen.

T2-turvapiiri olisi kiva, mutta toisaalta se estää Digabi-käytön eli konetta ei voisi käyttää sähköisissä ylioppilaskirjoituksissa. Sen ansiosta myös Siri on koko ajan kuuntelulla, mikä ei ole toivottavaa. Suurin ilo olisi sormenjälkiskannerista. Muilla valmistajilla niitä on ollut jo 10 vuoden ajan. Olisipa Apple laittanut koneeseen saman kasvotunnistuksen kuin älypuhelimiin!

Hämmästyttävää kyllä, uusi malli on monessa suhteessa edeltäjäänsä huonompi. Magsafe, joka on pelastanut koneen putoamiselta monta kertaa (kun joku kompastuu johtoon), on poissa. SD-kortinlukija on myös hävinnyt, samoin ulkoisen näytön liitäntä (pakollinen Powerpoint-esityksissä). Kaiken pitäisi nyt mennä kahden USB-C-portin kautta, jotka ovat vierekkäin koneen vasemmalla sivulla. Mikä kumman idea siinä on? Miksei toinen portti ole laitteen toisella reunalla? Esitys- ja matkakäyttöä varten tarvitaan tukku erilaisia adaptereita, joilla on taipumus kadota. Lataus USB-portin kautta on kieltämättä näppärä, mutta mieluummin olisin pitänyt Magsafen.

Ja sitten on hinta. Vanhaa mallia (2017) on myyty 919 eurolla, uusi maksaa vastaavilla spekseillä 1379 euroa. Ei ole mitään järkeä maksaa 450 euroa lisää huonommasta koneesta.

Hinnoittelu on muutenkin kiinnostava. Jos haluaa 256 gigan levyn, uuden mallin hinta nousee peräti 250 eurolla! Apple rahastaa härskisti tietäen, ettei käyttäjäparka voi päivittää levyä isompaan kun on kerran erehtynyt ostamaan pienemmän levyn.

Apple puhuu mielellään käyttäjäkokemuksesta ja tyytyväisistä käyttäjistä. Ihmettelen, kuinka moni käyttäjä haluaa tulla tällä tavalla rahastetuksi? Eikö se tahraa brändiä ja laske asiakastyytyväisyyttä? Ei kiitos minulle ainakaan.

Verkkokauppa.comin black friday -tarjous myytiin loppuun, eikä ihme.

Tänään oli Black Friday. Sekä Gigantti että Verkkokauppa.com myivät 2017-mallin Air-peruskoneita 799 euron hinnalla (Verkkis tosi 0,90 euroa kalliimmalla). Ei tarvinnut kauaa miettiä, maksanko 1379 euroa uudesta uudesta vai 799 euroa uudesta vanhasta koneesta. Vaikka viisi vuotta vanha läppärini yhä toimii, se on ennen pitkää pakko vaihtaa uuteen jo yksin muistin loppumisen vuoksi.

Vanhan koneen tiedot (kuva syyskuulta 2014, jolloin käyttöjärjestelmä oli vielä 10.9):

Mac Air, vuoden 2013 puoliväli

Uusi kone:

Mac Air, 2018 -- ja viimeinen lajissaan.

Vaikka koneiden välillä on viisi vuotta, ne ovat ulkoisesti lähes identtisiä. Vasta tämän syksyn uutuusmalli toi selvän muutoksen ulkonäköön (pienempi, erilainen näppäimistö, kaiuttimet, ohuempi näytön kehys).

Härski hinnoittelu ja keskinkertainen tekniikka osoittavat, ettei Apple enää panosta läppäreihin. Ilmeisesti kaikki huomio on älypuhelimissa sekä uusien tuotealueiden, kuten elokuvapalvelun ja robottiautojen kehittämisessä. Me tyytyväiset läppärikäyttäjät olemme siitä pettyneitä. Mutta eiköhän tällä uudella vanhalla Airilla pärjää taas seuraavat viisi vuotta.

Tätä kirjoittaessani klo 16 Gigantin sivu näyttää, että laitetta on vielä myymälöissä, vaikka nettierä onkin loppuunmyyty. Suosittelen. Applella ei ole monta järkevästi hinnoiteltua laitetta, mutta tämä Black Friday -spesiaali on kiistatta sellainen.

Toimiiko älypuhelimesi myös Glonass ja Galileo paikannuksella?

Venäjän GPS-häirintä Naton sotaharjoituksen aikaan herätti paljon julkista keskustelua pari viikkoa sitten. Julkisuuteen ei ole kerrottu, oliko häirintä yksinkertaista signaalin peittämistä (jamming) vai kehittyneempää signaalin väärentämistä (spoofing).

Peittäminen on hyvin yksinkertaista: GPS-satelliiteista tuleva signaali on äärimmäisen heikko, joten mikä tahansa samalla taajuudella lähetetty voimakkaampi signaali riittää tukkimaan sen. GPS-vastaanotto katoaa eikä laite tiedä sijaintiaan. Yksinkertaisen häirintälaitteen voi tilata Kiinasta muutamalla kympillä, niiden käyttö on toki laitonta.

Signaalin väärentäminen on paljon monimutkaisempaa, koska silloin vihollisen pitää teeskennellä olevansa joukko GPS-satelliitteja, ja lähettää oikealla taajuudella hieman väärää signaalia. Koska GPS-paikannus perustuu äärimmäisten pienten aikaerojen mittaamiseen, signaalin väärentäminen ei ole helppoa. Koska kohde ei huomaa paikannustiedon virhettä, se voi päätyä vihollisen haluamaan paikkaan. James Bond Tomorrow never dies -elokuva antoi tästä havainto-opetusta. Todellisuudessa valelähetin on varmasti aivan erinäköinen kuin elokuvan pitkä tanko, jossa vaihtuivat nopeasti isot punaiset numerot.

Paikannustaajuudet ovat yli gigahertsin alueella, joten ne eivät juurikaan heijastu vaan vaativat näköyhteyden. Ilmassa lentävää konetta voidaan häiritä maa-asemalta (maapallon kaarevuus huomioiden), mutta maakohteiden häirintä vaatisi lähettimen sijoittamista joko erittäin lähelle tai sitten ilma-alukseen. GPS:n siviilisignaalit toimivat 1,575 sekä 1,176 GHz taajuuksilla. Salattu sotilassignaali käyttää 1,228 GHz taajuutta.

Amerikkalaisilla on GPS:n suhteen etulyöntiasema, koska he ovat järjestelmän kehittäjiä. He voivat sulkea signaalin kokonaan tai alueellisesti. Venäjän on turvauduttava häirintään.

Venäjällä on oma Glonass-järjestelmänsä, jonka toiminta muistuttaa GPS:ää. Taajuudet ovat 1,602 GHz ja 1,246 GHz, missä jälkimmäinen taajuus vaihtelee hieman satelliitin numeron mukaan.

Älypuhelimet ovat jo vuosia käyttäneet paikannuspiiriä, joka kuuntelee sekä GPS- että Glonass-satelliitteja. Näin paikannuksesta saadaan tarkempi. Lisäksi kiinalaisilla on vielä omansa, Compass (Beidou) ja Japanilla GPS:ää täydentävä QZSS.

Uusimmissa puhelimissa on mukana myös eurooppalainen Galileo, vaikka sen uskotaan tulevan täysin valmiiksi vasta vuonna 2020 (alkuperäinen aikataulu oli 2008). Kolme rinnakkaista paikannustekniikkaa pitäisi taata luotettava ja tarkka sijainti kaikissa olosuhteissa. Sitäkään ei ole kerrottu julkisuuteen, miten paljon GPS:n häirintä on oikeasti vaikuttanut, koska oletettavasti lentokoneetkaan eivät ole pelkän GPS:n varassa.

Oman puhelimen tilanteen voi selvittää GPSTest -ohjelmalla. On aina riski ladata Google Play -kaupasta sekalaisia apuohjelmia, joten kannattaa varmistaa, että kyse on varmasti oikeasta tämän nimisestä ohjelmasta (kuvakkeessa kaksi sinistä kolmiota, tekijä barbeauDev). Siis tämä.

Uudet puhelimet, kuten Samsung S9, löytävät taivaalta peräti viiden eri järjestelmän satelliitteja:

Puhelin "näkee" viisi eri paikannusjärjestelmää.

Kiinasta ja Japanista näkyy vain yksi satelliitti, mutta GPS, Glonass ja Galileo näkyvät usean satelliitin voimin. Vaikka yhden signaalia väärennettäisiin, muut toimivat. Sen sijaan signaalin peittäminen voisi helposti pimentää koko taivaan, sillä kokonaisen taajuusalueen tukkiminen on helppoa.

GPSTest näyttää myös satelliittien sijainnin taivaalla.

Tungosta taivaalla.

Teknisten tietojen lisäksi ohjelma näyttää maantieteellisen kartan sekä mahdollistaa sijainnin jakamisen.

Satelliittipaikannuksen heikkoutena on ollut korkeustiedon epätarkkuus. Olisi kiinnostava testata, onko usean eri järjestelmän rinnakkaisuus tuonut parannusta tähän ongelmaan.

Foobot ilmanlaatumittari

Ostin vuosi sitten hyvinvointimessujen innoittamana Foobot-ilmanlaatumittarin. Suomessa puhutaan paljon huonon sisäilman vaikutuksista, Yhdysvalloissa tilanne on vielä paljon pahempi. Siitepöly, kotien kosteus- ja homeongelmat sekä suurkaupunkien saasteet saavat monet huolestumaan hengitysilman laadusta. Siksi tarjolla on useitakin erilaisia laatumittareita.

Valmistajista Foobot on yksi tunnetuimmista ja ilmeisesti ainoa, jota myydään näkyvästi myös Suomessa. Biohakkerin verkkokaupassa sitä myydään 198 euron hinnalla. Osoite https://biohakkerikauppa.com/products/foobot-coming-soon-preorder-now antaa ymmärtää, että kyseessä olisi uusi tai tuleva laite, mutta näin ei ole.

Foobot yhdistetään kodin wifi-verkkoon ja sitten alkaa odottelu. Kestää useita vuorokausia ennen kuin laite on kalibroinut itsensä ja alkaa antaa mittaustuloksia älypuhelimen sovellukseen. Nopea vilkaisu kertoo oleellisen tiedon: jos laite hehkuu oranssina, ilmassa on pahasti vikaa. Sininen valo kertoo hyvästä ilmanlaadusta. Yöllä valo sammuu automaattisesti.

Sininen valo kertoo ilmanlaadun olevan hyvä.

Foobot mittaa ilman kosteutta, haihtuvia orgaanisia yhdisteitä (VOC), pienhiukkasia (PM2.5 eli alle 2,5 mikrometrin kokoisia) sekä lämpöä ja CO2-pitoisuutta. Hiilidioksidiarvo on jostain syystä pelkästään laskennallinen ja poikkesi suuresti Netatmon antamasta aidosta lukemasta. CO2-lukema on siis korkeintaan viitteellinen.

Sovelluksesta tiedot näkyvät yhdellä vilkaisulla:

Foobot aloitusnäyttö.

Toimistolla ilmanlaatu on "great", kosteusprosentti voisi tosin olla suurempikin. Alhaalta liu'uttamalla saa esiin graafisen näytön eri suureista ajan funktiona:

PM2.5-arvo tunnin välein.

Aikaisen töihintulon aiheuttama piikki klo 7 kohdalla erottuu selvästi. Sen jälkeen ilmastointi on taas tehnyt tehtävänsä.

VOC-arvo.

Orgaanisten yhdisteiden määrä on pysynyt yön ajan täysin vakiona ja vaihdellut aamupäivän kuluessa vain hieman. Hälytysrajan ohjelma asettaa oletusarvona 300 ppb:n kohdalle.

Laskennallinen CO2-arvo.

Kun skaalaksi valitaan päivät, nähdään (laskennallinen) CO2-arvo. Hälytysraja 1300 ppm on varsin korkea, toimisto-oloissa työteho laskee jo alemmillakin pitoisuuksilla. Puuttuvat palkit 9-11.11. väliseltä ajalta kertovat nettiyhteyden katkosta.

Viime viikolla Foobotiin tuli myös web-käyttöliittymä. Se on vielä hieman kömpelö ja rajoittaa export-toiminnon enintään 41 vuorokauteen, mutta tekee graafeista havainnollisempia. Toiminto on ilmeisen keskeneräinen, koska en saanut sitä piirtämään haluttua aikaväliä.

Mittaukset web-käyttöliittymällä katsottuna.

Foobot lähettää sähköpostiin kahdesti kuukaudessa raportin, joka on tylsää luettavaa.

Raportti listaa hyvän ja huonon ilmanlaadun osuuden.

Suomessa kotien ilma on yleensä hyvälaatuista. Siivoaminen tai ruuanlaitto saa Foobotin värin vaihtumaan hetkeksi oranssiksi ja toimet näkyvät myös tilastossa.

Henkilölle, joka on huolissaan sisäilman laadusta, Foobotin antama mielenrauha (tai varoitus) voi olla hyvinkin 198 euron arvoista.

Kodak DC20 - kerrassaan surkea digikamera

Toimiston muuton yhteydessä törmäsin vanhaan digikameraan. Se oli lajinsa ensimmäisiä, puoliksi lelu, mutta kuitenkin Kodakin valmistama ja mallimerkintä DC20. Kodakin ammattilaiskamerat olivat DCS-sarjaa, kuluttajamallit DC:tä.

Kodakia käytetään usein malliesimerkkinä yrityksestä, joka ei ajoissa tajunnut bisneksen muuttumista, ja jonka digitalisaatio sen vuoksi tuhosi. Arvio on epäreilu, sillä Kodak oli yksi ensimmäisiä digikameroiden valmistajia ja siten hyvinkin kaukonäköinen. Ilmeisesti eväät kuitenkin loppuivat, sillä Kodak luopui kameroista jossain vuosituhannen vaihteen tienoilla. Itselläni oli kesällä 1998 hankittu Kodak DC260, jossa oli muistikortti, kahden megapikselin tarkkuus (1536x1024) ja 38-115 kinovastaava objektiivi.

Mutta palataan siihen kerrassaan huonoon digikameraan. Se näytti tältä:

Kodak DC20 edestä.

Edestä katsottuna kamera on normaalin pokkarin näköinen. Takapuoli paljastaa laitteen iän ja kaikki puuttuvat ominaisuudet:

Kodak DC20 takaa.

Totta se on: ei LCD-näyttöä, muistikorttipaikkaa eikä painikkeita. Akun sijaan litium-paristo. Etsin oli optinen. Päällä vain kolme painiketta, joista yksi oli laukaisin ja toinen virtakytkin.

Tekniset speksit ovat sanalla sanoen vaatimattomat. Sisäiseen yhden megatavun muistiin mahtui kerralla peräti kahdeksan kuvaa (alemmalla tarkkuudella 16). Kuvan maksimitarkkuus oli 493x373 pikseliä (erikoista, että molemmat luvut ovat parittomia). Kiinteän optiikan kinovastaavuus oli 47 milliä ja valovoima F4.

Koska muistikorttia ei ollut ja usb-tekniikka oli vasta kehitteillä, kuvat piti siirtää tietokoneelle sarjaportin kautta. Tätä varten kameran mukana tuli erikoiskaapeli, jonka toisessa päässä oli sarjaportin liitin ja toisessa audiokäytöstä tuttu miniplugi. Erikoinen yhdistelmä, jollaista on turha kysyä tämän päivän tietokonekaupoista.

Tilasin kameran tuoreeltaan kesällä 1996 Cyberian Outpost -verkkokaupasta Yhdysvalloista (ei enää olemassa). Hinta oli 299 dollaria. Suomeen toimitettuna kokonaishinnaksi tuli noin 300 euroa. Verkkotilaus kannatti, sillä kun kameran myynti Suomessa alkoi syyskuussa 1996, sen hinta oli 500 euron luokkaa (tuohon aikaan hinnat olivat tietenkin markkoina).

Valitettavasti yhtään kameralla otettua kuvaa ei ole enää tallella. Kameran virittäminen käyttöön vaatisi melkoista askartelua, sillä kuvien siirto sarjaportin kautta vaati erillistä apuohjelmaa.

Softa on tallella.

Ohjelma toimitettiin peräti cd-levyllä (ei korpulla!) ja toimisi varmaan vielä tänäkin päivänä, jos jaksaisi nähdä vaivaa.

Kukapa olisi tuolloin uskonut, että 20 vuoden päästä jokaisella on moninverroin parempi kamera omassa puhelimessa. Nokia oli vasta aloittelemassa kasvuaan kömpelöillä gsm-malleilla. 

Canon 14 mm vs. Samyang 14 mm

Olen viime aikoina saanut paljon iloa todella leveästä laajakulmasta. Ostin ensin edullisen Samyangin 14-millisen, ja vaikka se tuotti säätämisen jälkeen hyviä maisemakuvia, halusin kuvata myös läheltä, jolloin automaattitarkennusta jäi kaipaamaan.

Samyangin alkeellisuus on tavallaan hienoa. Aukon suurentaminen kirkastaa kuvaa tuntuvasti jo etsimessä. Lisäksi on vapauttavaa, kun voi kuvata ilman tarkennuspisteitä ja keskittyä vain sommitteluun. Mutta monissa tilanteissa automaattitarkennus tulee silti tarpeeseen.

Unelmien laajakulma olisi Sigman 14 F1.8, mutta sen paino ja hinta (n. 1700 euroa) eivät houkutelleet. Laajakulmaa tarvitsee usein matkoilla, joten keveys on etu. Ja siinä Samyangia on mahdoton ohittaa. Vaikka se katoaisi matkalla, vahinko ei ole kovin suuri.

Canonin 14 mm F2,8 II-mallia liikkuu käytettynä runsaalla tuhannella eurolla, ohjehinta 2200 euroa tuntuu kohtuuttomalta. Löysin sopivan käytetyn ja pääsin vertailemaan sitä Samyangiin.

Nykyaikaiset objektiivit ovat niin hyviä, että eroja joutuu hakemaan kuvia suurentamalla. Tässä suhteessa Canonin ja Samyangin vertailu on kiitollista puuhaa: erot suorastaan hyppäävät silmille. Nyt ei tarvita monimutkaisia mittauksia, paljas silmä kertoo ihan riittävästi.

Seuraavat kuvat on otettu Canon 5Dm3:lla raw-tilassa ja muunnettu jpeg-muotoon pienentäen ilman mitään muokkauksia. Samyangin tarkennusrengas käännetty ääretön-asentoon.

Canon 14 mm F2,8

Canon 14 mm F5

Canon 14 mm F10

Samyang 14 mm F2,8

Samyang 14 mm F5

Samyang 14 mm F10

Heti näkyy, että Samyangin objektiivi on selvästi laajakulmaisempi kuin Canonin. Samyangin vinjetointi on paljon voimakkaampaa ja kuvan pohjaväri selvästi kellertävä. Terävyydessä ei ole moittimista täydelläkään aukolla.

Geometriavirheissä sen sijaan on. Rakennuksen kyljet kaartuvat selvästi. Samyangin kuva paranee oleellisesti Lightroomissa. Seuraavassa kuvapari täydellä 2,8-aukolla mutta automaattisilla sävy- ja geometriakorjauksilla ajettuna.

Canon 14 mm F2,8 Lightroomin automaattisilla korjauksilla

Samyang 14 mm F2,8 Lightroomin automaattisilla korjauksilla

Käsittelyn jälkeen kuvat ovat paljon lähempänä toisiaan. Käsin säätämällä kuvaa voisi vielä parantaa, nämä kuvat ovat suoraan automatiikan jäljiltä.

Objektiivien sävyero käy hyvin ilmi sisällä otetuista vertailukuvista:

Canon 14 mm F5

Samyang 14 mm F5

Jostain syystä Samyangin kuvista pienellä aukolla (suuri F-arvo) tulee Canon 5Dm3:lla joskus selvästi ylivalottuneita, suurilla aukoilla kannattaa (pieni F-arvo) vinjetointia korjata ylivalotuksella jo kuvauksen aikana. Canonilla näitä ongelmia ei ole.

Lisää testikuvia ja isommat versiot ovat sivulla https://petterij.kuvat.fi/kuvat/Testikuvia+eri+laitteilla/Canon+ja+Samyang+14-milliset/

Kuvien perusteella on helppo nähdä, että yleiskäyttöisenä laajakuvaobjektiivina Canonin versio on selvästi parempi. Hinta/laatu-suhteessa Samyang on kuitenkin ehdoton ja tähtikuvaajien joukossa se onkin erittäin suosittu vähäisen coma-ilmiön vuoksi. Nykyisin Samyangin 14-millistä liikkuu paljon käytettynä, hinta 250-300 euron luokkaa. Käytetyn ostamisessa on tietenkin aina riski, Samyangin laadunvalvonta jättää ilmeisesti toivomisen varaa ja yksilöerot voivat olla suuria.

Objektiivit sivulta nähtynä.

Molemmat ovat "mulkosilimiä" ja niissä on terälehtimäinen vastavalosuoja.

Samyangissa on vain manuaalinen tarkennus.

Kummatkin ovat hauskoja laseja, jotka houkuttelevat luovaan kokeiluun.

Canon 1D X Mark II ja valokuvauskoneen kuljettaja

Canon julkisti pari vuotta sitten 5Dm4-mallin, mutta se tuntui m3-mallin päivitykseltä, eikä tarjonnut riittävästi uutta hintaansa nähden. Löysin Canonin parhaan ammattirungon 1D X Mark II:n (jatkossa lyhyemmin 1Dx) vähän käytettynä edullisesti, joten tartuin siihen. Miltä iso ammattirunko tuntuisi 5Dm3:n jälkeen?

Lyhyesti: 1Dx on lehti- ja luontokuvaajille järeä työkalu, mutta tavallisessa kuvauksessa sen edut jäävät pitkälti hyödyntämättä. Ei niinkään yllättävä lopputulos. Mutta silti 1D-kamerassa on sitä jotain.

Kameroiden suorituskykyä ja kuvanlaatua on verrattu ammattilehdissä, joten tässä kirjoituksessa on vain joukko vapaamuotoisia havaintoja siitä, miltä 1D-runko tuntuu 5D:een verrattuna.

1Dx on Canonin huippumalli, jonka lähtöhinta on 6595 euroa (juuri nyt Rajalan tarjouksessa 5480 euroa). Ero 5Dm4:ään (3399, tarjouksessa 2749) on tuntuva. Yhden 1Dx:n hinnalla saa lähes kaksi 5D:tä, vaikka kuvanlaatu ja tekniset ominaisuudet ovat liki samat. Kenenkään ei kannata ostaa 1Dx:ää huvin vuoksi, ostajat tietävät tarvitsevansa juuri sen.

1D X Mark II on iso ja vaikuttava laite.

1Dx:n kanssa tuntee itsensä valokuvauskoneen kuljettajaksi. En tiedä, keneltä termi on alunperin tullut, yhden lähteen mukaan keksijä olisi Ilpo Lukus. Joka tapauksessa kamera tuntuu kädessä vakuuttavalta ja hyvältä. Sitä on ilo käyttää.

Runkojen kokoero on melkoinen.

Kokoero 5Dm3:een näkyy hyvin, kun kamerat asetetaan rinnakkain. Vaikka 5D:ssä on suurempi objektiivi (24-70 II), se näyttää lelulta 1Dx:n rinnalla. Tapahtumakuvaajalla on hyvä olla mukana kaksi kameraa, mutta molempien raahaaminen tuntuu kenen tahansa selässä.

Käyttöohje hymyilyttää. On kai lain sanelema pakko käydä läpi objektiivin kiinnittäminen ja valotusajan säätö, vaikka tämän kameran ostaja ei niitä ikinä lue. Kukaan ei osta tällaista laitetta ensimmäiseksi kameraksi.

Samainen käyttöohje väittää, ettei mikrofokus-säätöä yleensä tarvita. En tiedä 1Dx:stä, mutta ainakin 5Dm3:ssa säätö on hyvinkin tarpeen, myös Canonin omilla L-sarjan putkilla.

Ethernet on, mutta langatonta wlan-verkkoa ei.

Ominaisuuksiltaan 1Dx on kuin 5Dm4. Esimerkiksi tarkennuksen monet säädöt ovat käyttöohjeen perusteella molemmissa aivan samat. Vesivaaka ja sisäänrakennettu gps ovat molemmissa. Kohinoissa ei ole suurtakaan eroa, mikä on lievä pettymys. 5Dm3:ssa on vähän enemmän megapikseleitä (22 vs 20 MP), 5Dm4:ssä ero on jo tuntuvampi (30 vs 20 MP).

Toki erojakin on, esimerkiksi langallinen Ethernet-portti. Langaton wlan olisi kätevämpi, mutta se pitää ostaa lisälaitteella. Vaikka molemmissa on kosketusnäyttö, 1Dx:ssä se on paljon 5Dm4:ää rajoitetumpi. Valikkoja ei voi selata kosketuksella, mikä olisi helppo lisätä jälkikäteen firmware-päivityksellä, mutta silloin asiakkaiden into päivittää kamera aikanaan uuteen malliin vähenisi. Asiakkaan kannalta on harmillista, ettei Canon toteuta jälkikäteen edes sellaisia parannuksia, jotka olisivat teknisesti helppoja tehdä.

Molemmissa kameroissa on vahvasti kropattu 4K-videokuvaus, mikä nykymittapuun mukaan on pettymys. Pystykuvauskahva on sisäänrakennettuna ja sillä on oma joystick tarkennuspisteen siirtoa varten.

1Dx:ssä lähes kaikki turhat toiminnot ja tarpeettomat tilat voi poistaa ohjelmallisesti käytöstä, jolloin vain omaan kuvaustyyliin sopivat jäävät jäljelle. Se on kätevää, mutta vaatii valikkojen ahkeraa näpräämistä.

Kuka vielä tarvitsee valotuksen haarukointia?

Käyttöliittymä on suunniteltu mahdollisimman tehokkaaksi ja nopeaksi, jota ammattilainen pystyy käyttämään vaikka pimeässä tai rukkaset kädessä. Jotkin yksityiskohdat herättävät kuitenkin ihmetystä.

Vanha kummajainen on valotuksen haarukointi, jolla on oma painike. En keksi haarukoinnille muuta käyttöä kuin HDR-kuvat, mutta niitä varten kamerassa on valmis toiminto.

Ensimmäinen pykälä on Lock.

1Dx:ssä virtakytkimen ensimmäinen arvo on Lock ja vasta toinen pykälä antaa kompensoida valotusta. Järjestys tuntuu nurinkuriselta. Ainakin se on erilainen kuin 5D-sarjassa, jossa Lock pitää valita erillisestä vivusta.

Painikerivistössä on toisto, suurennus, poisto ja lukitus/puhemuistiinpano.

Poisto-painike on muiden joukossa.

Poisto-painike on muista poiketen hieman kovera, joten painikkeen tunnistaa sormella paremmin. Silti paikkeen sijoitus suurennuksen viereen tuntuu virhealttiilta. Eikö parempi paikka olisi kameran toisella reunalla, oikean käden kohdalla? Tai ainakin selvästi erillään muista?

Puhemuistiinpano on mainio toiminto. Sillä kuviin voi tallentaa lyhyen puhutun kommentin. Aivan loistava toiminto esimerkiksi henkilönimien tallentamiseen. Harmi, että Canon on varannut tämän toiminnon vain 1-sarjan ammattirunkoihin.

Akkukesto on yllättävän alhainen. Vaikka akku on fyysisesti iso, sain 24-70-lasilla (ei vakaajaa) saman verran kuvia kuin 70-200-millisellä (vakaaja) 5Dm3:ssa -- vaikka jälkimmäisen akku oli monta vuotta vanha ja 1Dx:n akku aivan uusi.

Painosta (1,53 kg vs 0,89 kg 5Dm4:ssä) huolimatta voisin ottaa kameran myös lomamatkalle. En kuitenkaan ota, sillä akkulaturi on epäkäytännöllisen iso. Siinä on kaksi paikkaa. Matkakäyttöön sopivaa, pienikokoista yhden akun laturia ei tietääkseni ole.

1Dx:n laturi on lähes yhtä iso kuin 5Dm3+objektiivi!

Suljinääni on turhan voimakas, jopa sarjakuvausnopeutta alentavassa hiljaisessa tilassa. Tässä suhteessa peilittömillä kameroilla on aina etulyöntiasema. 5Dm3:n ääni on siedettävä peilijärjestelmäksi.

1Dx on suunniteltu urheilu- ja luontokuvaukseen. Jos ei tarvitse konetuliaseen kaltaista nopeutta, 5D-sarja on parempi valinta.

Silti 1Dx:ssä on jotain mahtavaa -- kuten kestävyys. Oma 5Dm3 petti kerran kevyessä tihkusateessa; voisin kuvitella että 1Dx ei olisi pienestä sateesta tai matkan kolhuista säikkynyt.

Eikä mikään voita sitä tunnetta, kun pääsee kuljettamaan tällaista kameraa. 1Dx on laite, jonka omistamisesta voi nauttia ja jota voi ihailla teknisenä saavutuksena. Arkikuvaamiseen käytän silti yhä vanhaa 5Dm3-kameraa. Vähän tärkeämpiin tapahtumiin otan mukaan molemmat.

Robottiauton kyydissä Otaniemessä

Espoon Otaniemessä on tämän syksyn aikana liikkunut robottiauto, jonka kyytiin on otettu myös matkustajia. Auto on Renaultin pieni Twizy-sähköauto, tietotekniikkaa kehittää kotimainen Sensible 4.

Ulkoisesti robottiauto on sympaattinen ilmestys. Vain 2,34 metriä pitkä moderni kaupunkiauto näyttää juuri siltä, miltä itsenäisesti toimivan henkilökuljettimen odottaisikin näyttävän. Auto on kaksipaikkainen, mutta takamatkustajan tilat ovat ahtaat. Yli 180-senttisen on turha vaivautua.

Sympaattinen Twizy

Auton katolla on iso GPS-antenni, sillä paikkatiedon täytyy olla tarkka ja luotettava.

Katolla on GPS ja eteenpäin katsova videokamera.

Edessä on laserkeilain (lidar) ja videokamera. Takana on toinen lidar.

Robottiauto edestä.

Kun matkustaja kiipeää takaistuimelle ja kuljettaja eteen, matka voi alkaa. Ja kyllä -- tämä robottiauto tarvitsee kuljettajan. Ei siis pelkoa, että robottiautot veisivät autokuskien työt jo lähivuosina.

Robottiauton aivoina toimii tietokone, joka Linux-pohjaisella ohjelmistolla käsittelee lidarien tuottaman datan auton ympäristöstä ja ohjaa hallintalaitteita auton pitämiseksi oikealla kaistalla. Ratin kääntyminen itsestään ajon aikana on kieltämättä hauska näky.

On se robottiauto: ratti kääntyy itsestään.

Nopeus yltää enimmillään 30 kilometriin tunnissa, joten vauhti ei päätä huimaa. Autot ja pyöräilijät ohittavat robottiauton mennen tullen. Kyyti on kirjaimellisesti kylmää, sillä autossa ei ole lämmitystä eikä juuri äänieristystäkään. Olo on kuin mopolla ajaisi.

Yhä autonomisemmat autot kehittyvät nopeasti ja niiden ennustetaan mullistavan liikenteen. Kyyti Otaniemen teillä osoitti kuitenkin, miten kaukana todellisuus on lennokkaista visioista. Kuljettajaa tarvitaan, koska auto ei vielä tunne liikennemerkkejä, liikennesääntöjä eikä tunnista muita autoja.

Esteen kohdatessaan se vetää jarrut kiinni, jolloin pysähtyminen on rajua. Esteeksi tulkitaan kaikki auton edessä riittävän lähelle tulevat kohteet. Kuljettajan tehtäväksi jää auttaa autoa risteyksissä, väistöissä ja pehmentää jarrutuksia hyvissä ajoin. Kun eteen tulee osittain jalkakäytävälle pysähtynyt auto, kuljettaja joutuu siirtymään käsiohjaukseen auton kiertääkseen.

Robottiauton kyvykkyyttä luonnehditaan viisiportaisella asteikolla, missä ylin viides taso vastaa täyttä autonomiaa. Twizy on jossain kolmos- ja nelostason välissä. Kehitystiimillä on vielä paljon työtä ennen kuin auto oppii havainnoimaan liikennettä ja pärjäämään kokonaan ilman ihmiskuljettajaa. Sade ei lidaria haittaa, mutta lumituisku ja talven liukkaus tuottavat vielä monta yllätystä.

Kesällä 2019 Otaniemessä pitäisi liikkua robottibussi, jossa ei ole enää kuljettajaa lainkaan. Epäilemättä bussi tulee kuitenkin olemaan kauko-ohjauksessa, sillä autonomiseen ohjaukseen ei vielä voi luottaa.

Robottiauto on kuin ensimmäinen NMT-puhelin. Kömpelö ja rajoittunut, mutta antaa kuitenkin esimakua mullistavasta tulevaisuudesta.